Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Olkoon siinä, jos on kaunis

Miikka Laihinen, 28.4.2014
Johannes Ojansuu: Katoavaisuuden aineisto 79 s., Into 2014

Kotimaisella aforistiikalla menee ja ei mene hyvin. Yhtäällä laaja, asiaansa intohimoisesti suhtautuva harrastajakunta huolehtii osaltaan tekstilajin elinvoimasta sekä tradition ja nykytilan tasapainosta. Samalla laadukkaista, huolellisesti toimitetuista kokoelmista ja erityisesti niiden julkaisijoista tuntuu olevan huutava pula.

Perinteisiä isoja kustannustaloja nykyaforismi ei ole kiinnostanut enää vuosikausiin, kun taas niin pienempien pajojen julkaisujen kuin omakustanteidenkin kaunokirjallinen laatu vaihtelee hätkähdyttävästi.

Oman mausteensa soppaan heittää sekä kirjoittaja-, että lukijakenttää jakava aforismin identiteettikriisi. Osa harrastajista haluaisi aidata nykyaforistiikan tradition tyylilaahuksen ja muoto-opillisten dogmien rajaamaan karsinaan.

Edistyksellisempi väki taas uskoo esimerkiksi aforismin ja runon tyylikeinojen lähentymiseen sekä kokeilevampiin muotoratkaisuihin. Itse olen lukijana tottunut vaatimaan vain laatua: aforismin asema perinteinen–kokeileva-akselilla on yhdentekevä niin kauan kun ilmaisu on tuoretta ja ajatus kirkas.

Kieli hämmentää olemista

Suomen aforismiyhdistyksen julkaisusarja Pilke on keskittynyt pääosin muodoltaan perinteisen aforistiikan esiin nostamiseen, eikä Johannes Ojansuun esikoiskokoelma poikkea linjasta.

Katoavaisuuden aineisto luonnostelee tuoreita näkökulmia olemisen omituisuuksiin melko totunnaiseen lähetysmistapaan ja muotokieleen tukeutuen. Aiemmin filosofisen asiaproosan (Pyhyys, 2004; Lankeemus, 2008) saralla kunnostautunut Ojansuu luottaa länsimaisen oppituolifilosofian vakiinnuttamiin lähtökohtiin myös aforistisessa ilmaisussaan.

Perinteisessä katsannossa aforismi onkin herkästi mielletty jonkinlaiseksi filosofian pahatapaiseksi sisarpuoleksi, ja tästä asetelmasta Ojansuun kokoelma ottaa kaiken irti. Teoksessa asiaproosan aukottomuutta tavoitteleva argumentaatio toki korvautuu aforismin monihahmotteisuudella, mutta ajattelun peruslähtökohtia ei juuri muokata.

Ydinmehuna tirisevät tiedon ja tietämisen epävarmuuden sekä ajallisuuden ja kuolevaisuuden teemat.

Katoavaisuuden aineiston teksteissä ihminen näyttäytyy metodisena epäilijänä ja aforistinen ilmaisu vastaavasti itsestäänselvyyksien, väitettyjen totuuksien ja kivettyneiden uskomusten kyseenalaistamisen välineenä.

Kokoelman ajatuksellisena ydinmehuna tirisevät tiedon ja tietämisen epävarmuuden sekä ajallisuuden ja kuolevaisuuden teemat. Maailman alituisen muutoksen keskellä staattisiin ajatusjärjestelmiin tukeutuminen on parhaimmillaankin vain iloista itsepetosta: ”Nämä pelastukseen käytetyt kepeät, viihteen täyteiset / päivät.”

Kaikkea mutkistaa entisestään ”[K]ieli, joka hämmentää olemista.” Asiaintilojen perimmäisestä laadusta on mahdotonta päästä selville, sillä ”[J]okainen kirja on paljastuskirja. Sanat merkitsevät sen / minkä peittävät.”

Ojansuun kokoelmassa ihmismielen pohjaton tyhjyys käännetään osin kielellisten kommervenkkien avulla positiiviseksi voimavaraksi. Asennetta on pakko ihailla.

Kyynisempi lukija voisi toki kutsua Ojansuun sanoilla leikittelevää, jopa sanoissaan tieten tahtoen kompastelevaa tyyliä saivarteluksi, mutta itse opin arvostamaan oman pienuutensa ja hetkellisyytensä tunnustavien aforismien moniulotteisia välähdyksiä.

Kanssakysyjän lohtu

Filosofisesti flirttailevan tulokulman ohella myös teoksen rakenneratkaisu operoi enemmän tai vähemmän tutunoloisissa kehyksissä. Neljän, viiden aforismin sarjalliset, yhdelle sivulle sovitetut ajatusryppäät on paketoitu laajempiin, lähinnä temaattisin perustein rajattuihin sikermiin. Tasainen rakenne tuo kokonaisuuteen selkärankaa, mutta samalla raamien yllätyksettömyys syö teoksen kaunokirjallista tehoa.

Se, missä Ojansuun kokoelma sen sijaan yllättää ja onnistuu, on nykyaforistiikan luutuneiden sisältökliseiden tuulettaminen. Teksti on siivottu puhtaaksi niin tympeästä kaskunomaisuudesta, sukkelista sutkautuksista, holtittomista sananlaskulainoista kuin kansanomaisten, arvolatautuneiden vastakohtaparien pikkunokkelasta kierrätyksestäkin.

Teksti on siivottu puhtaaksi tympeästä kaskunomaisuudesta.

Ojansuun aforismit ovatkin asenteeltaan aivan poikkeuksellisen avoimia, suorastaan ärsyttävän nöyriä. Setämäinen ideologian pakkosyöttö, oivallusten tuputtaminen, loistaa kokoelmassa lähinnä poissaolollaan.

Lukijalla on kerrankin mahdollisuus punnita, kohdata ja parhaassa tapauksessa jakaa aforismin esittämä ajatus tasaveroisissa kehyksissä. Ojansuun kokoelmassa lukijan rooli on kanssakysyjän rooli; Katoavaisuuden aineisto edustaa minulle lohdullisinta kaunokirjallisuutta pitkiin aikoihin.

Nöyränhiljaista viisautta

Koelmalta jää kaipaamaan jonkin sortin muodollista irtiottoa. Staattinen,  traditiolle kumarteleva rakenneratkaisu kun tuntuu enimmäkseen kahlitsevan Ojansuun ilmaisua.

Teoksen ajatussisältöjä ohjaava epäilyn hyve olisikin kernaasti saanut ulottua myös tekstin muotoseikkoihin. Puhdasverisyyssääntöjen ja vanhakantaisten muoto-opillisten dogmien edes osittainen hylkääminen olisi epäilemättä entisestään terävöittänyt kokoelman aforismien kärkiä.

Yhtä kaikki Katoavaisuuden aineisto on onnistunut ja linjakas aforismikokoelma, joka kestää ja ansaitsee toisenkin lukukierroksen. Teoksen nöyränhiljainen viisaus on etenkin ylivertaisen nokkelia sutkautuksia viljelevän kyökkiaforistiikan valossa harvinaislaatuista herkkua.

Sillä kun kaskut on murjaistu, sukkeluudet sutkauteltu ja sananlaskukokoelmien viimeinenkin viisastenkivi käännetty ympäri, voi kaikkein kirkkain ja monitahoisin ajatus kummuta lopulta pelkästä olemisen ja kielen ihmettelystä: ”Otetaan tahansa lause ja keksitään sille järki, tai / olkoon siinä, jos on kaunis.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto