Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kaltevilla pinnoilla

Otto Lappalainen, 1.9.2002
Jani Saxell: Ensilumi ja muita novelleja s., WSOY 2002

Jani Saxell voitti J. H. Erkon novellikilpailun vuonna 2000. Ensilumi ja muita novelleja on hänen esikoisteoksensa. Sen yksitoista tarinaa tuovat vahvasti esiin nuorten aikuisten näkökulmia nyky-Suomen menoon. Saxell osaa näyttää, miten elämä pahimmillaan satuttaa, mutta hän ei unohda myöskään kertoa, miten kaunista se parhaimmillaan voi olla.

Elämä on ankeaa niin lähiöissä kuin autioituvalla maaseudullakin. Ihmissuhteet ovat löyhällä ja katkeavat lähes ilman syytä. Omat suunnitelmat kariutuvat ja jäljellä on vain epätoivoinen koston kierre. Suomi voi pahoin, mutta kukaan ei ota syytä kantaakseen.

Jani Saxellin tiiviiden, lähes intohimottoman viileästi kerrottujen tarinoiden teemat kiertyvät viime vuosien muotisanaksi nousseen syrjäytymisen ympärille, vaikka itse sana ei teksteissä esiinnykään. Mitä ”syrjäytyminen” oikein on? Ovatko ”syrjäytyneet” vain samanlaisia hyväosaisten ”säälin” ja ”auttamisen” kohteita kuin kodittomat kissat ja koirat?

Saxell hylkää sosiologisen säälittelyn ja hurskastelun. Siinä hän tekee aivan oikein. Hän ottaa lähitarkasteluun yksilöt, kuvaa heitä heidän omassa ympäristössään henkilöhistorioineen, mahdollisuuksineen ja rajoitteineen. Saxellin novellien hahmot ovat eläviä ihmisiä korotettuina toiseen potenssiin. Siihen pystyy vain kaunokirjallisuus.

Nuori mies huijaa itselleen amerikanraudan tehdäkseen vaikutuksen kavereihin. Suomalainen miesporukka örveltää Virossa kalastusmatkalla. Nuori linnakundi ei saa uutta alkua elämälleen ja kostaa lähiönaapureilleen tekemällä näiden elämän helvetiksi. ”Syöttien”, ”Maanteiden Elviksen” ja ”Ensilumen” keskushenkilöt ovat kaltevalla pinnalla, luisumassa tuhoon tajuamatta tilannettaan ja edes yrittämättä pohtia syytä tai syyllisyyttä.

Kaltevalla pinnalla on kuitenkin mahdollista sinnitellä myös paikoillaan ja jopa pyrkiä ylöspäin. Tämä optimismin häivähdys tulee selväksi varsinkin novelleissa ”Mukka-ryhmä” ja ”Athene Päilyväsilmä”, jotka tutkailevat ruusuisten kuvitelmien ja raadollisen todellisuuden suhteita. Näissä teksteissä minäkertoja kasvaa tietoisuuteen omasta ominaislaadustaan ja mahdollisuudesta lähteä kulkemaan omaa tietään.

Saxellin esikoisteoksesta saa konstailemattoman tyylin ja tekstien loogisen ryhmittelynkin perusteella kypsän ja harkitun kuvan. On hedelmätöntä pohtia tyylin esikuvia mutta antoisaa havaita niiden keinojen runsaus, joiden avulla Saxell ottaa etäisyyttä harmaaksi massaksi väitettyyn suomalaiseen miesproosaan. Tekstit liikkuvat taitavasti maanläheisen realismin ja mustaksi huumoriksi kasvavan ironisen ja jopa satiirisen tyylittelyn rajamailla. Paikoin on havaittavissa reippaita irtiottoja urbaanin kauhutarinan ja modernin jännityksen suuntaan.

Saxellin henkilöt ankkuroituvat vankasti ympäristöönsä. Kustakin novellista hahmottuu selväpiirteinen mielenmaisema ja novellikokoelmasta erottuu jännittävä topografia. Ihmiset jäsentävät olemassaoloaan osoitteina, suhteessa bussireitteihin, rautatieyhteyksiin ja metrolinjaan. Ollaan sitten Helsingin liepeillä kivisissä lähiöerämaissa tai uusmaalaisissa kylissä ja pikkukaupungeissa, tarinoiden henkilöt ovat uskottavia, osa suurempaa kokonaisuutta, suomalaista todellisuutta. Lähiöelämä saattaa olla ankeaa kliseisyyteen asti, mutta tottahan sekin on.

Saxell kuvaa osuvasti ihmisiä, rakentaa heidän välilleen ihmissuhdeverkkoja ja tavoittelee kokonaisfilosofista näkemystä elämästä. Ihmiset eivät ole sankareita, mutta eivät uhrejakaan. Elämäkään ei ole niin pelottavaa, kuin se monissa tarinoissa päältä katsoen näyttää. ”Kun hän pääsisi kaupunkiin, metroja menisi vielä. Metroja menisi elämä menisi Lauroja tulisi. Hänen ja maailman välisellä puhelinlangalla majailevat korpit olisivat kenties yhtenä aamuna poissa.” (”Kaasusumutin”)

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto