Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Romaani lyyrisen esseen välineenä

Vesa Rantama, 9.4.2014
Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina 188 s., Otava 2014

Jaakko Yli-Juonikkaan edellinen teos Neuromaani (2012) oli sen luokan kirjatapaus ja mittasuhteiltaankin massiivinen ilmestys, että sen varjo saattaa pitkään laskeutua tekijänsä muun, pienempää mittakaavaa suosivan tuotannon päälle. Kuitenkin historiallisiin kuriositeetteihin pohjautuneet Valvoja (2009) ja Uneksija (2011) sisältävät yhtenäisyydessään ja hallitussa paranoiassaan sellaisia ilonaiheita, jotka Neuromaanin pseudotieteellisen viitejärjestelmän kaoottisista sirpaleista puuttuvat. Yli-Juonikkaan armoitettu, koomisesti eläytyvä kyky erilaisten rajatilojen kuvaukseen yhdistyy noissa kirjoissa historian lingvistisistä erikoisuuksista ammentavaan luovaan kielenkäyttöön.

Uusi Vanhan merimiehen tarina puolestaan on aikalaisteos, mutta se vahvistaa käsitystäni Yli-Juonikkaasta kokeilevan pienoisromaanin aliarvostettuna taitajana. Vaikka teoksessa on puutteensa ja jotkut ideat jäävät toteutukseltaan puolitiehen, saavutetut intensiteetit ovat parhaimmillaan huimia.

Vanhan merimiehen tarina on lähtökohdiltaan varsin perinteinen perheromaani, jossa isä, äiti ja lapsi vuorotellen toimivat kertojina. Keskiössä on dystoniaa sairastava, vaikeasti halvaantunut Annika-tytär, joka pystyy kommunikoimaan ainoastaan kiistanalaista fasilitaatio-menetelmää hyödyntäen, jossa liikuntarajoitteinen henkilö osoittaa näppäimistön näppäimiä ja tukijan painaa niitä hänen ohjeidensa mukaan. Menetelmää on kritisoitu siitä, että tukija tietoisesti tai tiedostamattaan ohjaa kommunikaatiota, eikä ole varmuutta siitä, että tuetun ääni todellisuudessa tulee esiin.

Yli-Juonikkaalla on viehättävä tapa vaihtaa rekisteriä pienillä yksityiskohdilla.

Yli-Juonikas tekee tästä epävarmuudesta romaanin keskeisen motiivin, joka lopulta rikkoo kunnan ympäristöviranomaisena toimivan Aarno-isän ja Annikaa kotona hoitavan Niina-äidin välit. Annika vaikuttaa viestivän heille keskenään ristiriitaisia käsityksiä ja toiveita, ja molemmilla on syytä epäillä toisen huijaavan. Myös lukijalle tulee vähitellen selväksi, että kertojat ovat epäluotettavia. Lopulta ainakin Niina menettää ulkopuolelta tulevan paineen vuoksi uskonsa fasilitaatioon, ja Aarne taas potee mielenterveyden ongelmia, jotka hämärtävät hänen käsityksensä omista rajoistaan.

Jos alussa lukija kokee vain fasilitaation hieman epävarmana romaanin vakaassa maailmassa, niin Yli-Juonikkaan taitavissa käsissä tämä musta aukko imee vähitellen sisäänsä koko maailman, kunnes ei enää tiedä kuka tarinaa kertoo tai mitä siinä itse asiassa tapahtuu. Eheältä vaikuttanut todellisuus hajoaa palasiksi, jotka voi yhdistää monilla tavoilla.

Kuriositeettien kammio

Yli-Juonikkaalla on viehättävä tapa vaihtaa rekisteriä pienillä yksityiskohdilla, ikään kuin huomaamatta outouttaa ympäristöään. Proosan perustaso on lähellä Veijo Meren kaltaisen modernistin tarkkoihin havaintoihin ja yllättäviin rinnastuksiin perustuvaa tyyliä, mutta esikielellinen, alitajuinen tyhjiö väijyy arkisen rekisterin alla ja pulppuilee välillä esiin. Efekti muistuttaa David Lynchin elokuvien humisevaa unimaailmaa, ja Vanhan merimiehen tarinassa Yli-Juonikas onnistuu aiempia teoksiaan paremmin realisoimaan siinä piilevää kauhupotentiaalia.

Oudon taju, kuriositeettien oivaltava käyttö, luo teoksessa ensimmäisenä sen tunteen, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Ympäristönä esimerkiksi hohtokeilausrata alkaa vaikuttaa aavemaiselta, ja täysin normaali lääkäri, joka lopuksi toivottaa perheelle Jumalan siunausta, on tietenkin pahaenteinen. Tämän keskustelun käyvät Niina ja Annikan palkattu hoitaja Rauni autossa kuumana kesäpäivänä, kun ikkunat on pitänyt avata:

”– Jooga siis perustuu shakroihin, Rauni huutaa. – Ja shakrat kulkee ihmisessä nimenomaan selkärankaa myöten.
– Siis ylös ja alas selkärankaa pitkin?
– Ei vaan pysyy paikallaan, ne on tietynlaisia energiakeskuksia. Häntäluun shakra on alin ja päälaen ylin. Ja itse asiassa vishudda shakra sattuu osumaan just siihen kaulan kohtaan, jossa Annikalla on kasvain
.” (s. 51)

Huudettuna keskustelu vaikuttaa absurdilta, mutta käytetyt joogatermit viittaavat todellisuuteen, jonka olemassaoloa emme tiedosta jokapäiväisessä elämässämme. Lopulta, kun tuo todellisuus saa vallan Vanhan merimiehen tarinassa, se ei ole mikään shakrojen lailla selvästi osiinsa järjestynyt kokonaisuus, vaan kauhukirjailija H. P. Lovecraftin antihumanistisista visioista muistuttava kaaos, joka helposti ajaa ihmisen hulluuteen.

Kuvioon sopii, että Yli-Juonikas ei sopivista elementeistä huolimatta rakenna trilleriä, jossa pienetkin yksityiskohdat loksahtelisivat kohdalleen. Esimerkiksi otsikon vanha merimies viittaa tietenkin Samuel Taylor Coleridgen kuuluisaan kertovaan runoon ”The Rime of the Ancient Mariner” (1798), jossa vanha merimies rangaistuksena albatrossin ampumisesta joutuu vaeltamaan maan päällä tarinaansa kertoen tuomiopäivään asti. Yli-Juonikkaan kirjassa Aarne kohtaa vanhan merimiehen ruotsinlaivalla, jossa tämä kertoo seikkailuistaan maailman satamissa ja niiden huorakapakoissa.

Toisaalta nimi esiintyy Aulikki & Seppo -nimisen duon kappaleessa, jota Niina kuuntelee kauhun vallassa. Aulikki on saanut yhteydenottoja kuolleilta laulajilta, ja laulaa uutta musiikkia esimerkiksi Georg Otsin ja Aino Acktén äänillä. Mikään mysteeri ei ratkea, vaan kirjoituksessa aukeaa uusi, monimerkityksinen tila, jossa merimiehellä on roolinsa:

Vanhan merimiehen haamu on palannut vainoamaan meitä. Ei tällä musiikilla ole mitään tekemistä niiden veikeiden hupinumeroiden kanssa, joilla imitaattorit viihdyttävät kansaa televisiossa, tanssilavoilla ja pikkujoulujuhlissa. Nainen ei ole imitaattori. Hänen äänensä kumpuaa kuolleiden maasta.” (s. 155)

Romaani ei ole totta

Tiettyjen, kertomukselle välttämättömien puitteiden saavuttamisen jälkeen Yli-Juonikas ei yritä luoda illuusiota todenkaltaisuudesta tai tehdä henkilöistään omilla äänillään puhuvia samaistuttavia persoonia. Jokaisella kertojalla on toki oma elämänsä: Aarne käy töissä virastossa ja sopeutuu loputtomiin organisaatiouudistuksiin, Niina on vastuussa kotona ja keskittyy Annikan hoitamiseen, kun taas Annikan elämää rajoittavat pyörätuoli ja kommunikaatiovaikeudet. Heidän havainnoissaan, ajattelutavoissaan tai kertojanäänissä sen sijaan ei juuri eroja ole, ja vihjataanpa kirjassa myös että Niina olisi viimeistellyt kertomuksen.

Vanhan merimiehen tarinan voi hyvin lukea myös poeettisena esseenä.

Tämäkin vihjaus tekee mieli kyseenalaistaa, sillä tekstin tasalaatuisuuteen tunkee vieraita ääniä, kunnes se ei ole enää kenenkään omaisuutta. Hämmennys lienee tarkoituksellista, sillä teoksella, joka käsittelee luottamusta ja kommunikaatiota, on kaikki syyt olla ovela silloin kun lukija kysyy: kuka puhuu?

Vanhan merimiehen tarinan voi hyvin lukea myös poeettisena esseenä, joka hyödyntää välineellisesti kertojahahmoja ja joka päätyy jännittävää reittiä suurten kysymysten, kuten eutanasian oikeutuksen ja vaikeavammaisten ihmisarvoisen elämän äärelle. Viimeisessä luvussa, jossa hahmojen ja kertomuksen rajat ovat jo liudentuneet, kertoja tunnustaa fiktion välinearvon samalla kun toteaa kirjoittamisen aina epäonnistuvan tavoitteissaan:

Todentuntuisen kuvailun vaikeus johtuu siitä, ettei kieli voi ikinä tavoittaa olemassaolon perimmäistä ankeutta. Luulen monen kirjoittavan tarinoita elämästään juuri tästä syystä. Muistiin merkittynä tyhjänpäiväisinkin havainto tai ajatus muuttuu arvokkaaksi. (…) Se hyvä puoli keksityissä tarinoissa on, että niiden ei aina tarvitse tuntua todelta.” (s. 182-183)

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto