Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Lähimetsässä lymyää loitsuja

Annina Karhu, 1.3.2006
Johanna Venho: Yhtä juhlaa s., WSOY 2006

Johanna Venhon (s.1971) kolmas runokokoelma Yhtä juhlaa on edeltäjiensä tavoin napakka kokonaisuus. Runoilijaa kiinnostavat edelleen naiseus, seksuaalisuus, äitiys ja runoilijuus. Venhon runomaailma rakentuu tosista kuvista ja levottomista tunteista. Ironia ja leikki seuraavat tosisanojen kintereillä. Rytmi hypnotisoi ja vie mukanaan: ” — Lähde on sotkuinen kaleidoskooppi / jossa palat helisevät, pohjalla on / tieto ja totuus: harmaa ja kultainen rihma, / ne pitää muovata palloksi ja heittää, / kutoa leijaksi pitkään naruun. / — ” .

Juttusivulle:
Yhtä juhlaa on Johanna Venhon (s.1971) kolmas runokokoelma. Kuten edeltäjänsä Postia Saturnukseen (1998) ja Ilman karttaa (2000) uusikin kokoelma on napakka kokonaisuus. Runoilijaa kiinnostavat edelleen naiseus, seksuaalisuus, äitiys ja runoilijuus. Venhon runomaailma rakentuu tosista kuvista ja levottomista tunteista. Ironia ja leikki seuraavat tosisanojen kintereillä. Rytmi hypnotisoi ja vie mukanaan: ” — Lähde on sotkuinen kaleidoskooppi / jossa palat helisevät, pohjalla on / tieto ja totuus: harmaa ja kultainen rihma, / ne pitää muovata palloksi ja heittää, / kutoa leijaksi pitkään naruun. / —” .

Toisin kuin moni kollegansa Venho ei kirjoita proosarunoja. Sen sijaan hän on rohkeasti kaivanut naftaliinista säkeellisen runon ja käyttää hyväkseen sen perinteisiä keinoja. Riimittely tuo runoon ironisen sävyn: ”— ja minua viedään kuin vierasta sikaa / hyvä lääkäri, onko minussa vikaa, / kun kireä kerä ei vatsasta sula / vaikka ostan ja ostan, on rahapula, / minun on tässä välissä ahdas olla, / tätä taustaa vasten olen paljas nolla, / — ”. Venho on ottanut maltilliseen käyttöön myös alkusoinnut, säkeenylitykset ja vertaukset. Lopputulos on raikas, eikä sisältö pääse korostumaan muodon kustannuksella.

Runojen otsikointien typografia kiinnittää huomiota. Miksi runojen otsikot ovat pienellä alkukirjaimella, kursiivilla ja suluissa? Viitteellisyyden korostamiseksi? Ratkaisu synnyttää vaikutelman, ettei tekijä ole malttanut luopua otsikoista, mutta kuitenkin toivoo, etteivät ne häiritse runon lukemista ja kokemista. Otsikoiden pienentäminen typografisesti hämmentää ja kiinnittää tarpeettomasti huomiota semminkin, kun ne vain kuvaavat runojen keskeistä aihetta.

Aistikokemuksellista

Koen Venhon runomaailman uskottavaksi, koska tunnistan sen välittämät tarkat aistikokemukset: ”— kahvinkeitin korahtelee, puuro hautuu, / jos jotain mustaa on kynsien alla / se likoaa tiskiveteen, / —”. Ruumiin aistimellinen todellisuus vakuuttaa. Voin kuulla tutun kahvinkeittimen korinan. Voin todeta, että sitkaat kauraryynit pehmenevät hiljalleen kiehuvassa vedessä. Voin tuntea tahmean mullan kynsien alla, nostaa puhtaat kädet vedestä, laskea samentuneen veden viemäriin.

Runojen ääni puhuu kaikissa yksikön kolmessa persoonassa. Päähenkilö on haluava nainen, joka kamppailee arjen ja ihanteiden puristuksessa. Naisen nuoruus on armottomasti jäänyt taakse. Haaveet eivät ole aikuisena ja äitinä samanlaisia kuin ennen. Puolisostaankin nainen on ”tuhannen mailin päässä”. Ulkopuolisen tarkkailijan ääni tuo esiin, ettei naisen silti ole vielä aika käpertyä ruumisarkkuun. ”— Sinä et ole enää se ruusu, pimpinella, rosabella, / olet kasvualustaa: multaa / ja maatumattomat paakut. — ankkuri on pohjassa ja päivät niin painavia / ettei ole varaa enää olla vakava.”

Toistuvien kuvien ja aiheiden avulla Venhon runomaailmaan rakentuu omalakinen biosfääri, jolle tyypillisiä asioita ovat esimerkiksi luu, kädet, kielen alla oleva tila, moottoritien vieressä kyhjöttävä metsä ja paikka, johon voi upota – vaikkapa lumihanki, lähteensilmä tai avanto. Luomassaan maailmassa Venho tarkastelee ihmistä armottomasti mutta lempeästi. Arjen juhla koostuu pienistä palasista, jotka pitää elää väkevästi ennen kuolemaa.

”Mitä sie ketreet? / Ketreen suitsia surmalle, / kuristinta kuolemalle. / Tien suihia surman suulle, kuolaimet kuolemalle. / Surman suihilla pitelen, / opettelen ohjaksilla”, sanotaan ”Parantajan loitsussa”(Kitee 1896), joka on valittu runoelman sitaatiksi. Parantajat lauloivat loitsuja, toistivat tosia sanoja, merkityksellisiä muotoja. Ottivat niiden avulla elämää haltuun. Samntapaista elämän haltuun ottamista on myös Venhon kokoelmassa.

Yhtä juhlaa runoelmassa Venho on tavoittanut liikevoimaisen muodon, jonka imussa tutut asiat musertavasta arjesta luovaan ajatteluun asettuvat uuteen näkövinkkeliin. Uppoan mielelläni yhä uudelleen runoilijan luomaan satutodellisuuteen, jossa inhimillisyydellä ja leikillä on suurempi arvo kuin järjen ja logiikan sumentamassa maailmassa. ”— Äiti, pihalla on käynyt joku / sanoo vanhin veljeksistä, / joku on jättänyt mustia sulkia tänne, / sanoo keskimmäinen veli, / äiti äiti, joku on tehnyt tänne pesän / kuolleista oksista / kuusenhakaan, / sanoo nuorimmainen veli, / ja varjo käy hänen hiustensa läpi. / Lauletaan pojat, lauletaan vielä, / minulla on teille väkevä keitto / tulinen keitto, sen saatte / kun näette ulos ikkunasta omin voimin, / —.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto