Heinäkuussa 1978 Rovaniemellä oli koolla kirjailijoita ja tutkijoita kolmen päivän seminaarissa , jonka teemana oli ”Onko totta se mitä meistä kirjoitetaan?”. Pohtimassa oli asianosaisia Grönlannista, Fär-saarilta, suomalaisia , ruotsalaisia, norjalaisia ja saamelaisia Pohjoiskalotin alueelta. Muurmanskilaiset jäivät jostain syystä tulematta.

Suomen lappilaisena velvollisuuteni oli kertoa siitä vääristyneestä mielikuvasta, jota meistä ja oloista meillä on luotu ja pidetty yllä silloiseen hetkeenkin saakka suomalaisessa kirjallisuudessa. Tacituksesta aloitin ja loppupuolella pahoinpitelin suuttumustani suotta peittelemättä mm. Eino Kauppalan romaania ”Pelin henki”(1967) ja Martti Joenpolven romaania ”Marmoriuni” (1977).

”Nämä teokset, kriitikkojen tunnustamat, levittävät tietoa Lapista ja sen oloista siinä missä kalatarinat ja eräromantiikkakin. Saalis on hieman toisenlainen, mutta saalis kuitenkin. Valheen määrä on ehkä sama”, totesin.

Oli mahdotonta olla muistamatta tuota mennyttä seminaaria kun luin Jorma Lehtolan samoista tunnoista innoittunutta kirjoitusta niistä elokuvista, joita viime vuosisadan aikana on tehty saamelaisista ja Lapista. Ainakin tuhat kertaa kajahti korvissani oma huutoni kaikissa sävellajeissa: Onko se totta!? OST!?

Teoksen loppuun sijoitettu tarkka ”Filmografia lapponica” sisältää materiaalin: vv 1895-1999 Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa valmistetut saamelaisaiheiset tai heitä sivuavat elokuvat. Luettelo ”Lyhytelokuvat” puolestaan sisältää 1910-luvulta alkaen keskeisen Lappi-aiheisen lyhytelokuvatuotannon. Ja lopulta ”Töllögrafia lapponica” kokoaa vuosina 1958-1999 televisiokanavilla esitetyt teemaan liittyvät erityisohjelmat, viimeisin Suomen itsenäisyyspäivältä 1999.

Saattaisi luulla, että kun filmien kuva saamelaisista ja Lapista on lähes koko ajan yhtä valheellinen, niistä kertominen olisi yksitoikkoista luettavaa. Mutta eipäs niin olekaan! Valheen luomiskertomukset ovat kirjavat kuin lapinpukujen värit. Lehtola kertoo värikkään ironisesti niin leipätekstissä kuin kuvien reunoilla ( ja kuvia on runsaasti). OST OST OST!? on jokaisen jakson lukunautinnon osa, vaikka masokistinenkin, silti ymmärtäväinen ja aihetta itseään, elokuvaa syvästi rakastava.

Yhtä kaikki kirja on paitsi eloisaa historiankuvausta, myös sosiologista kartoitusta. Aivan oikein esitetään elokuvat oman aikansa tuotteina, sen enemmän tai vähemmän viattomina lapsina. Faktojen määrä vahvistaa tekijän asiantuntevaa näkökulmaa. Mutta liika tosikkomaisuus ei vaivaa, irvokas ilomieli voi joskus vähän leimahtaa ylikin. Vaarallisimmillaan pitkät ja lyhyet filmit olivat tekijän mukaan siinä, ”että ne tiettyjä mielikuvia toistaessaan vahvistivat niitä: saamelaiset olivat vain poronhoitajia, saamelaiset ovat persoja viinalle, saamelaisilla ei ole järkevästi toimivia yhteisöjä, saamelaiset eivät ole koskaan ´omistaneet´ maata. Lyhyesti: saamelaiset pysykööt peskissään.”

Valkokankaan saamelais- ja Lappi-kuva muuttuu ongelmaksi vasta silloin, kun vaihtoehtoista oikeampaa tietoa ei ole saatavilla, Lehtola loppusanoissaan toteaa. Kun valkokankaan tai vaikkapa postikorttien saamelainen jää elämään ”tosiolentona” ulkopuolisen mieleen, ”voidaan kysyä, missä määrin valtaväestön näkemys tänä päivänä on yhä vanhojen mielikuvien ruokkimaa, ja – ennen kaikkea – missä määrin ne vaikuttavat niiden ihmisten ajatteluun, jotka tänä päivänä päättävät saamelaisten asioista.”

Varsinaista rasismia iloisen vauhdikkaasti elokuvista ja niiden salaisistakin taustoista kertova Jorma Lehtola ei ole löytänyt. ”Mutta jos yksipuolista ja riittämätöntä tietoa saamelaiskulttuurista voi pitää jonkinlaisena rasismin alalajina, niin siinä muodossa sitä löytyy.”

Onneksi saamelaisten oma elokuva- ja TV-tuotanto on jo käynnistynyt. Vähemmistö on alkanut itse kertoa tunteistaan ja perinteistään. Vaikka se muotokieleltään usein noudattaakin yleistä länsimaista perinnettä, se silti on oman näköistään, yhä elävää ja ajanmukaistuvaa perinnettä. Kalevalainen laulanta voi olla jo mennyttä, mutta joiku elää. OST?! Suomen heimojen kansallispuvut näkyvät vähän, lapinpeskit jopa suomalaisten päällä. OST!?

Mutta elokuvat! Jos katsoo saamelaisia ja Lappia satojen niistä tehtyjen elokuvien lävitse, maailman täytyy välttämättä näyttää aika omituiselta. Mutta pelkkä tosi kerrottuna ei kuitenkaan ole taidetta, niin totta kuin taide on totta.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa