Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kaikki ikäkaudet yhtä aikaa

Jani Saxell, 29.1.2018
Johanna Venho: Saaren runot 72 s., Palladium 2017

Suomalainen lyriikka oli uuden vuosituhannen ensi kymmenellä kenties kokeilevimmillaan ja koneilevimmillaan. Kielivetoinen hakukonerunous, postmodernin ironian kyllästämät metafiktiiviset ja intertekstuaaliset leikittelyt saivat paljon palstatilaa. Ne tulivat esitellyksi – kuten pienessä maassa usein käy – miltei ainoana oikeana tekemisen tapana.

Toisaalta oli niitäkin, joiden mielestä nyt viimeistään runous menettää yhteytensä reaalitodellisuuteen. Tilalle saatiin itsetarkoituksellista hämäröintiä ja hermeettisiä kielipelejä.

Vastassa ovat tsunamit, aavikoituminen, lumettomat talvet ja kuolevat meret sinilevälauttoineen.

Vastareaktio kuitenkin muhi, muun muassa Saila Susiluodon (s. 1971), Riina Katajavuoren (s. 1968), Vilja-Tuulia Huotarisen (s. 1977) ja Johanna Venhon (s. 1971) runoissa. Kukin heistä on, omista, persoonallisista lähtökohdistaan, törmäyttänyt nykyistä lähiö- ja lapsiperhearkea sadunomaisuuteen, suomalais-ugrilaiseen mytologiaan ja kalevalaiseen kansanperinteeseen.

Tärkeäksi nousee myös runouden soiva osa, kirkas ja kuulas suomen kieli. Ahtaasta kansallismielisyydestä ei ole kysymys. Vaan pikemminkin siitä, että globaali yhdistyy lokaaliin: itkuvirsistä, kantelettarelaisuudesta, äitien ja esiäitien ketjusta etsitään lohtua ja jatkuvuutta ekokatastrofin ensimöyreissä. Kun vastassa ovat tsunamit, aavikoituminen, lumettomat talvet ja kuolevat meret sinilevälauttoineen.

Toimittaja-kirjailija Saska Saarikoski ihmetteli 29.9.2017 julkaistussa Helsingin Sanomien pääkirjoitussivun kolumnissaan, missä ovat Eino Leinon, P. Mustapään ja Aaro Hellaakosken työn jatkajat. Sellaisen melodisen kielen käyttäjät, jotka kirjoittavat ymmärrettävästi ja koskettavasti perustunteista, arki- ja luontokokemuksista.

Vastaukseksi tekisi mieli suositella muun muassa edellä mainittujen, runoutemme luontomystikkojen ja sadunkertojien tuotantoa.

”Luomurunouden” manifesti

Johanna Venhon kolmatta kokoelmaa, runoelmamaista Yhtä juhlaa (WSOY 2006) -teosta voi hyvin pitää yhtenä hahmottelemani, löyhän ”luomurunouden” ja arkisten sadunkertojien koulukunnan lähtölaukauksista. Kokoelmassa mennään metsänpeittoon, moottoritien kohinan ja teräslaistalojen ulvonnan ulottumattomiin. Hiihtoladulla hanki vaimentaa äänten ja vaatimusten kakofonian. Luonnosta saa voimaannuttavia kokemuksia, silmät ja suun täyteen kevätaurinkoa.

Sitä tarvitaan, sillä kokoelma on samalla kaunistelematon ja juureva lapsiarjen kuvaus. Tapion tarhoista on palattava arkeen, manattava ”hyvä äiti-kiksit kehiin”. Edessä ovat räkätaudit, myrskyt tiskialtaassa ja metri kertaa metri -leikkikehässä. Äitien kaanon laulaa ympärillä, vertailee vaikeuksia ja ruokailutottumuksia. Päivät ovat niin painavia, ”ettei ole varaa enää olla vakava.”

Ekologisuudestaan, automarkettien ja huomiotalouden kritiikistään huolimatta Yhtä juhlaa -kokoelmasta ei löydy luddiittis-linkolaista koneensärkijän vimmaa.

Venho vaikeni runoilijana lähes vuosikymmeneksi.

Niin ikään suomalais-ugrilaisissa mielenmaisemissa ja metsästäjä-keräilijöiden kulttuurikerrostumissa liikkuva Ville Hytönen (s. 1982) on nähnyt Venhon läpimurtokokoelmassa etnofuturismia, eikä ihme. Loitsut, itkuvirret, avantgardistiset muotokokeilut ja moderni teknologia voivat elää ”live and live” -hengessä, ruokkia ja rikastaa toisiaan.

Yhtä juhlaa sai jatkokseen universaalimmissa tunnelmissa ja globaaleissa huolenaiheissa liikkuvan aikuisten sadun, Tässä on valo -kokoelman (2009).

Sitten koitti vaikeneminen runoilijana lähes vuosikymmeneksi. Tai vaikeneminen ja vaikeneminen, sillä onhan Venho esiintynyt ja kirjoittanut koko ajan. Mutta 2010-luvulla oli välillä romaanien, lastenkirjojen ja esseiden vuoro.

Rantakivien, ruotujen ja suomujen kielellä

Saaren runot tuntuukin kuin trilogian kauan odotetulta kolmannelta osalta. Samoin paluulta pyhien puiden, uhrikivien ja sielulintujen arkaaiseen, ikiaikaiseen todellisuuteen.

Karu lokkisaari, johon runojen ´minä´ kokoelman aluksi itsensä soutaa, on riitteen ja kuuran kirjoma, jäätyneen rannan, varsan kavionjälkien ja marraskuisen majakan pienoismaailma. Siis tavallaan henkinen Ultima Thule, karkotus- ja pakopaikka, södergranilainen ”maa jota ei ole”.

Samalla saari merkitsee pakopaikkaa ja lepoa sanoihin ja turhan tiedon kakofoniaan uupuneelle, 24/7-yhteiskunnan katvealuetta.

Tekstiviestien ja Twitterin ulottumattomissa elää esikielellinen yhteys, paikkojen ja esineiden muisti.

Kun pääsee riuhtaisemaan itsensä vapaaksi nykymaailman nopeasti liikkuvista ärsykkeistä, koittaa toisenlaisen tiedon aika. ”tulen saareen teitä pitkin/ on onni oppia/ pudonneitten terälehtien reitti/ siinä on ihan kaikki maailman tieto.” (s. 26)

Venhon uutuuskokoelmassa on kyse keski-ikäisen illuusiottomasta tilinteosta eletyn ja koetun kanssa, dantelaisesta ”elomme vaelluksen keskitien” hetkestä. Siis tahallisesta eksymisestä alitajunnan pitkospuita pitkin alkumetsään, jossa kaikki ikäkaudet ovat olemassa yhtä aikaa.

”kuplavana pinnan alla/ olen kymmenvuotias, kaksikymmentä ja neljä, kaikki aika on meissä, käsissä,/ solulima näyttää läpikuultavalta pisaralta, mutta kuhisee hetkiä, sekin päivä/ jossa vaari itkee vanhainkodin huoneessa: huomenna minua ei enää ole, minä ja isä/ istumme hiljaa, isä ottaa vaarin silmälasit/ ja puhdistaa ne villatakin hihaan/ huoneen seinällä hääkuva, lipastolla pitsiliinan lohtu (…)” (s. 44)

Intiimiä ja universaalia

Läsnä ovat surutyön ja keskipäivän tilinteon ohella yhtä lailla ”nuoruuden uho ja asennot”, ”puussa istujan” ja ”polkujen kulkijan” pitkä etsikkoaika.

Venho on haastatteluissa kuvannut 1990-lukuista itseään ”luonnontieteelliseksi humanistiksi”, sosiaalisia tilanteita kaihtavaksi biologianopiskelijaksi ja ekoaktivistiksi. Sitten hän valitsi kirjallisuuden, ja eteni kohti esikoiskokoelmaa Postia Saturnukseen (WSOY 1998) monenlaisten hanttihommien kautta.

Vaikka biografismi on akateemisissa piireissä yhtä lailla pannassa kuin mitallinen runous, Venhon runoja huomaa väkisinkin lukevansa ainakin jossain määrin omaelämäkerrallisina.

Päiväkirjamaisuudesta ollaan kuitenkin kaukana. Pikemminkin kyse on siitä, että intiimistä versoo ilmavalla tavalla universaalia. Ja äidiksi ja naiseksi kasvun kokemuksiin voivat varmaan hyvin monenlaiset ihmiset tahoillaan samastua.

Runoja huomaa väkisinkin lukevansa omaelämäkerrallisina.

Kaikki kasvu tapahtuu yleensä raskaimman kautta. Itsensä kovettaminen on elämäntaistossa välttämätöntä.

”Maailma käy naisen läpi. Nainen on seula, maailma on neula,/ silmässä lanka sitomista varten./ Yhteen, kiinni, paikalleen:/ hän on laatua, jonka uskotaan kestävän,/ kunnon tekoa, tiukka varsi ja runko,/ koeteltua lihasta ja synnyttäjän lantio,/ ei mikään heikko korsi, kyyhkyjen orsi.” (SR, s. 58)

Suurin – ja kipein – kaikista kokoelmassa on rakkaus. Runoissa kysytään itkemättömyyden hintaa ja unelmien arkisia reunaehtoja, ihmetellään joskus tyhjiin raastavaa ja silti autuaaksi tekevää tunnetta, jonka ympärille kaikki kiertyy.

Kuten ”Äidit” -sikermän runossa, jonka siteeraan tässä kokonaan: ”Suuri rakkaus huuhtoo päivät/ annoin itseni pois           ja sanani/ täyttyivät kaiuista, siipisulista/ sellaisesta ei saa ketään syyttää/ rakkaus on se sielulintu, veden päällä,/ taittaa niskan lasiin/ johon taivas heijastuu, ketä varten onni on/ ja ketä varten on kevät, ketä varten siivet on/ ja ketä varten evät.” (s. 23)

Arjen kulttuurihistoriaa

Saaren runoissa ei häivytetä sukupuolta. Vaan käydään vallitsevat naisen- ja miehen mallit läpi, tehdään sukuselvitystä ja arjen kulttuurihistoriaa. Erityisesti tämä on nähtävillä sikermissä ”Äidit” ja ”Isät”.

”Äideissä” runojen ´minän´ keskustelu- ja matkakumppanina on ”Marjatta, pyhäinen neitsyt, vaimo valkeaverinen”. Siis Kalevalan loppurunon hahmo, joka syö puolukan, tulee raskaaksi ja synnyttää Karjalan kuninkaan. Väinämöinen tuomitsee isättömän lapsen kuolemaan, mutta joutuukin itse lähtemään mierontielle.

Runo symboloi samalla vanhojen jumalten väistymistä kristinuskon ja läntisen kulttuuriperimän tieltä.

Venhon kaikkea puhdasoppisuutta välttelevissä, tieteen, uskon ja kansanperinteen rinnakkaiseloa henkivissä apokryfievankeliumeissa ei pyritä laulamaan kilpakumppaneita suohon. Niissä hyväksytään vilpitön henkinen tai hengellinen kaipuu ja etsintä, mutta vierastetaan dogmeja ja ulkokultaisuutta.

Venhon apokryfievankeliumeissa ei pyritä laulamaan kilpakumppaneita suohon.

Konkreettinen vuodenkierron ja työntäyteisen arkaaisen maailman kuvasto tuovat mieleen Vilja-Tuulia Huotarisen, erityisesti Seitsemän enoa -kokoelman (WSOY 2003) arjen kulttuurihistorian ja menneen maailman henkiinherättämisen.

”Sano ne sanat jotka/ kävelin, leivoin, letitin, pesin ja kitkin,/ veisasin, pilkoin, kannoin ja itkin./ Karhea käsi yössä mun valkoista ihoa vasten./ Joka aamu armo uus, linnun silmät, äänet lasten”, Venho runoilee (s. 16)

”Ihmiselämä on myrsky”

Miehiseen maailmaan puolestaan kurkistetaan runoilijan vaarilleen, meteorologi ja tietokirjailija S. N. Venholle (1914–2009) omistamassa sikermässä.

Näissäkin runoissa on jotain erinomaisen koskettavaa, tänä #MeToo -kampanjan, Donald Trumpin ja perussuomalaisten öyhötyksen maailmanaikana. Kun toisaalta vähän kaikenlaista miehenä olemista on alettu tarkastella toksisen maskuliinisuuden viitekehystä vasten.

Runojen tiedemieshahmossa hahmoteltu vanhan liiton akateemisuus ja herrasmiesmäisyys on jotain tyystin muuta: velvollisuuksien avainnippua, kirjoituskoneen ylle kumartunutta niskaa, yksinäisyyttä ja perusviihtymättömyyttä kaikissa sosiaalisissa tilanteissa. Samoin kävelyretkiä, ”viis varttia päivässä”.

Kuitenkin runojen ´minä´ kokee perineensä runoilijanveren osittain juuri isoisältään. Sillä työteliäisyys ja pedantti elämänasenne eivät ole estäneet haltioitumisen ja heittäytymisen kokemuksia.

Mukana on lainauksia S.N. Venhon meteorologian oppikirjoista. Ja hän jos joku on saanut tieteellisenkin tekstin elämään ja väreilemään, tehnyt ilmakerroksista, kylmistä rintamista, ukkosen elinhistoriasta ja pilvien muodoista silkkaa runoutta.

Suomen kieltä ei käytetä liian usein yhtä koruttoman elegantilla tavalla.

Siitä runojen ´minän´ on hyvä jatkaa, lenkkinä kumman lujassa ketjussa.

”Ukkosen vaiheet: syntyvaihe, täysin kehittynyt/ vaihe ja heikkenemisvaihe, ihmiselämä on myrsky, huoneeseen jää kokoisesi/ aukko, kuoppa ilmaan, sen selittäminen ei ole yksinkertaista, nyt on minun/ vuoroni.” (s. 30)

Eikä suomen kieltä kerta kaikkiaan käytetä mitenkään liian usein yhtä koruttoman elegantilla tavalla. Surutyö, kaipaus ja lohtu ovat vain keveän sipaisun päässä toisistaan.

”(…) Nyt. Rakastan. Hämmentynyttä. Vaikenevaa. Haudalla/ itkijää. Siemen kämmenkopassa, saari jonka poluilla et koskaan lakkaa/ kulkemasta, väinämöisenlakki päässä, kalaverkot käsivarrella, kuolemaa ei/ ole mutta suru pukee sirkkalehteä, pitsirönsyä.” (s. 37)

Tanssilattia lintusaarella

Venhon karu ja pelkistetty saarelaismiljöö, arkiset askareet ja toisaalta ihmiskuntatason kysymysten, maailmankatsomusten ja niiden umpikujien pohdinta tuovat mieleen Pentti Saarikosken (1937–83) myöhäiskauden helmen, Tiarnia-sarjan.

Saarikoskella on puhekumppaneina kreikkalaisensa, Venhon runominällä oman henkilöhistoriansa ja kansanperinteen hahmot. Ja kun ”Tjörnin erakko” vertaa runojen kirjoittamista sienten poimintaan, Venho turvautuu kalastusmetaforiin.

”Syy runoon/ on kala,/ jonka jään alta kiskon,/ teisti tokko tuulenkala,/ käsissä liukas,/ sätkivä väläys veteen, vitikansi vaikenee. Rahtu valoa,/ hippu helinää. Hiihdän pintaa sysiyössä/ suksien alla/ rustokalliot/ koputtavat, hoputtavat.” (s. 42)

Kokoelman alkuvoimaisuus ja juurevuus, sysiyön tunnot ja luonnonvoimamainen säkeiden vyöry viittaavat pikemminkin romanttiseen, leinolais-saarikoskelaiseen hengenmenninkäisyyteen kuin 2010-lukulaisen kirjallisen huomiotalouden seurapiirileikkeihin. Siihen, että räpsitään selfieitä skumppalasit kädessä ja tanssisalitaivaiden alla.

Tässäkin suhteessa Saaren runoissa on kyse pikemminkin luomurunoudesta kuin egoistisesta ja tekotaiteellis-esteettisestä poseeraamisesta.

”harvoin jaksoin ihmiseksi laittautua, se söi voiman/ kuten kilpailu/ ihmismaailmassa, aina huomasin/ kovat pohkeet, etäälle jäävät sanat, minä, minä,/ ei kosketuksella väliä, mutta näkyykö hyvin, ja tukka?/ juoksu itseä nopeammin, ja ihmiset/ pilkkaa ja kiveä, ystävä jättää mainitsematta/nimeni, kun laskee mikä kannattaa (…)” (SR, s. 46)

Kalaisan meren laulut

Paikoin haikeista ja vaikeista surukirjan, hyvästijätön ja tilinteon tunnoista huolimatta Saaren runoista löytyy kosolti iloa, energiaa ja ilkikurisuutta, kevättä ja jäidenlähtöä, alistumattomuutta elämän kangistavien voimien edessä.

”Syy/ virrata. Soida. Täytyä. Voida. Päivästä päivään/ valaista, vapauttaa metsä ikkunasta, käydä/ sulan puron, hankikannon yli jäälle/ virrata päälle, kuulla kumu niellä sumu.// Käyn keskustasta pois, uitan/ verkot jään alle. Hattu päästä!/ lapselta lainattu pipo,/ uittolauta särisee, syöksyy kuoressa/ sielulintu. Sukeltaa. Kuulen/ soiton, kummaa hämärää kairaan, lumi/ harteilla, painan, väännän. Virrata soida täytyä voida./ Tämä on kalaisa meri. (…)” (s. 41)

Saaren runoissa kysytään lakkaamatta, mitkä ovat laulujen, elämän ja rakkauden lunnaat. Ja luodaan eksyksissä olon runousoppia, shamaanin ja zen-mestarin viisautta.

”(…) tien tarkoitus on vilauttaa viisautta, kivien/ tarkoitus on päätyä taskuihin, kysymysten tarkoitus on näyttää/ pienimmät askeleet ja eksyttää, jotta opitaan reitti.” (s. 51)

Usein on myös mentävä ja heittäydyttävä, koska vaihtoehtoja ei kerta kaikkiaan ole.

”Vain sillä äänellä voi kirjoittaa./ Se rakasti syvänmerenhaudassa/ ja jäätiköllä johon tie päättyy, rakasti/ kun ei muuta voinut.” (SR, s. 66)

Saaren runot osoittaa, miten elinvoimaisessa ja monimuotoisessa vaiheessa suomalainen runous elää.

Tätä arvostelua kirjoittaessa tuli samalla mietittyä ja testattua, mikä olisi Venhon runoille sopiva soundtrack. CMX:n paahto ja kerroksellisen mytologiset mielenmaisemat sopivat hyvin, samoin Pohjannaulan energinen ja elämäniloinen havumetsäpunk.

Aivan erityisen hyvin Saaren runot voisi kuvitella samaan jatkumoon Kaisa Korhosen tulkitseman Jos mun tuttuni tulisi -kansanlaulun ja Marja-Leena Mikkolan Tyttö ja tanssiva karhu – runon kanssa. Kaj Chydeniuksen säveltämänä, Rea Maurasen tai Anneli Saariston esittämänä.

Saaren runot on hyvä osoitus siitä, miten elinvoimaisessa ja monimuotoisessa vaiheessa suomalainen runous 2010-luvulla elää.

Samaan aikaan kustannusmaailman osin itseaiheutettu kriisi sysii keskipolven ja vähän vanhempia runoilijoitamme marginaaliin, suurilta ja keskikokoisilta pienemmille.

Venhon lisäksi muun muassa Anni Sumari (s. 1965), Anne Hänninen (s. 1958), Sinikka Tirkkonen (s. 1954) ja Arja Tiainen (s. 1947) ovat viime aikoina julkaisseet muiden kuin vakiintuneiden kustantamojensa kautta.

Aivo- ja lahjakkuusvuoto eivät tietenkään ole runon ystäviltä pois. Täytyy vain olla entistä valppaampi ja nähdä vaivaa, tilata kirjat netistä tai esittää toiveensa lähikirjaston hoitajille.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto