Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Huomisen hullu maailma

Tiina Raevaara, 23.9.2007
Jani Saxell: Huomispäivän vartijat s., Avain 2007

Jani Saxell (s. 1972) on monipuolinen ja osallistuva kirjoittaja, joka ei erakoidu kirjoitusprosessinsa uumeniin vaan osallistuu ja ottaa kantaa. Huomispäivän vartijat on toisiinsa löyhähkösti linkittyneiden novellien kokoelma, jonka perusteella Saxell on seurannut maailman menoa muualtakin kuin kirjailijakammarin laajakaistattomasta nurkasta. Hän ottaa räväkästi haltuun niin trendihuumeiden, taistelupelien, USA:n sotakoneiston kuin kirjallisuudenkin tuoreet ja tulevat virtaukset. Suurta osaa novelleista tulevaisuusvyörytys kuormittaa liiaksi, mutta kokoelmaan mahtuu myös rauhallisesti maalailevaa, kutkuttavan kaunista tekstiä.

Kiiltomadon pääkirjoituksessa 10.8.2007 Saxell pohtii pyrkimyksiä luokitella kirjailijoita ja heidän teoksiaan. ”Yleistykset ja suurten linjojen vetäminen ovat järjellisten kirjallisuuskeskustelujen käymiseksi miltei välttämättömiä”, Saxell kirjoittaa mutta nostaa myöhemmin ongelmaksi sen, miten laajan tuotannonkin julkaisut kirjailija voidaan tyypitellä yhdellä lyhyellä lauseella.

Saxellin uuden kokoelman novelleista ”Jääkautiset muodostelmat” sai vuonna 2006 kunniamaininnan scifi- ja fantasianovellien Portti-kilpailussa. Scifi ja fantasia ovat juuri sellaisia kirjallisuusgenrejä, jotka kärsivät – tai ehkä joiden kirjoittajat kärsivät – luokittelusta. Kuten Saxell itse kirjoittaa: ”Silloin kun yleistyksestä tai lokeroinnista tulee ainoa mittapuu, jonka perusteella kirjaan tartutaan tai se jätetään hyllyyn, liikutaan jo arveluttavilla ulapoilla.” Jotta hyllyyn jättämisiltä vältyttäisiin, vihreitä marsilaisia pelkääville kirjallisuudenkuluttajille on tarjottu scifin tilalle uusia termejä kuten spekulatiivista fiktiota, reaalifantasiaa tai skenaariofiktiota. Luokittelun suurin ongelma lienee se, että yksittäisen kirjan luokittelun sijaan luokitellaan kokonainen kirjailija. Tuleekohan Saxellistakin nyt ”se scifikirjailija”?

Portti-kilpailussa menestyneet tekstit ovat usein pitkiä, lähes pienoisromaanin mittaisia, ja niille on tyypillistä myös eräänlainen ideapöhö eli scifi-elementtien ja -rakenteiden ylitsepursuavaisuus tekstin muiden osa-alueiden kustannuksella. Tähän luokkaan Saxellin kirja ainakin sopii. Jos novellit voidaan karkeasti jakaa idea-, hahmo-, juoni- tai ympäristökuvausnovelleihin, juuri scifiin kallistuneissa teksteissä idea on usein pääosassa. Tulevaisuuskuvaukseen keskittyvä teksti on helposti yhtä aikaa idea- ja ympäristökuvaus: niissä ympäristö on yhtä kuin idea. Saxellin novelleista neljä ensimmäistä on juuri tällaista. Tulevaisuuden maailma tunkeutuu ihmeteltäväksi sinänsä mitättömiksi jäävien henkilöiden ja tapahtumien kautta.

Varsinkin suomalaista kirjallisuutta syytetään usein taaksepäin tuijottelusta. Onko menneen selittäminen lopulta tulevan arvailua helpompaa luettavaa? Tulevaisuudesta ei voi tehdä samanlaista synteesiä kuin menneisyydestä, vaan sen kuvailu muuttuu kokoelmaksi kuriositeetteja. Kun kuriositeetit pohjautuvat tähän päivään – meille liian läheiseen aikaan – ne muuttuvat ongenkoukuiksi, joihin lukija juuttuu kiinni. Heti Huomispäivän vartijoiden alussa, vuonna 2012, radiossa soi ikivihreitä iskelmiä Tarja Turusen esittämänä. Miksi Saxell kirjoittaa näin? Eikö hän pidä Tarja Turusesta? Ajatteleeko hän tosiaan, että seuraavaksi Turunen levyttää iskelmiä? Vai onko niin jo käynyt? Enkö minä itse seuraa aikaani kunnolla? Kun ongenkoukkuja on paljon, lukeminen muuttuu hitaaksi ja lähes tuskalliseksi.

Saxellin novelleissa lähitulevaisuuden ongelmiksi valikoituvat terrorisminvastainen sota ja sen mukanaan tuoma, villiksi käyvä turvallisuusala, lisääntyvä byrokratia, yhteiskunnan eriarvoistuminen, uudet design-huumeet sekä aikaa vievä ja aivoja syövä virtuaalimaailma. Kaikki ovat ihan todennäköisiltä tuntuvia tulevaisuuden rasitteita. Teksti on kuitenkin niin täynnä esimerkkejä näistä ongelmista, että sille käy kuin fakiirin matolle: piikit eivät pistä, jos niitä on liikaa ja liian tiheässä. ”Joona oli kiitollinen kun ei tarvinnut vastata. Auto kurvasi ostoskeskuksen pihaan jossain Palm Beachin ja Miamin puolivälissä. Radioaktiivisesta hyönteismyrkystä juopuneet sirkat vetivät epävireistä teknoa. K-Martin ilmalaiva teki majesteettista käännöstä paetakseen myrskyrintamaa – ja sohi valonheittimillään pilviä. Sen mahapuolellaan raahaamat screenit mainostivat sukkahousuja, poolopaitoja, alligaattorinahkakenkiä ja -saappaita – sekä tietenkin kemikaaliosaston uutuutta, Instant-X potenssipulveria.” Näin Saxell saa lyhyeen kappaleeseen mahdutettua niin saasteiden vaikutuksen luontoon, suuryritysten absurdia tavoittelevan maailmanvallan, ilmastonmuutoksen takia ailahtelevan säätilan, villieläinten metsästyksen sukupuuton partaalle ihmisten turhamaisuuden tähden kuin elämän muuttumisen yliseksualisoituneeksikin.

Toisaalta: Ehkä Saxell ei haluakaan varoittaa lukijoita lähitulevaisuudesta, vaan teleportata heidät elämään sen keskelle. Aiheiden ja elementtien vyörytyksellä kirjailija turruttaa suurimman osa lukijan havaintoja tulkitsevasta aivokuoresta, ja vasta kun ärsyketulva vaimenee, lukija pystyy keskittymään myös novellien henkilöihin ja tapahtumiin. Sellaista tulevaisuudessa varmaan on.

Huomispäivän vartijat koostuu kuudesta novellista, joista neljä ensimmäistä on edellä kuvatun kaltaisia, tulevaisuuden kuvaukseen keskittyviä. Jos niissä yksityiskohtien ongenkoukut estävät antautumisen tarinan vietäväksi, toisin on asian laita kahdessa viimeisessä novellissa. Vaikka ”Katalalähteentien sotilashallitus” ja ”Menneisyydenhallintavirasto” sijoittuvat samalle alueelle aika-avaruus-jatkumoa kuin muutkin kokoelman tekstit, niissä on aivan toisenlainen ote maailmaan. Niissä Saxell myös siirtyy aiempaa korkeammalle fantasian asteelle – sille jossa tapahtumien ei tarvitse enää pyrkiä pysyttelemään luonnonlakien tai uskottavuuden rajoissa.

”Katalalähteentien sotilashallitus” on upea kertomus tutunoloisen lähiön merkillisistä tapahtumista, jotka kaivavat esiin ihmisyhteisön pahimmat ja ehkä parhaatkin puolet. Monitulkintaiset, jopa selittämättömiksi jäävät ilmiöt tuovat mieleen Jyrki Vainosen teosten surrealistis-symbolistisen maailman, ja toistensa joukossa täydellisen yksinäisinä elävät ihmiset taas muistuttavat Maarit Verrosen tuotannon erakoituneita sankarimatkaajia. ”Katalalähteentien sotilashallituksessa” on sellaista kuulasta kauneutta, joka kaivautuu epämääräisenä tuntemuksena jonnekin limbisen järjestelmän uumeniin ja jää sinne kytemään.

”Menneisyydenhallintavirasto” on puolestaan kirjallisuushistoriaa ja Terminator-elokuvia yhdistelevä toimintapätkä, joka alkaa Albert Camus’n kuolemasta ja päätyy vuoteen 2056. Juonenkäänteet eivät ole ehkä tuoreimpia mahdollisia, ja toisinaan teksti muuttuu historian hengästyttäväksi luetteloimiseksi, mutta silti novelli viehättää. Siihen upotetut todellisiin tapahtumiin ja henkilöihin pohjautuvat yksityiskohdat eivät törrötä liian terävinä vaan kiskaisevat mukaansa oikealla tavalla.

Uuden novellikokoelmansa myötä Jani Saxell näyttää vaihtaneen kustantajaa: hänen aiemmat kirjansa, novellikokoelma Ensilumi ja muita novelleja (2002) sekä romaani Minä, Lotta ja Päivikki (2003), ilmestyivät WSOY:n kustantamana, nyt yhteistyökumppaniksi on tullut uudehko Avain.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto