Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Talot kuin oudot sisarukset

Jani Saxell, 21.12.2011
Johanna Venho: Syntysanat 210 s., WSOY 2011

On Kourankorpi, itäsuomalainen kylä, jonka raitilla toljotetaan lämpimikseen. Asukkailla on päät täynnä patoja ja normipakkoja.

Erilaisuus, mahdollisuuksien viuhka aukeaa vain niille, jotka ovat valmiit kestämään yksinäisyyden.

On talot ”kuin oudot sisarukset”, eristyksissä metsän takana: vanha pappila ja rintamamiestalo.

Pappilan vuokraa kirjailija Hanna Zuleima Frank, karrelle palanut elämäntaiteilija, joka on jättänyt taakseen karttoja, lentoja ja asuntoja: tinanhehkuista valvetta, öiden hopeanvaloisaa veitsenterää ja päiviä hulluuden partaalla. Rintamamiestalossa asuu Mesi Kivelä, nuorena leskeksi jäänyt lähihoitaja. Mesin päivät on omistettu kitkerälle, sairastelevalle äidille, kolmelle lapselle, osa-aikatyölle vanhainkodissa ja ränsistyvän pappilan siivoamiselle.

On sama haava ja yksinäisyys, joka naisia yhdistää: Mesi on löytänyt turruttavaan arkeensa lohtua Hannan Venetsia-trilogiasta. Kun pappilaan muuttaa kirjojen tekijä, punatukkainen nainen, joka nauraa kovaa ja kulkee missä kulkee, Mesissä herää tahtomattaan tirkistelijä.

Oikeastaan voisi puhua molemminpuolisesta tirkistelystä. Haavojaan ja miehiään muisteleva, ”Muutoksen päiväkirjaa” pitävä Hanna kiinnostuu Mesin nuoruudenrakkaudesta papinpoika Aarniin, kuvataiteilijan alkuun ja tähtiotsaan. Vanha pappi on kuollut traagisissa olosuhteissa, tuhlaajapoika Aarni kaikonnut maailmalle.

On runoilijana ja lastenkirjailijana tunnetun Johanna Venhon (s.1971) esikoisromaani Syntysanat. Sen 210 sivuun mahtuu kahden varhaiskeski-ikäisen naisen epäsuhtaisen ystävyyden kuvausta. Tehdään matkaa kylän puheiden ohi, alle ja sisälle: kohti muutoksen ja muottipakoista vapaan rakastamisen mahdollisuutta.

Hoitsun valkoinen takki ja keittiöesiliina

Mesi kuvaa itseään seuraavasti: ”Kolmekymmentäkuusivuotias äiti, leskivaimo Kourankorven perukoilta kumitossuissaan ja Prisman farkuissaan”. Hänen arkeensa kuuluvat lasten korvatulehduskierteet ja äidin iltalääkkeistä huolehtiminen, pyöriminen väkkäränä velvollisuuksien keskellä.

Nuorena käydään hengästyneenä ja tohkeissaan päin maailmaa, joka vääjäämättä kampittaa. Mesin nuoruus taittui 1990-luvun lamaan, pätkätyöläisyyteen siivoojana, S-marketin kassana ja lähihoitajana. Hän vaiheili Aarnin ja perusmies Laurin välillä – ja päätyi jälkimmäisen huomaamattomaksi ja mukautuvaiseksi rouvaksi. Kylässä, jossa ihmiset yrittävät näyttää taloiltaan ja autoiltaan. Sitten auto-onnettomuus vei Laurin.

Mesi potee vuosien väsymystään – ja häpeää uniensa ja haaveidensa tumppaamista, vapaaehtoista asettumistaan muottiin, josta naiset toisaalla pyrkivät kivitystuomioiden uhalla pois.

Häntä kauhistuttaa maailma, johon lapsiaan kasvattaa: internetin globaali kuvavirta, Idols-pudotuspeli, ostopakot ja ulkonäköpaineet.

Siis keittiö- ja maaseuturealismia, voisi joku kirjallisuutemme trendienhaistelija kyllästyneenä huokaista. Höpöhöpö. Venho tekee arvokasta työtä kartoittaessaan muuttotappio-Suomen pitäjänpienimpiä – kun mennään jälleen kohti suvaitsevaisuuden takatalvea. Perhearvot ja kulutuskulttuuri ovat in, sisäiset todellisuudet, valinnanvapaus ja henkinen etsintä out.

Venho asettuu samaan joukkoon Kreetta Onkelin, Sari Mikkosen ja Outi Almin kanssa. Syrjäseutujen arjesta ja itsestään melua pitämättömistä ihmisistä ei tarvitse kirjoittaa harmaasti ja ikävästi. Yhtä hyvin voi räiskiä ja roiskia laajalla väriskaalalla, tuoda mukaan iloa ja energiaa.

Kirjalliset äidit ja esiäidit

Venhon räiske ja roiske merkitsee toden ja fantasian rajojen liudentamista sekä huimaa kielellistä kieputusta.

Runokokoelmissaan Yhtä juhlaa (2006) ja Tässä on valo (2009) Venho lomittaa puuronhajuista lähiöarkea satuihin, myytteihin ja kansanperinteeseen, oman paikan etsintään äitien ja esiäitien ketjussa.

Vaikka Syntysanoissa ei varsinaisesti tapahdu mitään yliluonnollista, mukana on kutkuttavaa ihmeen tuntua. Hannan Venetsia-kirjojen hahmot jatkavat elämäänsä Mesin unissa. Aarnin kahden vuosikymmenen takaisissa piirroksissa rakastetustaan Mesin kasvoilla on ”(…) sateenkaari ja varjot. Käsistä repeävät rumat ja houkuttavat siivet.”

Yhtä siivekästä ja veristä taivaan ja helvetin avioliittoa, rojun ja tuhkan sadetta ovat Venholla myös naiseksi kasvaminen, omien ääriviivojen löytäminen, äitiys ja rakkaus.

Kirjan lauseita tekisi mieli kehystää aforismeiksi.

Muistaminen ja kirjoittaminen rinnastuvat loitsuihin ja maagisiin rituaaleihin. ”Pelottaa tarttua Mesiin, kirjoittaa hänestä, avata hänelle ovi. Hän on räsynukke, sanat neuloja. Mitä räähkiä manaan esiin, mitä syntyjä sepitän. Synnyt ovat kuumia kiviä, jumalanpilkkaa ihmisten suussa. Miksi hän minua tuijottaa. Mitä hän minusta tahtoo”, Hanna tuskailee.

Kuvaus Mesin äidinrakkauden heräämisestä on kaukana suomalaisen perusrealismin lakonisista lauseista.

”Virta kiskaisi Mesin mukaansa toisenlaisena kuin mikään rakkaus jota hän oli siihen saakka tuntenut, jotenkin muinaisena, peräänantamattomana, tummana ja vailla vaihtoehtoja, maito ja veri, valvotut yöt.”

Venho sirottelee kerrontaansa viittauksia kirjallisiin äiteihin ja esiäiteihin. ”Kaikki naiset näkevät unia.” Marja-Liisa Vartiolla (1924-1966) on samanniminen, roolimallien ristipaineita kuvaava romaani. Syntysanojen pappilamiljöö on sukua Vartion postuumisti julkaistulle pääteokselle Hänen olivat linnut (1967).

Syntysanoissa on myös Aino Kallaksen (1878-1956) hiidenmaalaistarinoiden arkaaista jylyä ja kielletyn, tuhoisan rakkauden tematiikkaa.

Räjähdyksiä sisäänpäin

Hannankaan sukuselvityksestä ei kohtalonomaisuutta puutu. Hän on saanut nimensä mustalaisnaisen ennustuksesta. Sillä ihminen, joka tulee elämään tuulisen elämän, tarvitsee tuekseen korkeampia voimia. Hanna tarkoittaa armoa, Zuleima rauhaa.

Mummonsa kasvattama tuleva kirjailija sai niskaansa kieltoja ja lannistamista. Kunnes ainoa vaihtoehto oli kirjailijan ja taidehistorioitsijan kutsumus.

”Tuulinen elämä” on merkinnyt ekoaktivismia, raadollisia rakkauksia, akateemisen maailman valtataisteluja, äkkilähtölentoja ja kuohuviiniä yläilmoissa. Kourankorpi merkitsee hänelle hermolepoa ja haavojen nuolemista.

Venho ei lankea asetelmallisuuteen, jossa toinen naisista opettaisi toista: Mesi Hannalle arjen pieniä, suuria iloja tai Hanna Mesille intohimon ja heittäytymisen aakkosia. Pikemminkin kyse on kahden omalla tavallaan rikkinäisen ihmisen ”törmäyksestä ja hiertymisestä”, räjähdyksistä sisäänpäin.

Turvaverkkojen silmät ja ratkeamat

Suoja on vain satua, tässä matoisessa maailmassa. Salaisuudet pitävät ihmisiä hengissä, ilman niitä tulisi liian ahdasta. Silti, kuten romaanin motto ”Niente succede per caso” antaa ymmärtää, mitään ei tapahdu sattumalta. Rakastavaisten välillä on jokin selittämätön yhteys, jonka rinnalla todennäköisyyslaskenta ja luonnontieteen maailmanselitykset jäävät puskemaan lukusarjojaan.

Ihmisen velvollisuus on kasvaa mittaansa, antaa toisellekin tilaa siihen, Venho opastaa. Kirjan lauseita tekisi mieli kehystää aforismeiksi. Toisaalta merkityksistä tiheä kerronta, sisäkkäiset kertomukset ja kohtalot uhkaavat muuttua raskassoutuisiksi. Rennompi kerronta ja dialogi olisivat tehneet paikoin hyvää.

Kun romaanin avainkohtaukset nivoutuvat talviseen Venetsiaan, Firenzen Ponte Vecchio –siltaan ja Loiren laakson viineihin, kulttuurihistoriallista laahusta ja romanttista kuorrutusta on aika lailla. Tyylikkään tummasävyisen, eksistentiaalisten hauraudentuntojen leimaaman kirjan lopussa ihmiset heittäytyvät siipiensä varaan hivenen yltiöoptimistisesti.

Kriittisistä mutinoista huolimatta Syntysanat on elämys, kielen pakotonta, musikaalista virtaa. Toisin kuin monet itseään toistavat runolliset prosaistit, muistin ja menneiden rakkauksien luotaajat, Venho ei vetäydy eskapistis-esteettiseen umpioon. Ihmissuhdepelien ja arkisen eloonjäämiskamppailun raadollisuus ovat koko ajan läsnä. Suomen turvaverkoissa on isot silmät ja jatkuvasti enemmän ratkeamia.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto