Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Paraneva juoksija

Jouni Tossavainen, 11.6.2012
Jari Ehrnrooth: Juoksu 99 s., Lurra Editions 2012

Dosentti, kirjailija ja kulttuurintutkija Jari Ehrnrooth on julkaissut aikalaispuheenvuoroja, esseitä, romaaneja, tutkimuksia ja vapaata proosaa. Ennakkotietojen mukaan Ehrnroothin tuotannon piti laajentua vielä runouden puolelle, mutta Juoksu on enemmänkin vapaata proosaa, joka päivittää hänen vaiheensa urheilijana.

Urheilun nautinto paljastui Ehrnroothille keski-iässä. Vuonna 1959 syntynyt Ehrnrooth juoksi ensimmäisen maratoninsa 40-vuotissyntymäpäivänään, ja pian sen jälkeen nautinto tarkoitti hänelle oman henkilökohtaisen huippusuorituksen tavoittelua kilpailemalla.

Tulosta syntyi, ja jokainen voitto kirjattiin talteen sekunnilleen, kuten myös tappiot ja harjoitusten kilometrit. Viisikymmentä täyttäessään Ehrnrooth juoksi 50 km ja kuusikymppisillä tavoitteena on 60 km. Ja niin edelleen, toistamisen pakko jatkuu, koska elämän tarkoitus syntyy tutkijan mukaan tavoittamattomuuden tunteesta.

Tavoittamattomuuden dialektiikasta Ehrnrooth kirjoitti jo lupaavassa esikoisesseekokoelmassa Asentoja (WSOY 1995). Nuorempi ajattelija etsi äärikokemuksia viinistä, laulusta ja naisista, jotka korvautuivat muutaman vuoden kuluttua kilpajuoksulla.

Juostessa viina ja tupakat tippuvat radan varteen, eikä paljon laulatakaan, mutta nainen voi tulla vastaan lenkilläkin. Kahden maratonharjoittelijan kohtaamisesta ja yrityksestä ymmärtää tuota rakkauden mysteeriä kertoo Ehrnroothin romaani Lähemmäksi kuin lähelle (Kirjapaja 2007).

”Enää en kilpaile”

Kun rakkaus jatkuu avioliittona Juoksun autofiktiossa, tarinan muusan paikan ottaa toinen nainen. Nuorempi siirtolapuutarhuri hoitaa puutarhaansa vanhemman kertojan vakiolenkin varrella. Ohijuoksija näkee juostessaankin, että hänen iiriksensä ovat turkoosit.

Ja puutarhurin silmien parantavan merkityksen hän ymmärtää, kun juoksijan on pakko pysähtyä. Ilman muusaa veteraanin vasemman nilkan paraneminen kestäisi vielä pitempään kuin kolme kuukautta.

Se on pitkä aika ”tyypilliselle määräkoneelle”, joka tarvitsee ”puolitoista tuntia juoksentelua” päivittäin; muuten hän tulee alakuloiseksi. Kun himojuoksija käyttää sanaa juoksennella, on jo kerrottu Juoksun uutinen: ”Enää en kilpaile.” (26)

Paljon luvattu sankarilta, joka uskoo kilpailun rajoja ylittävään vaikutukseen ainakin yhtä paljon kuin Matti Apunen, Jari Sarasvuo ja Björn Wahlroos. Sillä vain lapset leikkivät, aikuiset kilpailevat, muuten loppuvat työt. Kilpaurheilun armottomalle julmuudelle on uhrauduttava, että armo tulisi ja mies kuuluisi taistelijoiden heimoon. Nyt hän nimittää palkintonsa kissankullaksi ja pistää ”graalin maljansa” kiertoon.

Yllättäen myös työttömän kilpailijan päätyö sujuu, kun jalkatyö väheni: ”Lopetettuani kilpaharjoittelun alkoivat pitkään työn alla olleet käsikirjoitukset kuin itsestään selkiytyä ja ryhdyin viimeistelemään teoksia julkaistavaksi.” (64)

Ennen lupaustaan, tai paranemistaan, juoksija oli yhtä fanaattinen kuin valmentaja Martti Huttunen Miika Nousiaisen romaanissa Maaninkavaara (Otava 2009). Huttusen urheiluhulluutta Nousiainen taittoi huumorilla, jolla Ehrnrooth ei ole pilannut tekstejään. Nyt hän väittää huomanneensa veteraanijuoksijoiden kasvoilla tragikoomisia sävyjä.

”Vakavana juoksuharjoittelijana” hän nimitti japanilaisen Haruki Murakamin mussettelevaksi elämäntapakuntoilijaksi, kunnes tunnistaa kirjailijan vakavuuden. Murakami pyrkii kirjassaan Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (Tammi 2011) samaan ankaraan päämäärään, joka ei ole kummankaan tavoitettavissa: ”En lepää ennen kuin onnistun siinä, mihin en pysty mutta minkä haluan tehdä.”

Juoksun irtoaminen runoksi on harvinaista.

Kilpailuun viettinä vetosi myös Mika Myllylä. MM-hiihtäjän kohtalo ei toistu, kun muusan lisäksi juoksijaa auttavat vaimo, tytär ja psykoanalyysi. Edesmennyt äitikin siunaa kaikkea mihin yksinäinen mystikko ryhtyy, mutta kilvoittelijan isästä ei vielä kerrota.

Ehkä lähimmäksi isää tullaan, kun Ehrnrooth kuvaa kaukaisen sukulaisensa Adolfin uhrivalmiutta. Yhdeksänkymppisen jalkaväenkenraalin jylisevässä puheessa hän näkee urheilijan asennetta puhtaimmillaan: ”Mieluummin kaadun kuin annan periksi.” Vaimo on uhrista hieman eri mieltä:

”Vaimoni kysyi, enkö psykoanalyysissani tutkinut syytä siihen, miksi minulla kaikki tahtoo mennä yli? Miksi piti polttaa kaikki kuubalaiset sikarit ja kirjoittaa aiheesta kaksi kirjaa? Miksi piti injektoida joulukalkkuna viidellä eri-ikäisellä calvadosilla? Miksi pitää joka aamu tehdä sata syväkyykkyä? Eikö vähempikin riitä? En saanut aikaiseksi kunnollista vastausta. Ehkä kaikki vain siksi, että mittani täyttyisi.” (26)

Juoksu irtoaa harvoin runoksi

Mitta alkoi täyttyä, tai ainakin se muuttui muuksi kuin kilpailu, kun urheilijan mittariin pyörähti 60 000 kilometriä kahdentoista vuoden urakoinnin jälkeen. Trippimittarin nollautuessa juoksijan mitattava suoritus paljastuu yhtä tyhjäksi kuin juoksijan kasvot Susanne Gottbergin öljymaalauksissa Kopio, 1993, ja Paluu, 1994. (Kopio löytyy myös Laura Salmivaaran suunnittelemasta Juoksun kannesta, ja Paluu rytmittää sisäsivuja.)

Kasvottoman, tyhjentyneen juoksijan suuntaan liikkuessaan Juoksu on irtonaisimmillaan. Lähestytään proosarunoa, joka avaa toisen asteen tulkinnan mahdollisuutta päähenkilön rinnastuessa Hermekseen:

”Älä pelästy! Tänään olen lyhytsanaisempi.
Haluan ehtiä takaisin lenkille juostakseni mittani hämärtyvään iltaan.
Silloin voi nähdä kasvottoman juoksijan, joka ravaa väsymättä kuin tietä etsivä lähetti. Hänellä on viesti ja määränpää. Niin luulen.
En tiedä, voinko tajuta niitä, mutta uteliaisuus vie voiton.
Aina kun saan vainun, juoksen hänen jälkiinsä.”
(21)

Kaunokirjallisissa kuvauksissa juoksun irtoaminen runoksi on harvinaista. Ehrnrooth kuvaa työn vaikeutta näin: ”Muoto jossa juoksu tulee sanoiksi, on toinen kuin se muoto, johon se haluaa sanoina päätyä.” (85) Tutkijana Ehrnroothin toivoisi jatkavan siitä, mihin Maurice Merleau-Pontyn ja Martin Heideggerin teorioita juoksemiseen soveltanut Tapio Koski päätyi Juoksemisen filosofiassa (Tampere University Press 2005).

Jotain siitä, miksi Ehrnroothin muoto proosautuu Juoksussa enemmän kuin runoutuu, näkee kun vertaa lopun muutamaa runoa Suvi Vallin esikoiskokoelman säkeeseen ”omalla voimallaan virta ei vyöry ohi vaan sinussa” (Suvi Valli: Ohijuoksija, Otava 2011, 57).

Vallin Ohijuoksijan säettä ei ohiteta eikä ylitetä Juoksussa, vaikka kaunokirjallinen tahti kiihtyy kirjan loppua kohti niin kuin Ehrnroothin kiduttavimmissa harjoituksissa. Ne ovat hänen mielestään kaikista parhaita, sillä sankari antaa mielellään kiduttaa itseään. Kulttuurintutkija Theodor Adornon sanoin:

Urheilun säännöt ovat (hänelle) kuin markkinoiden säännöt: tasavertaiset mahdollisuudet, reilu peli kaikille, mutta vain kaikkien taisteluna kaikkia vastaan. Näin urheilu sallii julmuudeksi typistetyn kilpailun selviytyä maailmassa, jossa reaalinen kilpailu on lakkkautettu.” (Theodor W. Adorno: ”Massakulttuurin kaava”, Nuori Voima 4-5/2002, 53)

”Better than sex”

Näillä näkymin, lupauksestaan huolimatta, mystisen realismin kannattaja Ehrnrooth kilpailuttaa itseään vielä rollaattorin kanssa. Miehellä riittää nimittäin tietä matkalla kohti viisautta ja runoutta, ennen kuin kasvoton ravihevonen saa rääkättyä itselleen ihmisen kasvot.

Vaikka kiduttamisen torjunnan ja hyväksynnän aallot vaihtelevat jo veteraanijuoksijan mielessä, silti ”juokseva homo erectus” pitää yhä valistushenkistä puhetta terveys- ja kuntoliikunnasta tekopyhänä hurskasteluna, koska mies on eläin.

Ehnrooth nimittää vuoden 2004 tiedepommiksi Nature-lehden artikkelia, jonka mukaan homo on kehittynyt juoksemaan ja juoksemalla. Se todistaa, että ”meidän kehomme on savannien juoksijan, pedon ja raadonsyöjän”. Se selittää, miksi juoksutossujen valmistajan mainos ”better than sex” on totta. Kulttuurievoluutiomme takia siis miehen ”tekee mieli juosta, tekee mieli seksiä, tekee mieli syödä”.

Enroothin mielestä aikamme juoksevat orjat, nuo kaksijalkaiset joutavan perässä lenkkeilijät tavoittavat tosi nautinnot toisin kuin taiteileva gentlemanni:

Näistä terveen nälän nautinnoista herrasmies ei tiedä mitään. Hienostelija sortuu mukavuudenhalunsa ansaan. Hän naamioi passiivisen mielihyvän tavoittelunsa taiteeksi ja välttelee syntyperäisen eläinluontonsa aktiivista himokkuutta. Herrasmies veltostuu ja lopulta nautinto jää kokonaan saavuttamatta.” (46)

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto