Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Viimeinen tango Matinkylässä

Jani Saxell, 18.4.2011
Jani Nieminen: Kodittomille koirille 107 s., Like 2011

Espoolaistuneen Alavuden kasvatin, Jani Niemisen (s. 1973) esikoiskokoelma Kylässä (Like 2009) on kasvukertomus eteläpohjalaisesta kylästä. Nuoren miehen elämännälkää ja kaukokaipuuta vastaan asettuvat puhumattomuuden perintö ja lannistavat lakeudet. Sukulaissieluja löytyy Kulma-Baarin originelleista ja muista hengen menninkäisistä: MachoPonchoNaisesta, Tietäjästä ja omasta isoisästä, myyttisiin mittoihin kohoavasta Uroskarhusta. Sadunomaisuus, huumori ja lämmin luontosuhde riittävät kiskomaan runot maskuliinisen melankolian ahtojäistä.

Kodittomille koirille alkaa tylymmissä merkeissä. Vuosia on kulunut, yksi avioliitto säpäleinä ja pääkaupunkiseudulle saapuu murtunut mies. ”Lähteminen näkyy kasvoilta/ mutta miltä näyttää saapuva ihminen/ suuressa asemahallissa/ pelkään vääriä raiteita/ väistän katseita ja tulevia eroja.”

Vuoden hääpari on pudonnut perhepotretista kaiken väliaikaisuuteen. Runojen minä, siis varsin lievästi etäännytetty runoilija Nieminen, kompuroi humalassa, melskasi maailmalla, ”(…) epäili naisensa rakkautta/ niin, ettei sitä enää tarvinnut epäillä./ Pelkäsi pahimmat pelkonsa todeksi”. Ex-vaimo hävitti muun ilkeyden lisäksi Niemisen lapsuudestaan asti säilyttämän Ässä-pipon.

Kokoelma tuo mieleen Timo Pusan ja Raymond Carverin.

Kokoelman alkupuolen runoissa vietetään työttömän päiviä koiran kanssa, muristaan yhdessä postinkantajalle ja varotaan TV-luvantarkastajaa. Lyriikkamme korkeaesteettiset portinvartijat epäilemättä tapailevat leimakirveitään. Arkista, löyhästi omaelämäkerrallista runoa avioeron jälkitiloista ja yhteiskunnan laitapuolelta – tänä hurjana hypettävän kokeellisuuden maailmanaikana? Myös miesnäkökulma saattaa rypistyttää kulmia etukäteen.

Kafka, Kahlil ja Simone

Epäilyt osoittautuvat turhiksi. Kodittomille koirille on kaukana jounihynystelystä ja arnokotroilusta, samoin uuden miesliikkeen manifesteista. Niemisen värikkyys, vauhko fabulointi ja paikoin myötäelävä, paikoin sarkastisen sivaltava huumori tuovat mieleen pikemminkin Ilpo Tiihosen.

Jo esikoiskokoelma osoitti Niemisen kiinnostuksen tarinallisuuteen ja henkilöhahmojen luontiin. Sama jatkuu uutuudessakin, omintakeisesti. Runoilijan uusiin espoolaiskavereihin kuuluu järkälemäinen pizzakuski nimeltä Franz Kafka. Nieminen käy Simone-terapeutin pakeilla puntaroimassa nykyajan vaatimuksia ja roolien ristipaineita. Välillä hän kaveeraa väärällä passilla Suomeen saapuneen Kahlilin kanssa.

Autoritaarisesti hallitussa kotimaassaan Kahlil on opettanut yliopistossa ja haaveillut kirjoittavansa runoteoksen rakkaudesta. Täällä hän saa työsuhdeasunnoksi siivouskomeron ja laulaa runojaan porttikongissa. Akateemisesti koulutetut maahanmuuttajat reputtavat kielitesteissä ja päätyvät ajamaan bussia tai siivouskonetta.

Nieminen ja Kahlil löytävät yhteisen kielen: ”Keitämme arabialaista kahvia/ kaksi maahanmuuttajaa./ Minä tulen Kylästä/ jossa on pulaa ihmisistä/ täällä parkkipaikoista. // Kuuntelemme maailman pauketta/ Kahlil kuiskaa:/ Ei rakkaus lopu rakastamalla/ unet unia näkemällä.”

Onko siivouskoneen päällä kuin profeetta vuorellaan Irakin sodasta ja Muhammed-pilakuvista pauhaava Kahlil eräänlainen myöhempien aikojen Kahlil Gibran, maailman tilaan pettynyt tajunnan vallankumouksellinen? Terapeutti-Simonen mietteet viittovat milloin de Beauvoiriin, milloin Weiliin. Pizzalähetilläkin on epäilyttävästi sama nimi kuin modernin romaanin eksistentialististen labyrinttien isällä.

Erikoiskirjastonhoitaja Nieminen ujuttaa kirjallisuuden ja filosofian historiaa arjen rupisuuteen. Putkikassi-isien kokoontumisajot parkkipaikalla, kurahaalarit ja leikkitelineet lomittuvat maailmankaikkeuden ja ihmisen osan mittailuun.

”Ehkä Jumala loi ihmisen luodakseen itsensä./ Ehkä ihmistä ei ole olemassa, mutta Jumala on./ Ehkä liika miettiminen ei johda kuin valvottuihin öihin/ ja pettymykseen tiliotteen äärellä./ Ehkä suurempaa kuin merkitys on tekeminen/ kokea pyhyyttä Ässä-pipon etsinnässä.”

Suomi vuonna nolla

Koiran ulkoilutus voi taipua ekologiseksi maailmanlopun näyksi. ”Koira kilisyttää kelloaan/ pelkää karhuja/ kuinka ne tulisivat/ valtaisivat huoltoasemat/ pikaruokapaikat ja juottolat./ / Tai sudet./ Asuttaisivat lähiöt/ grillaisivat parvekkeella/ pitäisivät juhliaan./ Ulvoisivat yöllä/ kaataisivat rauhoitettuja ihmisiä/ taskut täynnä joutomaata/ ja tekojärven pärskeitä.”

Kertooko petojen vallankumous nykyihmisen ekologisesta piittaamattomuudesta, perussuomalaisuuden noususta hyvinvointivaltion raunioille vai molemmista?

Nieminen äimistelee maata, jossa porvarit eivät nuku huonosti, heillä on monen tonnin unilääkkeet. Köyhätkin äänestävät kovia arvoja, Ministeri lupaa sisustuslehden sivuilla, että kasvu voi jatkua loputtomiin. Jos planeetta Maan luonnonvarat eivät enää riitä, rakennetaan toinen pallo tilalle.

Niemiselle globaali ja paikallistaso ovat saman epäonnenrahan eri puolia. Länsiväylän aamuruuhkista mennään Wall Streetin kohtalonsyksyyn ja Kolumbuksen harharetkiin. Suomalaiset eivät pääse raiteistaan. Ne eivät vie Roomaan, vaan torppaan, jossa päre palaa ja väki katsoo Onnenpyörää.

Kun käydään yhtä aikaa terrorisminvastaisen sodan ja kotoisen muukalaiskammon kimppuun, vaarana on, että ajokoira säntää saarnaamisen ja joka suuntaan räksyttämisen heikoille jäille. Sen Nieminen pääosin välttää universaalin myötätuntonsa ja ihmisnäkökulmansa ansiosta.

Suomen ja maailman hätä jättävät runoilija Niemisen välillä pitkäksi aikaa sivurooliin.

Runo Lontoon pommi-iskuista heinäkuussa 2005 ja viattomasta brasilialaisesta sähkömiehestä, joka säntäsi poliisia karkuun, keskittyy poliisiin, joka ampui ohi.

”Ehkä Peter, ja tähän palataan kehityskeskustelussa:/ Peter, tämä on niin sinun tapaistasi/ jätät asiat aina puolitiehen./ Juot pannusta viimeisen kahvitilkan/ etkä keitä uutta/ et lisää kopiokoneeseen paperia/ et tyhjää lipastasi mahdolliseen epäiltyyn./ / Voi Peteriä, voi metroon juossutta brasilialaista./ Kunpa kaikki kuuntelisivat Stingiä./ A gentleman will walk but never run.”

Villanpehmee, taskunlämmin

Niemisen villanpehmee, taskunlämmin perushumanismi ei ole ainakaan liian yleistä nykylyriikassamme. Lähimmäksi tulevat ehkä Turun ”katurunoilijat”, jotka toivat tervetullutta ääntä ja vimmaa 1990-luvulla turhan akateemis-esteettiseksi käyneeseen runokeskusteluun.

Mutta kun Charles Bukowskin jalanjäljillä seuraaminen johti latteimmillaan ryyppyreissuilla ja naisseikkailuilla rehvastelevaan päiväkirjarunouteen, Nieminen on pikemminkin rosoinen romantikko.

Kodittomista koirista tulee mieleen toisaalta kotkalaiseen merimieskirjailija, ihmisten läheisyyden ja etäisyyden kartoittaja Timo Pusa (1951-1996), toisaalta Raymond Carverin (1938-1988) rivienväliset täsmähavainnot ihmisyydestä.

Suomen ja maailman hätä jättävät runoilija Niemisen välillä pitkäksi aikaa sivurooliin omassa kokoelmassaan. Kaksi viimeistä sikermää naksauttavat hihnan ja kaulapannan jälleen yhteen. Tarinallisuus vetää.

Runoilija Nieminen rakentaa lähiöistä uusperhettä Helenansa kanssa. Sossupalaverissa pohditaan Helenan tyttären ongelmia, puhumatonta lasta, joka jauhaa kiviä. Viranomaiset paheksuvat keskusteluihin mukaan tunkevaa retkua. Helenan ex-mies on lyödä runoilijaa turpaan, huvittuu tämän hintelyydestä, kauhoo makkarasoppaa kattilasta ja tarjoaa Niemisellekin.

Runoilijan voisi teilata yhtenä lajinsa viimeisistä: pettyneistä romantikoista, jotka kirjoittavat armottoman epämuodikkaasti kanssaihmisistään ja ihmisenä olemisesta. Yhtä lailla kysymyksenasettelun voi kääntää toisinpäin: mikä meissä on mennyt vikaan, kun kirjallisuudesta on tullut ylempikeskiluokkainen kulutushyödyke? Ja mikään ei enää satuta, kosketa, riipaise. On vain ilmiöitä ja myyntilukuja.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto