Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ajatus leuan vaarallisuudesta

Sofia Blanco Sequeiros, 14.2.2018
Jantso Jokelin: Gastonin leuka ja muita esseitä 261 s., Sammakko 2017

Jantso Jokelinin toinen esseekokoelma on teos, jonka tekstejä nivovat yhteen ajatuskulut viihteestä, pelosta, yhteiskunnasta ja ihmisen yrityksistä toimia osana niitä. Gastonin leuka alkaa retkestä, loppuu retkeen ja kertoo välissä, mikä Gastonin leuka on. Kaunottaren ja Hirviön Gaston on mies eikä pelkuri. Karvainen rinta, munien jongleeraus ja leuka, jollaisen kaikki haluavat, todistavat sen. Niin ainakin Gaston ja kyläläiset ajattelevat, ja Jokelin kysyy, miksi.

Jokainen teksti Gastonin leuassa alkaa tarinasta.

Esseekokoelma on jaettu neljään osaan. Ensimmäisen osan esseissä käsitellään erilaisia levottomia pahoja Raxin pizzabuffetista ja mielikuvitussyövästä animaatiohahmojen julmuuteen. ”Kaiken syömisen pelko” käsittelee mässäilyä ja sen kehitystä, joissa heijastuvat niin yhteiskunnan muutos kuin yksilön valitsemisen halu ja tämän identiteetin rakentaminen ruoan kautta.

Esseessä ”Zombiterapiaa” pääaiheena on luulosairaus, suurilta osin kivun, kärsimyksen ja Google-hakutulosten pelkoa. Samalla se on syvempää rauhattomuutta, johon helpottaa zombien mättäminen. Nimikkoessee ”Gastonin leuka” peilaa animaatiopahisten kätyreiden puolitiedotonta pahaa yhteiskunnalliseen pahaan. Monesti pelkkä sivustakatsojuus riittää, jotta osallistuu molempiin.

Toisen osan esseet perustuvat Jokelinin aiemmin julkaistuihin reportaaseihin. ”Huovuttajien maa” alkaa matkasta Suomen keskipisteeseen. Retki johdattelee lukijan tarkastelemaan yhtä suomalaisen identiteetin melankolisista ytimistä muistomerkkien, Spede Pasasen Bulevardin, peikkometsien, Oulun Ympäristötalon ja muiden outojen kolossien ja paikannusyritysten kautta. Kolmannen osan esseet käsittelevät Grand Theft Auto V:n suhdetta nyky-yhteiskuntaan, shokkihuumoriin luonnetta, popmusiikista kirjoittamisen vaikeutta ja skeittaamisen ja luovuuden yhteyttä. Neljännen osan ainut essee on kunnianosoitus esikuvalle, ja samalla katsaus toimittajuuteen ja henkilökohtaiseen kasvuun.

Ihanneleuka ja vartin ajatukset

Jokainen teksti Gastonin leuassa alkaa tarinasta. Johdannossa Jokelin pohtii vakaumuksen valinnan hankaluutta ja pelastuksia, joita viihde ja nostalgia siltä tarjoavat. Omanlaisinaan Gastonin leukoina ne voivat vetää huonoja valintoja kohti. Ajoittain vakaumus horjuu synkemmistä syistä. Ur-mies Gastonin leuassa yhdistyvät yhtä aikaa hahmon tyhjä maskuliinisuus ja kyläläisten mieletön ihailu, joihin Gaston nojaa värvätessään apurinsa avuksi Hirviön tappamiseen. Silti kyläläiset tekevät itse huonon valintansa, joka on lopulta turhamaisuuden ja vallanhalun tulos. Johdanto huomauttaa, että Gastonin leukoja, ihmisen toimintaa suoraan tai epäsuorasti ohjaavia tapoja, ihmisiä ja yhteiskunnallisia rakenteita, on monia.

Teoksen alussa Jokelin kirjoittaa esseiden olevan ”yrityksiä ajatella tietyllä tavalla hetken ajan” (s. 18). Ajatusten kokeilu on yhtä aikaa esseekokoelman vahvuus ja heikkous. Jokelinin ajatuskulkujen seuraaminen on viihdyttävää ja hän on parhaimmillaan osoittaessaan South Parkin, Molièren tai skeittaamisen kautta pieniä tosia huomioita nostalgiasta, zombien tappamisen rauhoittavasta vaikutuksesta tai luovuudesta. Jokelin on hyvällä tavalla flegmaattisen argumentoiva, etsien totuuksia eri paikoista muistuttaen samalla, ettei mikään totuus ole niin arvokas, että sen puolesta kannattaisi ihan heti kuolla.

Tyylillisesti Jokelinin esseistiikka on esteettistä ja sujuvasti luettavaa. Kokoelman tekstien ajatteleminen on vaikeampaa. Kuten monilla hyvillä kirjoittajilla, Jokelinilla on taito kertoa jostain kirjoittamalla aivan muusta. Yhtäältä kyse on osuvien rinnastusten rakentamisesta. Samalla hän ei niinkään vertaa skeittausta luovuuteen tai Oulun Ympäristötaloa suomalaiseen kansallisidentiteettiin, vaan osoittaa, millä tavoin esimerkit ovat osa laajempaa luovuuden kokemusta tai kansallisen mielialan kokonaisuutta.

Mikään totuus ei ole niin arvokas, että sen puolesta kannattaisi ihan heti kuolla.

Yleensä ottaen Jokelin osaa käyttää taitoaan hyväkseen. Hän rakentaa esseistä kokonaisuuksia, jotka päätyvät kertomaan kirjallisuuden klassisista suurista teemoista esimerkiksi havainnoimalla Härmälandiaa ja sen paikkaa suomalaisten lama-ajan huvipuistojen joukossa. Jokelin ikään kuin piirtää ympyrän jonkin teeman ympärille ja kulkee sen kehää, koskaan käsittelemättä ympyrän keskipistettä suoraan. Hän löytää kehältä suhteellisen tutkimattoman pisteen, kuten Raxin buffetpizzan rasvahien, ja osoittaa, kuinka reitti ruumiillisuudesta kuolemaan kulkee kostean salamin, itse valitun ylensyönnin ja jälkiruokapehmiksen kautta.

Tekstejä on vaikea alistaa tiukalle ajattelulle osittain juuri niiden kerrostuneisuuden vuoksi. Se on lukijan, ei esseistin ongelma. Kokonaisuus kärsii kuitenkin jostain, joka lienee lopulta paikannettavissa haluun kokeilla ajatuksia. Joidenkin esseiden loputtua on vaikea sanoa, mitä essee on oikeastaan käsitellyt ja miksi, tai miksi Jokelin ajattelee niin kuin esittää ajattelevansa, tai mitä hän oikeasti ajattelee. Hän jättää ajatusten loppuja avoimiksi ja keskeisiä kysymyksiä lukijan muotoiltavaksi.

On selvää, että ratkaisemattomiin loppuihin nojaaminen helpottaa kirjoittajaa erityisesti tämän kirjoittaessa aiheista, joihin selkeitä lopputuloksia ei ole. Se antaa, Jokelinin sanoin, vapauden vaihtaa itseään vartin välein.

Samalla risteilevä, ajatuksia kokeileva ja vaihtava kulku vaikeuttaa lukijan yrityksiä asemoida itseään ja ajatuksiaan suhteessa yksittäiseen tekstiin, ja saa kyseenalaistamaan onnistuneidenkin ajatuskulkujen merkityksen. Ongelma piilee ehkä juuri siinä, että esseet esittelevät runsaasti eri ajatuksia, mutta käsittelevät jokaista vain hetken. Jokelin on kirkkaimmillaan pysähtyessään havainnoimaan retkillään kohtaamiaan hahmoja ja ympäristöjä, mutta siirtyy niiden välisiä yhteyksiä rakentaessaan tasolta toiselle niin nopeasti, että lukijan tehtäväksi jäävät usko, hyppy ja seuraavaan kappaleeseen jatkaminen.

KO, eli viihde vs. yhteiskunta

”Maailman kaunein painajainen” eli essee Grand Theft Auto V -videopelistä on yksi teoksen kiinnostavimmista, koska siinä Jokelinin esseistiikan parhaat puolet yhdistyvät ajatushyppelystä juontuvaan kiertelyyn. Tekstissä kertoja uppoaa GTA V:n Los Santosiin, joka nousee virtuaalipienoismalliksi kapitalistisen nyky-yhteiskunnan epämiellyttävimmistä piirteistä ja kehityssuunnista. Jokelin huomauttaa, että GTA:ta kutsutaan usein dystopiaksi, vaikka oikeasti ”Los Santos ei vie ajatuksia hetkeksikään ei-toivottavaan tulevaisuuteen tai edes vaihtoehtoiseen nykyhetkeen, vaan omaan länsimaiseen todellisuuteemme” (s. 153).

Vaikka tulkinnat GTA:sta dystopiana ja pienoismallina nyky-yhteiskunnalle eivät sinänsä sulje toisiaan pois, on Jokelin oikeassa huomauttaessaan, ettei GTA:ta pelatessaan tunne olevansa dystopiassa tai edes rinnakkaistodellisuudessa. Peli on yksityiskohtiaan myöten kopio kapitalistisesta kulutusyhteiskunnasta sellaisena, kuin se 2010-luvulla tunnetaan, vaikka Los Santosissa vallitsevat minimimäärä sosiaalisia konventioita ja tutut mutta heikennetyt yhteiskunnalliset rakenteet. Juliste huoneen seinällä muistuttaa, että ”Los Santos omistaa sinut” ja mainokset ovat läsnä kaikkialla. Peli osoittaa, että nykymaailma on lähempänä kuin itse arvaakaan todellisuutta, jossa jokainen voi ostaa itselleen moraalisen ylemmyydentunteen, tai kääntyä kapinafantasiaan valitsemalla kiväärin ja tuulilasista näkyvän auringonnousun.

Miksi sama yhteiskunta on GTA:n ulkopuolella normaalia elämää, mutta ruudulta katsottuna se nähdään dystopiana?

Videopelit ja GTA erityisesti ovat hyviä lähtökohtia esseistiikalle, ja Maailman kauneimman painajaisen tapauksessa yhteiskuntakritiikin käsittelemiselle. Jokelin onnistuu sekä asettamaan lukijan Los Santosiin että hämärtämään sen ja pelin ulkopuolisen maailman rajoja. Hän kysyy aiheellisesti, miksi sama yhteiskunta on GTA:n ulkopuolella normaalia elämää, mutta ruudulta katsottuna se nähdään dystoppisena tulevaisuudenkuvana.

Essee osoittaa, kuinka kysymys on selvästi olennainen, mutta ei täysin vastaa siihen. Teksti onnistuu kuvaamaan kokemusta, joka GTA:n pelaaminen on, mutta yhteiskuntakritiikkiä tarkasteleva ulottuvuus jää Los Santosiin. Ei ole yllättävää, että viihde peilaa sitä tuottanutta yhteiskuntaa, ja yhteiskuntakritiikkiä käsittelevät osuudet tuntuvat loppuvan lyhyeen. Toisaalta tekstin tavoitteena voi olla yksinkertaisesti osoittaa, kuinka pitkälle kulutusyhteiskunnan kehitys on jo mennyt. Silti GTA:n vertaaminen nyky-yhteiskuntaan herättää esseistille kohdistetun kysymyksen: onko lopputulos oikeasti se, ettei lopputulosta ole? Mihin se johtaa, mitä sen jälkeen?

Toki Jokelin esittää GTA:n vanavedessä kriittisiä huomioita erityisesti kapitalismiin. Silti pelkkään kapitalismiin keskittyminen vie huomion muualle. Talousjärjestelmä muokkaa aina yhteiskuntaa, mutta se ei ole abstrakti voima, joka yksin muuttaa instituutioita tai yksilöiden toimintaa. Samalla tavalla Jokelinin esittämä voimaantumisen kritiikki ampuu hieman ohi, vaikka huomio feminismin markkinaehtoistumisesta on tosi.

Toisaalta Jokelin huomauttaa, ettei GTA V ole yhteiskuntakritiikin huippupiste. Se on videopeli, viihdettä siinä missä Need for Speed, Simpsonit ja Tikku ja Takku. Silti, viihde sisältää palasia nyky-yhteiskunnasta sekä vaikuttaa siihen, suoraan ja epäsuorasti. Nyt Jokelin löytää tosia yhteyksiä mutta välttelee lakmustestejä, vaikka olisi tarpeeksi taitava kirjoittaja selvitäkseen niistäkin.

Vauvakobrat unohtuvat

Esseessä ”Moukka ja meta-moukka: Merkintöjä shokkihuumorin luonteesta” Jokelin yrittää vastata kysymyksiin siitä, mitä huumori ja yhteiskunnallinen satiiri ovat, miksi shokkihuumori naurattaa, ja mihin järkyttävää huumoria tarvitaan. Teksti tarkastelee viimeksi mainittua erityisesti aikana, joka on osoittanut perinteisen järkytykseen pyrkivän setähuumorin uuvuttavan tylsyyden. Jokelin kritisoi ”miksi mistään ei saa enää sanoa mitään” -vastaloukkaantujamantraa ja osoittaa, että koomikon vapautta vitsailla shokkihuumorille tyypillisistä aiheista voi puolustaa sen nojalla, mitä huumori itsessään on ja minkälainen tehtävä sillä on komediassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Esseen kertoja on huumorintajunsa ristiriitoja käsittelevä liberaali. Hän ei kuitenkaan esitä liian myönteisessä valossa ”eikö kaikkia pitäisi kuunnella” -näkökulmaa, joka onnistuu monesti hautaamaan olemassa olevan epätasa-arvon näennäisesti vapaan keskustelun ideaalin alle. Jokelin haluaa nousta vastakkainasettelujen yläpuolelle ja tarkastella huumoria itseään sen sijaan, että pelkistäisi kysymyksen huumorin luonteesta kysymykseen loukkaantumisesta tai sananvapaudesta. Ottaen huomioon aiheen vaikeuden ja herkkyyden, hän tekee sen hyvin.

Miksi shokkihuumori naurattaa, ja mihin järkyttävää huumoria tarvitaan?

Jokelin kirjoittaa esimerkiksi meta-moukasta, koomikon käyttämästä roolista, joka toimii hienovaraisen ironian tai satiirin avulla. Vaikka meta-moukka vaatii aina tulkintaa, se on toimiva tapa esittää esimerkiksi rasismin tai seksismin viitan takaa huomioita oikeista rasisteista tai heidän ylläpitämästään epätasa-arvosta. Essee pyrkii osoittamaan, että tasa-arvoa purkavan ja tasa-arvoa rakentavan shokkihuumorin välinen raja on ohut ja muuttuva, mutta raja kuitenkin.

On kuitenkin huomionarvoista, että kaikki tekstissä käsitellyt koomikot ovat miehiä. Huomion tarkoitus ei ole kutsua Jokelinia antifeministiksi tai naisvihaajaksi, vaan lähinnä harmitella muiden kuin miesten jättämistä pois keskustelusta. Jokelin pystyisi kontekstualisoimaan tabuja käsittelevän komedian kehityksen ja oikeuttamaan sen tarpeen vielä paremmin ottamalla muutkin kuin miehet mukaan keskusteluun. Maininnan ansaitsisivat ainakin Wanda Sykes ja Sarah Silverman, sekä viime vuosien ajan mainetta niittäneet Tiffany Haddish ja Ali Wong. Wong on esityksessään Baby Cobra tyylipuhdas shokkihuumoria viljelevä meta-moukka, jonka komiikan yhteiskunnallinen voima on ilmeinen. Esseen ei tarvitse kattaa kaikkea, mutta muiden kuin miesten käsittelemättä jättäminen on osoitus siitä, että iso osa järkytykseen pyrkivästä komediasta ja sen kehityksestä on päätetty jättää pois.

Silti ”Moukka ja meta-moukka” onnistuu selventämään huumorin ja sananvapauden välisiä ristiriitoja niin komediassa kuin julkisessa keskustelussa. Se tekee teräviä huomioita inhimillisen ajattelun lainalaisuuksista, joiden vuoksi loukkaavasta huumorista on vaikea puhua. Essee on hieman kirjallisuuskatsausmainen ote järkyttävään komediaan ja sen kehitykseen, ja Jokelin voisi kyseenalaistaa ja paneutua esittelemiinsä ajatuksiin enemmän. Lopulta teksti on arvaamattoman monipuolinen ja tekee osuvia havaintoja huumorin luonteesta ja yhteiskunnallisesta voimasta, puolustaen koomikon paikkaa shokkiviihteen, sananvapauden ja tasa-arvon välissä.

Maailman vaarallisimman leuan jälkeen

Helsingin Sanomien Matti Mäkelä on oikeassa todetessaan, että Gastonin leuan keskiössä on maailman hetkellisyys ja sen monet muodot. Samalla teoksen esseet ovat yrityksiä tavoittaa se, mikä hetkellisyydessä on säilömisen arvoista, oli se itse hetkellisyyden kokemus tai horsma Siikalatvaan ajavan Suzukin nokkaritilässä.

Ajoittain teksti jättää lukijan vaeltelemaan piirtämälleen kehälle.

Ajoittain esseiden nopeatahtinen ajatusten moninaisuus ei tunnu tietävän, kuinka haluaisi tulla motivoiduksi, ja teksti jättää lukijan vaeltelemaan piirtämälleen kehälle. Niinä hetkinä Jokelin voisi kirjoittaa uhkarohkeammin senkin uhalla, että joku ymmärtää väärin. Toisinaan, kuten tarkastellessaan pahaa animaatioissa tai esseen kertojan suhdetta esikuvaansa, tekstit muodostavat eheitä, tyylikkäitä kokonaisuuksia, jotka välittävät myös lukijalle aiheiden yhteyden osuvuuden tai tärkeyden.

Gastonin leuka kuvaa aikaansa ja sen muodostumiseen vaikuttavia voimia. Se kertoo Raxissa ja lama-ajan huvipuistoissa tunnetusta nostalgiasta sekä paikasta, joka punaisella kyltillä on mässäilyn kaanonissa ja Lievestuoreen Nokkakiven huvipuiston mörkömetsällä suomalaisessa suuruudenhulluudessa. Välillä vartin mittaiset ajatukset hukkuvat omaan runsauteensa, mutta monesti esseet osoittavat onnistuneesti kohti tarkastelemaansa Gastonin leukaa.

 

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto