Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Erään lapsuuden varjot

Maija Katariina Jelkänen, 17.10.2012
Jonas T. Bengtsson: Olipa kerran 367 s., Like 2012 Kääntäjä(t): Päivi Kivelä

Jonas T. Bengtsson (s 1976) Olipa kerran (Et eventyr, 2011) alkaa helmikuusta 1986. Kertomuksen päähenkilö Peter on kuusivuotias. He ovat isän kanssa syöneet sämpylöitä ja Peter piirtää, kun illan katkaisee radiouutinen. Olof Palme on surmattu Tukholmassa hänen poistuttuaan elokuvateatterista puolisonsa kanssa.

Isän reaktio on voimakas: hän vetää pojalleen kumisaappaat paljaisiin jalkoihin, ja he juoksevat tv-liikkeeseen katsomaan uutislähetystä. Teoksen lopussa 20-vuotias Peter ripustaa ensimmäiseen näyttelyynsä lähes abstraktilta vaikuttavan maalauksen, jossa on muovinauhalla suljettu kohta jalkakäytävästä. Tummat läikät ovat verta.

Seuraava luku aloittaa vuoden 1987 jakson. Isä ja poika ajavat laina-autolla Kööpenhaminan esikaupunkialueelle mukanaan vähät tavaransa ja asettuvat vuokralle kahden huoneen murjuun. Portaikko haisee hiirenpapanoilta ja lihapullilta, ja tasanteella on yhteisvessa alakerran asukkaan kanssa.

Pojan ja isän elämää hallitsee tilapäisyyden tuntu. Pintapuolisesti isä vaikuttaa hanslankarilta, taivaanrannan maalarilta, joka siteeraa pojalleen Eliotia tai Baudelairea. Omalla tavallaan isä rakastaa poikaansa, eikä tee mitään väärää. Toisaalta hän tekee kaiken väärin; hän esimerkiksi kieltäytyy päästämästä Peteriä kouluun.

Isä hakee pimeitä töitä ja päätyy duunariksi entisöimään huonekaluja. Menneisyydessään hänellä on kuitenkin teologian opintoja ja akateemisia, arvovaltaisia ystäviä. Toimintatavoiltaan isä muistuttaa ihmemies MacGyveria, jolla on lisäksi neuvottelutaidot – vailla papereita ja rahaa Peter saadaan hammaslääkäriin. Jouluaattona kaksikko etsiytyy ravintolaan syömään ankkaa, jota perheen äitikin oli joskus valmistanut. Silloin, kun heillä oli vielä omakotitalo, Peter muistaa.

Pienellä pojalla, jolla on ollut monta kotia, on rikas mielikuvitus. Isänsä suhteen seitsemänvuotias on terävä; hän tajuaa, että isä ei ole ihan okei. Sen vuoksi Peterin on oltava vielä hieman urheampi, kuin mitä jo on. Peter piirtää paljon ja hänellä on taipumus visualisoida asiat persoonallisiksi kuviksi. Mielikuvat ovat tiettävästi usein tunteilla ladattuja, ja paikoin kirjailija hyödyntää tätä, mutta ei liikaa.

Iltaisin isä kertoo tarinaa kuninkaasta ja prinssistä, joilla ei ole enää kotia. Hän kertoo heidän olevan viimeiset ihmiset, jotka näkevät maailman sellaisena kuin se oikeasti on. Heidän pitäisi löytää valkoinen kuningatar ja tappaa hänet, koska kuningatar on jo sokaissut kaikki muut ihmiset. Iltasadusta muodostuu paralleelinen kuvio isän ja pojan tarinalle. Kuningas ja prinssi kohtaavat sammakon, jota jututtamalla he yrittävät päästä sen niskan päälle. Jututtamalla sitä lisää he yrittävät päästä sen kyydissä suuren järven yli.

Vuodet maailmoina

Romaanin alku on kuvatun sosiaalisen todellisuuden vuoksi aavistuksen kolkko. Sitten isä ja poika asuvat oudon, vanhan naisen talossa umpeen kasvaneen puutarhan vuoksi. Isän työskennellessä teatterin valomiehenä maailma on jälleen melko realistinen. Vivahteet psykologiseen fantasiaan syntyvät kerronnan avulla, herkän pojan tiukasta fokalisaatiosta. Kieli on selkeää, levollista.

Ensimmäisen kuvatun lapsuusmiljöön ilmapiiriä vuokrakämpän talon pihalla leimaa 1980-luku. Naapurin tummatukkainen poika päättää hakeutua Peterin läheisyyteen, vaikkei tämän ja hänen isänsä ovella olekaan nimikylttiä kuten muiden.

”Leikimme Litistä kaniini-leikkiä, minun pitää hypätä ilmaan ja hänen pitää nykäistä kätensä ajoissa alta pois. Toisinaan leikimme Silmätöntä karhua, siinä hänelle pannaan muovikassi päähän.”

Naapurinpoika huolehtii, ettei kiltti Peter saa vain piirtää keittiössä. Koiranpaskan sively naapureiden ovipuhelimiin on kesyä, kunnes naapurinpoika haluaa Peterin näkevän myös talonmiehen salaisuuden. Kerronnan sävyt liudentuvat moderniin kauhuun, kun pojat menevät luvatta talonmiehen nukkeverstaaseen.

Läpi teoksen värähtelee tunne siitä, että koko ajan tapahtuu jotain.

Nukkeverstaan kuvaus fasineeraa. ”…Kattolamppu välähtää pari kertaa ennen kuin syttyy. Ympärillämme on piippua polttavia kissoja ja punatukkaisia tyttöjä, joiden alta pilkottaa pörröinen häntä… En pysty kääntämään katsettani muurahaiskarhusta  jolla on korkea hattu ja apinasta jolla on keppi ja punaiset kengät… Kirahveja, joiden solmio on koko kaulan pituinen… Viimeisessä kuvassa pieni kalju tyttö istuu sairaalasängyssä. Hän puristaa sylissään silmälasipäistä krokotiilia.”

Naapurinpoika sekoaa ja leikkaa nuket ja pehmoeläimet lopulta kappaleiksi. Myös kohtaus tavaratalon moottoroidun joulupukin silmien alla liene ottanut vaikutteita Stephen Kingin symboliikasta. Joulupukki muistuttaa esimerkiksi Kingin Se-romaanin (It, 1986) klovnista.

Läpi teoksen värähtelee tunne siitä, että koko ajan tapahtuu jotain. Teos jakautuu osiin; lapsuusvuosille 1986–1989, vuoteen 1996 sekä viimeiselle vuodelle ennen millenniumia. Kerronnan aikamuoto on preesens alusta loppuun. Kerronnan aukkoisuus, joka syntyy pienen pojan näkökulman avulla, on poikkeuksellisen taidokasta. Isään liittyvästä salaisuudesta rakentuu voimakas jännite – kysymys, joka ei anna 16-vuotiaalle pojalle rauhaa, kunnes on selvitetty.

Teinivuosi näyttää muutokset Peterissä, ja viattomuuden sivut ovat luetut. Lapsuusvuosien maailmat eivät paikannu mihinkään reaaliseen. Vuoden 1987 lukujen urbaani ei ota Kööpenhaminan profiilia vaan, kuten kertoja poikkeuksellisen näkyvästi luonnehtii, voisi olla missä tahansa. Vasta tarinan lopussa Peterin asettuessa Berliiniin, maisema muuttuu tunnistettavaksi.

Sosiologinen katse

Jonas T. Bengtssonin aiemmat tarinat ovat menestyneet. Hän debytoi vuonna 2005 romaanilla Aminas breve. Se palkittiin BG Bankin esikoiskirjapalkinnolla ja oli ehdokkaana myös Weekendavisen- viikkolehden kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Toinen romaani, synkkä Submarino julkaistiin 2007 samalta People’sPress -kustantamolta.

Thomas Vinterberg ohjasi Submarinosta samannimisen elokuvan, joka palkittiin Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnolla ja valittiin mukaan Berliinin filmifestivaalin pääsarjaan parhaan elokuvan palkinnon eli Kultaisen Karhun saajaksi vuonna 2010. Submarino-leffan elokuvayhtiö Nimbus on ostanut oikeudet myös Olipa kerran-kirjan filmatisointiin.

Kahden ensimmäisen romaanin on luonnehdittu kuvaavan päihteiden käyttöä, mielenterveysongelmia, elämäntaparikollisuutta, ja ei niin esillä olevia kerroksia Kööpenhaminasta. Bengtsson tuntuu siis tarttuvan melko ilmeisiin reunoihin ja rosoihin nykyaikaisessa hyvinvointivaltiossa, joskin onnistuvan silti erottumaan tarinoillaan.

Et eventyr sekä Olipa kerran ovat molemmat hyviä nimivalintoja. Teos on kaunokirjalliselta tyyliltään onnistunut, tunnelmaltaan tiheä ja dramaturgisesti taidokas. Ensimmäinen lukukierros on vain hämmästynyt, pitkä sisäänhengitys tarinan maailmoihin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto