Kirjoittaminen hajonneen minuuden kokoajana

  • 30.5.2012
  • Juha Hurme:
  • Hullu
  • 240 s., Teos
  • 2012

Teatterin moniosaaja Juha Hurme (s. 1959) on pukenut ajatuksiaan ja kokemuksiaan uransa varrelta oivaltavan hauskasti romaaniensa Volvo Amazon (2007) ja Puupää (2009) keskeisiksi ideoiksi ja episodeiksi. Kurkistus kulissien taakse on Hullussa todentuntuisempi, mutta minäkertojan tilitys sairaalapassituksestaan ja otteen saamisesta psykoosiin on karuudessaankin ihailtavan taidokasta, tyylikästä proosaa.

Romaanin alkuluvut ovat mielenterveyden ongelmia kohtamaattomillekin tärkeitä, inhimillisesti valaisevia ja terveesti ennakkoluuloja purkavia kuvauksia siitä, miten arjen toimet voivat tulla yllättäen kenelle tahansa mahdottomiksi hoitaa. Romaani ei pyri selittämään minuuden hajoamisen ja sen uudelleen kokoamisen vaikeaa prosessia tiedon valossa eikä edes ulkoapäin tarkastellen. Se vie lukijansa vastustamatta mukaan kertojan mielen syövereihin, joissa mielikuvat muuttuvat todeksi ja muistikuvat ponnahtavat esiin vuosikymmenien takaa täytenä totena tähän päivään.

Puhe todellisuudentajun hämärtymisestä tai mielen pirstoutumisesta on ulkopäin tarjottua yleistävää selitystä, joka rajautuu pois romaanin maailmasta. Ja hyvä niin, sillä siten laitoskuvauksesta tulee uskottava kaikessa yllätyksellisyydessään. Jossain vaiheessa kertojasta tuntuu, että hänen kohtaamansa outo maailma on sekin lumetta. Onko se kuolemanjälkeinen olotila?

”Tämä on lavastusta ja teatteria, nämä kaikki tyypit on viritetty tänne mua varten, mun pään menoksi, puristamaan musta olennainen esiin.”

Ensimmäinen reaktio onkin epäluottamus kaikkea ja kaikkia kohtaan. Sitten nuo kuvitellut kulissit alkavat kiinnostaa. Onko kaikki teatteria? ”Ja mikä on jutun juoni? Mua alkoi kiinnostaa tämä kysymys ihan ammatillisestikin.”

Onneksi kertojalla on osittain sama kokemusmaailma kuin kirjailija Juha Hurmeella. Syntyy edellisten romaanien tapainen kiehtova, jatkuvasti uusia muotoja saava ajatuksellinen vuoropuhelu, leikittely faktan ja fiktion rajamailla, todellisuuden eri tarttumapinnoilla.

Onko kaikki teatteria?

Ja niin kahdelle ja puolellesadalle sivulle mahtuu aikamoinen määrä erilaisten minäkuvien, identiteettien ja taiteilijaimagojen pohdintaa. Kaikella on oikeutettu tilansa ja paikkansa romaanissa, osana kertojan mielenliikkeitä ja kirjailijan kokemusmaailmaa.

Laitospäivien ja -viikkojen aikana kertoja paneutuu ensin jouluevankeliumia vauhdikkaasti vertailevaan analyysiin. Sitten hän kiinnostuu Maiju Lassilana parhaiten tunnetun kirjailija-toimittajan loputtomasta identiteettipelistä. Lopulta painopiste siirtyy Hurmeen eri teatteritöissään monipuolisesti käsittelemän, pitkään lähes unohduksissa olleen näytelmä-kirjailija Josef Julius Wecksellin vaiheisiin.

Wecksellistä tuli ainakin Turun suunnalla monien kirjailijoiden tuotantoon ikuistunut millennium-tuntojen symboli ja kulttihahmo. ”’Miten ihmeessä Turussa pystyy tekemään runoutta?’ on kysymys, joka kajahtelee Turun kaduilla ja kujilla.” Kuin muistumana silloisesta hypetyksestä Hullun kertoja ryhtyy laitokseen jossain määrin sopeuduttuaan oma-aloitteisesti kirjoitusprojektiin: ”Yritin vääntää sujuvaa proosaa, mutta kynällä oli oma tahto ja se kirjoitti itsepäisesti monipolvista draamaa.”

Näytelmä romaanissa

Näin syntyy näytelmä Wecksellin tiestä turkulaisesta runoilijalupauksesta ja Daniel Hjort -näytelmän kirjoittajasta Lapinlahden mielisairaalan pitkäaikaispotilaaksi. Teksti on samalla muunnelmaa Juha Hurmeen Turussa 2004 kantaesityksensä saaneesta näytelmästä Pilven päällä seisoit.

Hullu-romaaniin näytelmäteksti asettuu luontevasti lukutilaisuutena, johon kertoja värvää mukaan haluamiaan muita hoidokkeja. Laitoksen eri persoonallisuuksien reaktiot lomittuvat näytelmän tekstiin. Myös henkilökunta osallistuu tilanteeseen, ainakin puuttumalla häiriöihin.

Tämä romaanissa hienoon kaksoisvalotukseen asettuva draamatilanne tuo mieleen saksalais-ruotsalaisen Peter Weissin näytelmän Jean Paul Marat’n vaino ja murha Charentonin sairaalan näyttelijäryhmän esittämänä ja herra de Saden ohjaamana (1964, suom. Mikko Kilpi Otavalle 1965). Charenton on nimenomaan mielisairaala, ja Ranskan vallankumouksen terrorin vuosiin sijoittuva näytelmä, jossa myös sairaalan arki tulee aina välähdyksinä esiin, on samalla symboliviittaus Weissin oman henkilöhistorian mielettömyyteen.

Hurmeen romaanin kertojan labyrinttimaiseen tilanteeseen vertautuu de Saden roolipeli, jota Weiss selventää näytelmän jälkisanoissa: ”Hänen oli mielestään pakko pelata kaksinaamaista peliä; toisaalta hän puolsi Marat’n radikaalisia ehdotuksia, ja toisaalta hän näki totalitaarisen järjestelmän vaarat.”

Hullussa päähenkilön on sekavimmassakin mielentilassa yritettävä saada selville laitoksen pelin säännöt, ja laitoskierteestä päästäkseen niillä on pelattava oikealla tavalla väärin. Hullu on selviytymistarina. Romaanin loppuluku on raikas tuulahdus ulkoilmaa.

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+
Otto Lappalainen
otto.lappalainen(at)etaopisto.fi
Hae teosta AdLibriksen verkkokaupasta →
Tutustuthan kommentointiohjeisiin ennen kommentoimista.

Ei kommentteja



Ei kommentteja.

Jätä kommentti