Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Karhean kipeä uroelma

Saara Oranen, 11.3.2009
Jani Nieminen: Kylässä s., Like 2009

Jani Niemisen runoista on helppo pitää. Niissä on jotain pakotonta ja rentoa: kevyitä säkeitä lukee mielellään ja esikoiskokoelmille usein tuttu kireä itsetietoisuus puuttuu. Ihmisen kokoisista tunteista puhuvan teoksen keskiössä ovat tunnistettavat havainnot ja arkiset kokemukset. Sympaattisen runoelman soisikin löytävän lukijoita, jotka eivät normaalisti runohyllyn luokse suuntaa.

Kokoelman teemat herättävät helposti kysymyksiä omaelämäkerrallisuudesta. Kirjailijan itsensä tavoin runoissa maailmaa ihmettelee kaupungista maalle muuttanut nuori mies. Proosallinen kaari muodostuu pojan varttumisesta aikuiseksi: teoksen käynnistää syntymä ja rehvakas julistus ”Täältä tullaan”. Kyseessä onkin enemmän tiivistetty kasvutarina kuin kokoelma yksittäisiä runoja.

Takakannessa uroelmaksi luonnehdittu teos tihkuu testosteronia. Punaisena lankana kulkee maskuliininen sukupolvien ketju: isoisä, isä, poika. Isoisä on ollut sodassa, ei puhu mutta käy lapsenlapsen kanssa pilkillä ja metsässä. Pojalle hän on esikuva, sankarillinen Uroskarhu, joka on rintamalla tapellut yksin vihollisia vastaan. Isoäidin näkemys on hieman toinen: ”Poterossa piikkilankojen ympäröimä / sylisi. — Yöllä tartut kiinni, tuot sodan makuuhuoneeseen.”

Isä siirtää omat lapsuudenkokemuksensa eteenpäin, ja ketjun viimeisimmälle jää tehtäväksi tasapainoilla puhumattomuuden perinnön ja muuttuvan maailman välillä. Tehtävä ei ole helppo. Pieni pohjalainen kylä on tuttu ja turvallinen mutta toisaalta pieni ja ahdasmielinen ympäristö. Herkkyyttä ei näytetä, ja vanhat tavat elävät sitkeinä. Värikäs henkilögalleria notkuu Kulma-Baarissa, jossa kuolemalta pyydetään kyytiä pullo kerrallaan. Tyypit voisivat olla Eppu Normaalien tai Gösta Sundqvistin sanoituksista – Teuvo-niminen hahmo teoksessa esiintyykin, tahallista tai ei.

Maskuliinisuuden taakka on raskas kantaa, mutta helppoa ei ole naisillakaan. Ei puhu, eikä pussaa -periaatteesta kärsivät kaikki yhtälailla. Miehet sentään huutavat tuskaansa humalassa, mutta naiset pysyvät kokoelmassa lähinnä hiljaa. Sukupuolten välinen kuilu näyttäytyy vaikeasti ylitettävänä – hetkittäin liiankin vaikeana. Alleviivaavalta tuntuvat säkeet, jossa puhuja rinnastaa äitinsä katseen ansaan jääneeseen supikoiraan. Toisaalta juuri miesten aiheuttaman tuskan ymmärtäminen synnyttää kipeimmät hetket. Isä pettää MachoPonchoNaisen kanssa, ja valkoisella autolla äidin pois vieväkin jättää. Pojalle jää viiltävä tajuaminen kuulumisesta satuttavaan sukupuoleen:

”Muotoilen kädet taskussa lohduttavaa lausetta. Se hukkuu / tulvaojan pauhuun, puimurin loukutukseen, / S-marketin kassajonoon / ja lypsykoneen tankkaavaan toistoon: / Vittu, vittu, vittu / mitä te olette tehneet mun äidille?”

Valloittavaa vilpittömyyttä

Pelkkää miehistä tuskaa kokoelma ei onneksi ole. Toteavista säkeistä välittyy herkkyyttä,ja hanki ja kirves -tyylinen pateettisuus vältetään. Traagisista sävyistä huolimatta tyyli säilyy humoristisen kepeänä.

Niemisellä on taito tiivistää pienillä keinoilla suuretkin tunteet tunnistettavaan muotoon. Erityisesti lapsen kokemusmaailma on kuvattu yksinkertaisen koskettavasti: jännittäminen on sitä, kun Möykky aloittaa juhlat, ”polttaa vatsassa piippua / nostaa nieluun hiihtokilpailut / ääneen lukemisen ja puukäsityötunnit”. Arkisista havainnoista rakennetaan kuva, joka kiteytyy runoksi. Nieminen saa sen tuntumaan vaivattomalta.

Ehkä juuri vilpittömyydellään kokoelma voittaa lukijan puolelleen. Kielellään se tuskin mullistaa runouden kenttää, mutta ei tarvitsekaan. Kun lopussa poika mutisee kylän vanhan Tietäjän teesejä, ”älä usko viimeisiin hetkiin, älä usko, ei enää koskaan”, ne tekee mieli liimata jääkaapin oveen. Itsestään selvät vanhat toteamuksetkin kuulostavat suurilta totuuksilta, kun ne lausutaan tarpeeksi rehellisesti.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto