Jhumpa Lahirin esikoisromaani kertoo Yhdysvaltoihin muuttavasta siirtolaisperheestä, uuteen kulttuuriin sopeutumisesta ja oman identiteetin etsimisestä. Siirtolaisena yllätyin, kuinka vierauden, sopeutumattomuuden ja sopeutumisen, tunteisiin oli helppoa samaistua, vaikka kertomuksen perhe, äiti Ashima ja isä Ashoke, lapset Gogol ja Sonia Ganguli, onkin intialainen. Ahmin Kaiman kahdessa yössä ja sulattelin sitä pitkään.

Luin myöhemmin kulmista taittelemani sivut uudestaan. Kyllä. Kaima on todella hyvä kirja: hiljaisena virtaavaa proosaa, jonka vahvuus on bengalilaiskulttuurin eksotiikassa ja sen luomassa kontrastissa amerikkalaiseen keskiluokkaiseen elämäntapaan. Lahiri tekee siirtolaisuuden arjesta terävänäköisiä ja tarkkoja havaintoja, ja toteutus on kaunokirjallisesti tyylipuhdas. Kaikkein eniten kuitenkin pidän siitä, että Lahiri ei kosiskele lukijaa vaan tarjoaa tarinan tyylikkäästi.

Nimi luo romaanille puitteet

Kirjan aiheina ovat nimet, tarinat nimistä, nimioperaatioista, bengalilaisen ja amerikkalaisen nimikulttuurin eroavuuksista. Bengalilainen nimikäytäntö suo ihmiselle kaksi nimeä, ”kotinimen” ja ”kunnon nimen”. Kunnon nimi on se nimi, joka on passissa ja ajokortissa, kun taas kotinimi on lempinimi. Lahirin esikoisromaanissa päähenkilön, Gogol Gangulin, kotinimestä tulee uudessa maassa vahingossa kunnon nimi. Nimi on Gogolille rasite, sillä se ei ole intialainen eikä myöskään amerikkalainen.

Teoksen kaksijakoinen epävarmuuden symboliikka vertautuu siirtolaisuuteen ja kulttuurien erilaisuuteen. Gogolin vanhemmat ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin nuorina, ja siellä Gogol syntyy. Kuka hän siis on? Amerikkalainen vaiko intialainen?

Perhetarina kietoutuu nimeen ja nimiin. Käänne tapahtuu, kun Gogolin itsenäistyminen alkaa; hän irtautuu kodistaan ja hakee virallista nimenmuutosta. Hänestä tulee Nikhil. Vanhemmilleen Gogol sanoo syyksi sen, etteivät ihmiset ota häntä vakavasti, kun hänellä on niin kummallinen nimi. Totuus on kuitenkin, että ”(—) ainoa henkilö, joka ei ottanut häntä vakavasti, ainoa ihminen joka kidutti häntä, ainoa ihminen joka oli kroonisesti tietoinen ja kiusaantunut nimestä, ainoa, joka jatkuvasti asetti sen kyseenalaiseksi ja toivoi että se olisi toinen, oli hän itse”. Nikhil syntyy, mutta Gogol elää, sen päähenkilö tulee huomaamaan.

Siirtolaisuus on elämänikäinen raskaus

Tarina seuraa pääasiassa Gogolin elämää, se on hänen kehityskertomuksensa, mutta Kaima on samalla myös kertomus Gangulin perheen muista jäsenistä ja heidän kotiutumisestaan. Varsinkin äiti-Ashiman ensiajatukset uuteen maahan asettumisesta, siitä vaiheesta kun kuherruskuukausi on ohi, tuntuivat minusta kovin tutuilta: ”Elämä ulkomaalaisena, alkaa Ashima käsittää, on eräänlainen elämänikäinen raskaus – jatkuva odotuksen tila, ainainen taakka, loppumaton huono olo. Se on pysyvä kuorma, poikkeus arkisesta elämästä joka kerran oli, kunnes eräänä päivänä saakin yllätyksekseen havaita, että entinen elämä on kadonnut ja tilalle on tullut jotakin monimutkaisempaa ja vaativampaa.”

Lahirin teoksessa Arundhati Royn tyylittelemä, pursuilevan aistillinen Intia värjyy taustalla mausteina, lomamatkoina, asusteina, sukujuhlina. Etualalla on kuitenkin amerikkalainen, hyvinvoiva keskiluokkaisuus. Kaimassa kertojan ääni on ennen kaikkea analyyttinen. Kaikkitietävä kertoja puhuu lukijalle preesensissä, ja Gogolin vaiheita seurataan 30 vuoden ajan.

Teoksen dramatiikka on loivaa, ja Gangulin perhe tuntuu kovin tavanomaiselta, kovinkaan jännittäviä asioita ei tapahdu. Kaikesta tästä huolimatta Lahiri onnistuu kirjoittamaan niin, että kokonainen uusi ja erilainen maailma aukeaa.

Suuri osa tekstistä kertoo bengalilaisista tavoista istutettuina tai muunneltuina amerikkalaiseen ympäristöön. Pienistä erilaisuuksista kasvaa suuria kulttuurieroja. ”Pujojen aikaan (—) Gogol ja Sonia raahataan johonkin bengalilaisten valtaamaan koulusaliin (—) missä heitä komennetaan heittelemään samettikukkia jumalattaren pahvikuvaa kohti ja syömään mautonta kasvisruokaa.” Toisaalta vanhemmat ostavat lapsille ”yksittäispakattuja juustoviipaleita, majoneesia, tonnikalaa, nakkeja”.

Kulttuurisia eroja Lahiri ripottelee pitkin tarinaa: Gangulit eivät koskaan omista viinipullonavaajaa; bengalilainen tapa on, että isoäiti valitsee lapselle nimen; hinduhäissä vihkipappi onkin anestesialääkäri, joka sattuu olemaan bramiini. Kulttuurierot ovat kirjan mauste.

Sattuma ja päällystakki

Kaiman teema, sattuma, on lainattu Nikolai Gogolilta novellista Päällystakki. Sattuma kääntää elämänkulun oletetusta tai suunnitellusta jonnekin aivan toisaalle.

Kuinka muuttui Akaki Akakijevitsin elämä, kun hän sai hankituksi uuden, hienon päällystakin, ja kuinka sattuman oikusta muuttuu Gogolin isän elämä juuri silloin, kun hän 22-vuotiaana pahaa aavistamatta lukee tarinaa Päällystakista Howrah-Ranchi-pikajunassa numero 83 matkalla Kalkutasta Jamshedpuriin? Sattuu onnettomuus, jonka jälkeen mikään ei ole enää niin kuin ennen ja joka vääntää raiteiltaan paitsi Ashoke Gangulin myös hänen tulevan vaimonsa Ashiman ja heidän lapsiensa Gogolin ja Sonian elämän. Kun Ashoke kertoo aikuiselle Gogolille tämän erikoisen nimen lähtökohdista, Gogol kysyy viitaten onnettomuusyöhön: ”Muistutanko minä sinua siitä yöstä?” Isä vastaa: ”Sinä muistutat minua kaikesta mitä tuli sen jälkeen.” Tästä juuri Jhumpa Lahirin Kaima kertoo: sattumasta ja sen vaikutuksista.

Jhumpa Lahirin esikoisteos, novellikokoelma Tämä siunattu koti (suom. Kersti Juva, Tammi 2001), ilmestyi 1999 ja niitti runsaasti palkintoja.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa