Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Peilikuvia mainoskatkojen lomassa

Miikka Laihinen, 12.12.2016
J.K. Ihalainen: Sytykkeitä 64 s., Sammakko 2016

J.K. Ihalainen lukeutuu suomalaisen runouselämän omaäänisimpiin tekijöihin. Viidellä eri vuosikymmenellä toiminut lyyrikko tunnettaneen parhaiten pitkistä, mantramaisen toisteisista ja voimakkaiden kielikuvien kirjomista teksteistään. Ihalaisen laajan tuotannon parhaat runot ovat aineellistuneet ainutlaatuisiksi tapauksiksi niin paperilla, yhdessä Sándor Vályn kanssa työstetyillä neljällä runolevyllä, kuin audiovisuaalisiksi performansseiksi kääntyneinä maanisina tulkintoinakin.

Paitsi lyyrikkona ja kääntäjänä, myös kustantajana ja kirjanpainajana kunnostautunut moniottelija on julkaissut merkittävän osan teoksistaan oman Palladium Kirjat -kustantamonsa kautta. Vuonna 2003 julkaistusta valittujen runojen laitoksesta Eurooppalainen kuolemankirja lähtien Ihalainen on kuitenkin tehnyt yhteistyötä myös turkulaisen Sammakon kanssa. Runoilijan tuorein teos, syyskuussa ilmestynyt Sytykkeitä, jatkaa tämän kollaboraation merkeissä.

Tuho on jo täällä, eikä edes rakkaudenteko meitä enää pelasta.

Kuudeksi tekstisikermäksi jaksotettu teoskokonaisuus jakautuu temaattisella tasolla karkeasti kahtia. Kokoelman alkupuolta hallitsevat erilaisten kirpeiden ja lämpimämpien sävyjen välillä tasapainottelevat parisuhderunot. ”Rakastamisen riskit” johtavat teksteissä yhtäältä ”revittyyn osoitekirjaan, / poltettuihin negatiiveihin / ja leikeltyihin valokuviin”, toisaalta taas kuvallisempaa ilmaisullista tenhoa hyödyntäviin intiimeihin otoksiin: ”Päivät pääksytysten tekevät muuttolinnut tuloaan, / rapistavat räystäitä, levottomat siivet räpsyen / kuin silmäripsesi kun tulen ensi kerran sisääsi.”

Sokeutuvan maailman kritiikkiä

Teoksen puolivälin paikkeilla ilmaisu ottaa uudenlaisen asennon. Kokoelman takakannessa pidäkkeettömästi puffattu ”apokalyptisen aikamme ruumiinavaus” nousee runojen keskiöön. Ajankohtaisia ilmiöitä tarkastellaan ikään kuin ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Samalla kriittisen kulttuurilyriikan traditioon olennaisesti kuuluva monikon ensimmäisen persoonan hyödyntäminen rakentaa teksteihin deterministisen pessimismin sävyttämää kollektiivisuuden tuntua:

Elämme sokeutuvassa maailmassa, / sokeissa huoneissa, joissa välähtelee / monitoreiden luonnoton valo, / huoneissa joissa piipittävät ja tikittävät / sinnikkäät taskukokoiset etsintä- / ja kärkyntälaitteet. Digitaaliset kosketus- / tunnistimet tunnustelevat puolestamme / tien huoneesta toiseen. Ulkopuolinen / maailma kantautuu meille haavana, / vanhentuneina huhuina, heijastuvina / peilikuvina mainoskatkojen lomassa. / Istumme sokeassa pisteessä, putoamista / jäljitellen, patologisen valonpuutos- / anemian jähmettäminä.”

Runojen havainnot ovat usein osuvia ja sattuvasti muotoiltuja, mutta samalla joltisenkin arvattavia. Teknologisen edistysuskon ja digitalisoituvan ihmiskuvan kritiikki kun tuntuu olevan jo arkipäivää myös kosketusnäytöillä. Ihalaisen runojen retorisesti voimakas me-muoto mieltyy näin ennemminkin maailmanpalon hiilloksessa kuiskatuksi parahdukseksi, kuin joukkovoiman kumouksellista potentiaalia julistavaksi taisteluhuudoksi. Tuho on jo täällä, eikä edes rakkaudenteko meitä enää pelasta, tuntuu kokoelma temaattisen ristivetonsa raameissa huokaavan.

Mutina tai mumina voi olla ilmaisullisesti aivan yhtä vaikuttavaa, kuin urku auki paahtava teksti.

Ihalaisen säemutoista kulttuurikritiikkiä aiemmin luonnehtinut lakonisen profeetallinen tuomiopäivän jyly tuntuukin vaientuneen resignoituneeksi tappion mutinaksi. Tätä ei välttämättä ole syytä lukea teoksen puutteeksi: mutina tai mumina voi olla ilmaisullisesti aivan yhtä vaikuttavaa, kuin urku auki paahtava teksti. Kokoelman loppupuolella on vielä pari temaattisesti kohosteista runoa, joissa lyyrinen minä ja kollektiivinen me-muoto on kumpikin etäännytetty apostrofisen, poissaolevaa sinää puhuttelevan kuvion taakse:

Kiireettömyys tarkoittaa / ettet ole enää tärkeä ihminen, / maailma ei enää tarvitse sinua, / sinun mustanahkainen salkkusi / makaa sängyn alla pölyyntymässä. / Sinun vuorosanasi eivät enää korosta / työsi korvaamatonta merkitystä. / Et enää etsi negatiivisten tolkuttomuuksien / kautta sitä tärkeyttä, joka syntyy siitä että olet kiireinen, / täynnä itseäsi, tavoittamaton, saavuttamaton, mahdoton, / ehdoton, taipumaton, kykenemätön, / olet oikeassa nyt ja aina, / ja heräät siihen kun vaimo / on vaiti eikä puhuttele sinua enää.”

Apostrofisen puhuttelukuvion etäisyyttä rakentava vaikutus paljastuu näin resignaation metodiksi, ja resignaatio itsessään taas omanlaisekseen kapinan muodoksi, talouspoliittisen laitaoikeiston kammoksumaksi downshiftaamiseksi. Lyyrinen minä häviää tavoittamattomiin runon tekstipinnalta, ja jäljelle jää vain koominen, rivien välissä hädin tuskin kajahtava kaiku ”osallistuvan” runouden kiihkeimmiltä vuosikymmeniltä.

Katastrofi inhimillisille suhteille

Ihalaisen runojen muotokieli mukailee kokoelman tekstisisältöjä. Poikkeuksetta tasaisesti sivun vasempaan reunaan asemoidut säkeet tekevät ilmaisusta lakonisen vähäeleistä. Tekstien tasaisen monofoninen esillepano korostaa runojen puheenomaisia piirteitä, vahvistaen samalla illuusiota yhtenäisestä, teoskokonaisuutta halkovasta puhujapositiosta.

Monotoninen rytmi toimii kokoelmassa sitä paremmin, mitä pidempi runo on kyseessä. Rytminen, listamaisia piirteitä saava toisteisuus vaatii tekstiltä tilaa ja aikaa kunnolla käynnistyäkseen. Teoksen alkupuolen suppeahkot, suhteessa toisiinsa hieman hajanaisina mieltyvät parisuhderunot jäivät näin ainakin omassa lukukokemuksessani ikään kuin sivustakärsijän rooliin. Tämän voi tosin lukea myös tarkoitushakuiseksi, kokoelman ekologis-humanistiseen pohjavireeseen kytkeytyväksi ratkaisuksi. ”Kapitalismi on pahin katastrofi inhimillisille suhteille”, kuten Laurie Andersonilta lainattu motto kirjan alkulehdellä julistaa.

Parhaimmillaan Ihalainen kirjoittaa yhäti tavattoman verevästi.

Silti on vaikea välttyä ajattelemasta, että Sytykkeitä on teoskokonaisuutena lopulta jonkinlainen jalkapuoli. Kokoelman kaksi temaattista lohkoa eivät ilmaisun tasolla juuri keskustele keskenään. Andersonin fraasi jää näin vain kokonaisuutta koristavaksi irralliseksi referenssiksi, joka ei yksinään riitä nivomaan keskenään eriparisia osastoja tyydyttävällä tavalla yhteen. Kokoelman staattisen muotokielen myötä rakentuva illuusio yhtenäisestä puhujapositiosta toki sidostaa kokonaisuutta eheämmäksi, mutta lopputulos jää yhtä kaikki ikään kuin vajaaksi, lisää temaattista liimaa nidoksiinsa kaipaavaksi tekstinipuksi.

Runojen sisältötason keskinäisen epätasapainon voi kuulla kaikuvan myös kirjan hulppeassa takakansitekstissä, jonka runsassanainen vuodatus ei viittaa sanallakaan kokoelman temaattiseen kahtiajakoon. Mainosteksti paljastuu lopulta proosamuotoiseksi tiivistelmäksi kokonaisuuden sulkevasta kolmesivuisesta runosta, eikä sellaisenaan vastaa oikeastaan millään tasolla ainakaan omaa käsitystäni teoksen luonteesta.

Kokoelman balanssiongelmat eivät onneksi peitä alleen sitä, että parhaimmillaan Ihalainen kirjoittaa yhäti tavattoman verevästi. Etenkin pidempien, erilaisia toistorakenteita tehokkaasti hyödyntävien tekstien kohdalla Sytykkeitä osoittautuu vakuuttavaksi todistuskappaleeksi kriittisen puherunon alituisesta ajankohtaisuudesta ja ilmaisuvoimasta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto