Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Hymyilyä historialle

Irene Vehanen, 23.10.2017
Jan Blomstedt: Historian ironia 106 s., Tampereen aforismiyhdistys ry 2016

Aforismikokoelma Historian ironia on ensi kosketukseni Jan Blomstedtin tuotantoon, ja se teki heti vaikutuksen. Tämän teoksen kohdalla mielenkiintoni herätti aforismi ”Erakon viisautta on, ettei hänen tarvitse enää viisastua”. Jotakin kaikesta turhasta vapautumisen autuutta tämä kai ensimmäisen kerran sen lukiessani minulle viestitti. Ulkoiselta olemukseltaan vaatimattoman näköinen teos on sisällöltään suuri.

Ironian määrittelyä

Sana ironia esiintyy niin kirjan nimessä kuin tekijän saatesanoissa. Ironiassa asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät tai mitä niiden väitetään olevan. Kirjoittaja myöntää ironikon toisinaan muistuttavan fanaatikkoa ja myös yksinkertaistavan historiaa. Ironia on monesti katkeraa, ja usein ironinen huomautus onkin tarkoitettu peitellyksi hyökkäykseksi tai loukkaukseksi. Luin hiljattain passiivis-aggressiivisuutta käsittelevän jutun, josta jäi varsin hämmentynyt olo. Tekstissä sanottiin piiloaggression synnyttävän esimerkiksi ironiaa. Epäsuoraksi ivaksi ironia määritelläänkin. Mutta entä sitten? Ei kai ihminen voi siivota itsestään pois kaikkea pahuutta.

Sokraattisessa ironiassa joku teeskentelee tietämätöntä, jotta toisen tietämättömyys paljastuisi.

Aggressio on perustavanlaatuinen voima ihmisessä läpi elämän. Ilman sitä puuttuisi kaikki, myös taide. ”Kreikkalainen tragedia kesytti saman pelon purkamalla sen näyttämölle.” (s. 10) Kirjailija käsittelee aihetta tarkkanäköisesti useamman aforismin verran. ”Barbariasta puhuminen kreikkalaisten kesken – silloinkin kun siihen oli aihetta – oli loukkaavaa ja sivistymätöntä, mutta epäsuorasti havainnollistettavissa. // Tragedia oli yksi tapa, myöhemmin sokraattisesta ironiasta tuli toinen tapa, nopeampi.” (s. 12) Sokraattisessa ironiassa joku teeskentelee tietämätöntä, jotta toisen tietämättömyys paljastuisi.

Kuka omistaa jumalan?

Esseistinä tunnettu kirjailija lainaa paljon myös muiden ajatuksia. Teoksen alaotsikko onkin Aforismeja ja kommentteja. ”Taolainen Chuangtse sanoo: `Joka tietää olevansa harhateillä, ei ole pahasti eksynyt.`” (s. 9) Itäisille kulttuureille nöyryys on aina ollut länsimaita ominaisempaa.

”Kreikkalaisen hybriksen vaarallisin aste: ihminen alkaa pitää itseään jumalana. Mutta, kysyy nyt perinteensä tunteva intialainen, millainen ihminen pitää itseään jumalana?” (s. 17) Tätä seuraa intialaista ajattelua valaiseva aforismien sarja. ”Kaikkien Luotujen Herra, Ka tai Prajapati, on kaiken luovuuden lähde, mutta ei itsessään luomisen, kohtalon, eläinten ja ihmisten luoja. Häneltä puuttuu oma identiteetti ja kyky arvioida luomistyötä. // Ka ei voi katsella maailmaa ja sanoa: `Näin on hyvä!` Hän ei ole varma edes olemassaolostaan. Mutta hän se luo kaikkeen varmuuteen epävarmuuden. Ja näin on hyvä.” (s. 17)

Intia-aiheiset mietelmät jatkuvat seuraavalla sivulla. ”Intiassa on pyhiä lehmiä. Eräs intialainen oli tarkkaillut niitä ja kertoi ulkomaisille vieraille: `Erityisen luottavaisia lehmät ovat silloin kun näkevät hyvin pukeutuneen ihmisen.´” // ”Lehmien käytöstä selittää Veda-filosofi: `Lehmät uskovat, että niillä on ihmisen iho, ja ne ovat alati peloissaan, että joku epämääräinen ihminen tulee ja vaatii niiltä oman ihonsa takaisin.” (s. 18) En ole varma, mitä Blomstedt on tässä ajatellut, mutta omat ajatukseni veivät yhteiskuntaluokkien eriarvoisuuteen, joka Intiassa näkyy kärjistyneimmillään.

Miksi Jumala sallii kärsimyksen, kysytään usein. Samaa kysyi jo Job aikoinaan. Nobel-kirjailija Isaac Singer käsittelee teemaa teoksessaan Varjoja Hudsonin yllä. Singerin henkilöt elävät juutalaisina natsi-Saksan jälkeisessä maailmassa, josta pitävät totuudet ovat kadonneet, ja he etsivät turhaan vastauksia elämän suuriin arvoituksiin. Niin uskonnon oikeaoppisuus kuin psykoanalyysikin ovat viime kädessä vastauksia, jotka herättävät vain lisää kysymyksiä.

Kirkon vastustajana tunnetulle ”Voltairelle kristinusko ja sen fanatismi olivat pahinta barbariaa”. (s. 26) ”Erään 1600-luvun kasvatusteoreetikon mukaan Jumala loi lapsille pakarat kouluopetusta varten, piiskattaviksi. Ottiko Hän huomioon, että ne jäisivät koko elinajaksi?” (s. 31) Tämä on toki ilkeää, mutta totuuden jäljillä. Myös Merete Mazzarella pohtii pahuuden ja kärsimyksen ongelmaa teoksessaan Elämän tarkoitus. Puolueellinen jumala, joka valitsee, kuka jää henkiin esimerkiksi terrori-iskussa, ei vaikuta houkuttelevalta.

Ajatus, jonka mukaan kärsimyksestä väistämättä seuraa hyvää, on vaikeasti perusteltavissa. Tällaisen ajattelutavan mukaan esimerkiksi töistään irtisanotun pitää vain uskoa uuteen uljaaseen tulevaisuuteen, jota siihenastinen turvallinen töissä käyminen oli estänyt häntä näkemästä. Toki irtisanomisesta voi seurata hyvää, ja ehkä työttömäksi joutuneen on itsepetoksen uhallakin paras uskoa hyvään tulevaisuuteen.

Puolueellinen jumala, joka valitsee, kuka jää henkiin esimerkiksi terrori-iskussa, ei vaikuta houkuttelevalta.

Jonkin uuden tutkimuksen mukaan mindfullnesin harjoittaminen saattaa lisätä narsistin itsekkyyttä. Teorian paikkansapitävyyden todistaminen esimerkiksi sillä, että myös Anders Breivik harrasti meditaatiota, ei vakuuta. Tuskin pelkkä mietiskely kenestäkään murhaajaa tekee. Toisaalta ”Ymmärrys ei tuota ajatuksia. Se vain korjailee entisten asentoa.” (s. 52) Itsesuggestioon joutui turvautumaan myös Nietzsche, joka ”kumosi monta vanhaa sääntöä, mutta ei tätä: Jos osaat kärsiä, saat myös tuntea onnea. Ilman tätä sääntöä Nietzsche olisi ollut onneton ja toivoton. Ja olikin.” (s. 49)

”Pienet päämäärät ovat aliarvostettuja. Ne voidaan jotenkuten tavoittaa.” (s. 30)  ”Thomas Carlyle, romantikko, vähätteli itseään: ´Jos on olemassa jotakin, johon minulla ei ole mitään taipumusta, se on kirjallisuus. Jos minua olisi opetettu harjoittamaan yksinkertaistakin käytännöllistä toimintaa, olisi minusta tullut onnellisempi ihminen.` Jos Carlyle olisi ollut vielä onnellisempi, olisiko hän huomannut sen?” (s. 47) Tämä on aiheellinen kysymys.

Toisinaan tyyneyden harjoitus tuntuu menneen liian pitkälle. ”Kuvanveistäjä Alberto Giacometti jäi Pariisissa auton alle ja vammautui. Se ei estänyt häntä riemuitsemasta yllätyksestä: ´Vihdoinkin minulle tapahtuu jotakin!´” ”Elämäntaito on yllätyksen odotusta. Pitkä odotus ja elämään tulee vauhtia.” (s. 68) Vauhtia ja vauhtia. ”Jotkut ottavat suuria riskejä elämässään. Heitä sanotaan onnensotureiksi tai seikkailijoiksi. Mutta miten kutsua niitä, jotka varovaisuudellaan vaarantavat elämänsä?” (s. 73) Ehkä tämäkin on sittenkin kiinni vain näkökulmasta. ”Filosofi Ernst Junger kertoo, kuinka Sommen taistelukuopissa sotilaat kokivat pitkät odotukset tuskallisiksi. Vihollisen hyökkäys tuotti aina helpotuksen: vihdoin kontakti! Kontakti toisenlaisiin ihmisiin kuin nämä täällä. Eikä vain sanoja, vaan tekoja.” (s. 94)

”Ihanteet murskana ihmisestä voi Sestovin mukaan tulla hyvä psykologi: toisten ymmärtäjä. Mutta kuka ymmärtää hyvää psykologia?” (s. 69) Toivottavasti edes hän itse. ”– Jos edes yksinäisyyttään ei omista, siitä tulee kaksinkertaista.” (s. 70) ”Harva pitää herrasmiesaatteesta. Kaikki pitävät herrasmiehestä, jonka mieli on tyhjä taulu.” (s. 102) Se on helppo täyttää mieleisekseen.

”Robert Musil ajan vaihtuvista muodeista: ´1900 kirjailijat halusivat olla syvällisiä psykologeja. 1920 psykologiasta oli jo tullut haukkumasana.´ Ihmiset olivat vähitellen alkaneet ymmärtää ihmisiä ja alkoivat kaivata kovempaa tiedettä.” (s. 71) Psykologia ei kylläkään ole tällä hetkellä alamäessä, mutta muita yhtäläisyyksiä menneeseen löytyy helposti: ”Jorge Luis Borges löysi syyn psykologian alamäkeen venäläisestä romaanista. Venäläisnerojen teoksissa ihminen saattoi tehdä itsemurhan onnellisuuttaan, aviopari erota rakkaudesta. Mitä ymmärrettävämpi ihmisestä tuli, sitä vaikeammin ennustettava.” (s. 71)

Kasvatuksesta

Rousseaun vapaan kasvatuksen idea ei näytä vakuuttaneen Blomstedtia. ”Immanuel Kant keskeytti kellontarkan päiväohjelmansa ja unohti ajan lukiessaan Jean-Jacques Rousseaun ´luonnontilasta´. Aika unohtui ja samalla moraali, hyvien tapojen ennustettavuus.” (s. 44) Kellontarkassa päiväohjelmassa ja toistuvissa perinteissä on puolensa. Kirjoittaja ottaa kantaa myös curling-vanhemmuuteen: ”Lastensa palvelijoina vanhemmat valmistavat lapsia esimiestehtäviin.” (s. 43)

”Ensimmäisiä runollisen toiminnan merkkejä pitää etsiä jo lapsesta, väitti Sigmund Freud. Ehkä, mutta vaikka Pahan kukat on sekä lapsellinen että dekadentti runoteos, lapsena Charles Baudelaire ei olisi osannut sitä kirjoittaa – ei edes haaveilla siitä.” (s. 56) Daniel N. Sternin Maailma lapsen silmin kertoo lapsen runollisuudesta. Kieli tulee myöhemmin ja vie samalla jotakin pois. ”Lapsi ammatin harjoittajana” ei ole kaukaa haettu ajatus, niin paljon haasteita lapsen maailmassa luontaisestikin on. ”Dickens tunsi yhteiskunnallisten roolien ja ammattien todellisuuden hyvin. Myös lapsi oli hänelle lapsuuden ammatin harjoittaja.” (s. 52)

Käytännön elämänviisautta

Vallan ja uskonnon kovasanaisesta pilkasta Blomstedt siirtyy kirjan kolmannessa ja samalla viimeisessä osassa ”lempeämpään” ja maanläheisempään filosofointiin elämänmenosta. Tässä osastossa on vinoa hymyä edellisiä osioita enemmän.

Blomstedtin kirja on rohkea ja omalla laillaan terapeuttinen. Teksti tuntuu aidolta ja siltä, että tekijä elää, niin kuin opettaa: ”Ironiaa ja seikkailua ei voi suunnitella. Suunnittelulla voi ehkäistä toivotun tuloksen.” (s. 73) ”Kun tosikko katsoo, että rakkaudeton avioliitto on tragedia, josta on hypättävä ulos, ironikko huudahtaa: `Mutta mitkä seikkailun mahdollisuudet silloin menetetään!´” (s. 74) ”Leonardo: ´Me teemme elämämme toisten kuolemasta.´ Moderni ei tyydy vainajien apuun. Henrik Ibsen: ´Olla oma itsensä on samaa kuin panna alulle oma kuolemansa.`” (s. 95) Ehkä, mutta ellei ole oma itsensä, eikö silloin ole jo käytännössä kuollut?

Blomstedtin kirja on rohkea ja omalla laillaan terapeuttinen.

Kunnon aforistikko kuvaa myös kirjailijan työtä, eikä Blomstedt tee poikkeusta. ”Inspiraatio ilmestyy, kun epämukavuus on jo tehnyt pääosan työstä.” ”Paavo Haavikko: ´Kirjailija, vapaa, kun on ollut kuolleena yli viisikymmentä vuotta.´ Mutta ei enää vapaa vaihtamaan ammattia. // Ammatillisesti kuollut kirjailija on eri asia: täysin vapaa.” (s. 83) ”Milan Kunderan mukaan kypsä kirjailija hylkää ´lyyrisen iän´ houkutukset ja lakkaa ´tekemästä muotokuvaa itsestään´. Tämä muistuttaa Epikuroksen ohjetta filosofille: ´Elä piilossa! Mutta on tehokkaampikin tapa tulla näkymättömäksi: Elä kypsästi!” (s. 84) ”Todellisuus tuntuu aina todemmalta, kun sen kohtaa sadussa.” (s. 90)

Onko erakolla identiteetti? Ja siitä nouseva veljeys maailman muiden erakoiden kanssa?” (s. 92), kysyy Blomstedt ja minä vastaan, että on ja vahva onkin. Tästä osoituksena ovat esimerkiksi Facebookin suositut introverttiryhmät.

Joka luopuu ironiasta, voi pelastua ja edistyä kohti täydellisyyttä. Siinäpä se ongelma.” (s. 104) Tässä on ehkä kokoelman punainen lanka, joka näkyy eri muodoissa kautta teoksen. Olla vain ihminen ja perustella sillä hutilointejaan, on aivan yhtä huono ratkaisu kuin pyrkimys olla täydellinen eikä ihminen ollenkaan. ”Ironikko haluaisi pysyä näkymättömissä, mutta toivoo silti saavansa jotain näkyvää aikaan.” (s. 104) Eikö ironikko ole tällöin vähän niin kuin itsemurhantekijä, joka todellisuudessa haluaisi vain tulla pelastetuksi? ”Mystiikka merkitsi jesuiittasosiologi Michel Certeaulle sosiaalista ja poliittista aktia: kun mystikko vajoaa itseensä, se on kannanotto yhteiskuntaan, joka on vajoamassa johonkin pahempaan.” (s. 104) Erimuotoisissa itseensä käpertyneissä yhteydenkaipuissaan ihmiset etsivät itsestään sitä turvaa ja totuutta, joiden etsiminen muualta on tuottanut vesiperän. Eikö jonkinlainen lopullinen totuus löydykin ihmisen sisimmästä, sikäli kuin sellainen ollenkaan on löydettävissä? ”Mikä on nykyonnen salaisuus? Intohimo. Onnellinen se, joka löytää oman intohimonsa, viljelee sitä, omistaa sen. Kun intohimo ei kuulunut kenellekään, se oli pelkkää kärsimystä.” (s. 105)

Kirjoittajan työ on yksinäistä, mutta Jan Blomstedtin teoksesta kirjoittaminen on erityisen palkitsevaa sen vuoksi, että se tarjosi tilaisuuden älykkääseen kirjalliseen keskusteluun ja haastoi myös oman rohkeuteni. Kiitos tästä teoksesta.

 

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto