Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Sami Liuhto, 22.3.2010
Juhani Ahvenjärvi: Liituvarjo s., Teos 2010

Juhani Ahvenjärven runokokoelma sisältää kolmekymmentäkolme yhdelle sivulle mahtuvaa runoa, jotka on jaoteltu kolmeen osaan ja prologiin. Teos on näin verrattain ohut ja loppuun päästyä toteaakin, että enemmänkin tätä olisi voinut lukea.

Käsillä oleva kokoelma, alaotsikoton Liituvarjo, on tamperelaiselle Ahvenjärvelle viides. Takaliepeessä todetaan, että ”Ahvenjärvi kirjoittaa toteavia säkeitä, jotka eivät konstaile tai kaunistele.” Toteava ja konstailematon Ahvenjärvi saattaa olla, muttei kuitenkaan sillä nololla ja banaalilla tavalla, jota liian usein tapaa. En tiedä, lukeeko runoilija Ahvenjärvi tuotantoaan yleisölle, mutta siitä suurkiitos, ettei hän kerro asiasta runoissaan. On meillä jo poeettiset onanistimme.

Mitä tulee ulkoasuun, niin sivut lähtevät irti toisella lukukerralla. Violetti kansi lehtineen ja nimineen on toteava, mutta tuskin lukunautintoon kehottava. Sillä lukunautinnosta ja sen tavoittelusta Ahvenjärvellä on kysymys, perinteisestä runollisen toimimisen tavasta.

Ahvenjärvi ei harrasta oppineita sanoja, se tulee selväksi jo prologissa. Ollaan autoverstaassa ja ”Superkasi surraa: minä filmaan.” Onko tuo superkasi auto vai kamera? Sitten sanotaan ruohoa nopeaksi, eikä ole kuin lukijan syy että hän muistaa Arto Mellerin säkeen ”Mä oon vetäny kaikkee krääsää…/ no, hidasta, nopeaa!” Tämmöistä runoilijaa olisi helppo käyttää hyödykseen runopoikien nuijimisessa, mutta yritetään välttää.

Aika ruuan ja juoman

Ensimmäiseksi käydään läpi kuut. Hieman odotin kolmeatoista, mätäkuu mukaan laskien, mutta Ahvenjärvi ei liioittele. Heti ensimmäisessä runossa ”Tammi” luonto ja tekniikka käyvät kilpasille. Tammikuussa ihminen katsoo mustaa televisiota, eikä oikein muuta teekään, mutta ”Sokeritoukat sentään tuottavat valoa/ kiertäessään syvää sohvakuoppaa.”

Maaliskuinen säeparvi ”Miten kapeilla kannaksilla/ joutuvatkaan kauhakuormaajat// tekemään työnsä: aallonmurtajilla/ ja sohjoisilla meluvalleilla.” tuottaa ahaa-elämyksen: näinhän se on! Toukokuussa ”nainen vaihtaa kaupungille/ sileämmät sääret. Mitä näytöstä!” Mies on luultavasti vaihtanut omaan välineeseensä kesärenkaat jo aiemmin. Elämänmakuisuudesta varmasti Ahvenjärven kohdalla puhutaan.

Ruoka toistuu runoissa, samoin perhoset. Mietin, onko peruskoulun vaikutusta viittaaminen tillilihaan ja yleisesti tilliin. Syyskuussa ruokalasta tuoksahtaa tillilihan ohella viillokki ja maksa, mutta laajempaa koulutraumatisoitumista ei ole havaittavissa. Toisaalta on muitakin tuoksuja, hajuja, lähiölähtöisiä partavesineen. Haju- ja makuaistit heräävät näitä runoja lukiessa, hajut ja maut ovat kansanomaisia, huhtikuussa ei edes ulos uskalla kiitos noitien, mutta ”Lohduttaudun mozzarellalla,// parmesaanilastuilla ja katkaravuilla,/ pulleilla kuin trullin sormet porttikongissa”. Mutta puhutaan parsan keittämisestäkin, vai löytyykö parsakattila jo lähiökansaltakin.

Kenties en ole aivan väärässä, jos sanon, että hyvä punnin runoilijalle on miten hän kirjoittaa alkoholista ja päihtymyksestä. Lukija herkistyy niillä kohdin ja on kärkäs syyttämään ”rappioromantiikasta”, ”puoliboheemisuudesta” tai vastaavasta. Juhannuksesta minärunoilija sanoo: ”En muista mitään/ eilisestä, paitsi että olen tuonut/ julki hyvin painavia mielipiteitä.”

Runossa ”Pinsiö” puolestaan kuvataan luontoa ja luonnossa olevaa, kenties liikkuvaa, runoilijaa: ”reppu täynnä Koskenkorvaa:// nukkavierun runoilijan lasti./ Yhtä aikaa ylpeä ja alimmainen kasti”. Sanoisin, että näistä esimerkeistä piirtyy kuva ihmisestä, joka tuntee heikkoutensa, itsensä, nöyryyttä on havaittavissa. Ei tämmöisiä säkeitä nuoret kirjoita, tai vihaiset keski-ikäiset.

Paikka ihmisten ja luonnon parissa

Kyllä Ahvenjärvi tamperelainen on. Hän sijoittaa itsensä paikkaan, Tampereelle ja Pirkanmaalle. Toisen osan ”Vappulounaalla” ensimmäinen runo staccato-riimittelyineen tuo mieleen BetonimylläriViidan: ”On myöhäistä pilkkiä,/ tummat ovat Pyhäjärven ladut.// Suihkulähteet avautuvat, kastelevat/ tulppaanit ja kadut. Pyynikillä äiti taluttaa/ kahta pandakarhua ja vuorigorillaa.// Piispa seuraa ikkunasta, kuinka sohjo sulaa,/ toivoo toista tulemista, uutta kapinaa”.

Riimiä Ahvenjärvi harrastaa muutoinkin, ikään kuin vaivihkaa, jopa salassa niin kuin runossa ”Vilppula”: ”Omenapuut ovat valaisseet kuolleet/ oksansa niin kuin röntgen valaisee luut./ Aseman ainoa paarma on pölystä raskas”. Eikä loppupistettä, huojentavaa, tässä kolmirivisessä köntissä, jonka jälkeen hetken aikaa katsoo ikkunasta ulos ja on hiljaa.

Minärunoilijamme samoaa mielellään luonnossa, Koskenkorvan kanssa tai ilman. Ehkä hän on jopa luontorunoilija. Myös hän on katurunoilija. Voisiko sanoa, että mikään inhimillinen ei ole hänelle vierasta. Kenties ei epäinhimillinenkään. Hän tekee laavun tv-maston vaijeriin ja keittää perunoita hiidenkirnussa. Tässä hänen sääennusteensa: ”Rankkasateen enteet:/ hätäisesti tyhjennetyt pyörätelineet”. Luonto ja ihminen ja tekniikka ovat harvinaisessa sopusoinnussa, erotteluja ei ole, ehkä kaikki tai ainakin suurin osa hyväksytään.

Pelotti, mitä Ahvenjärvi kirjoittaa Toijalasta. Ahvenjärvi on toijalantakainen, joten hän voisi ottaa kantaa, muttei sitä onneksi tee. Tuossa risteyksesssä ”Tuuli raahaa kohti rataa rampaa varista,/ kun ovi lentää selälleen ja taittaa/ linnun niskan. – -”.

Ahvenjärven kuusitoista paikkakuntarunoa vertailuttavat mahdollisia omia kokemuksia Kurusta, Vesilahdelta, Valkeakoskelta tai Orivedeltä. Tietää ainakin minkä runon yleisö tahtoo esimerkiksi Lempäälän kirjastossa kuulla. Kangasalla ”Pietaryrtti kaartuu kohti/ tiilimuuntajaa kuin/ aamutukka”. Lukija voi miettiä, minkälaisen runon itse kirjoittaisi mistäkin paikasta ja mitkä jättäisi hiljaisuuteen.

Kokoelman päättää matkailumainos ”Tyrvää”, runo poltetusta ja korjatusta kirkosta. Ahvenjärvi osaa tehdä jykevän kolmirivisen, jota suurempaa taitoa vaatii vain jykevä kaksirivinen, mutta silti runon ”ajankohtaisuus” eli ilmeisyys häiritsee: ”Kirkon paanukatto kaukana,/ karheana kolmiona taivaanrannalla,/ tervatahra auteretta vasten”. Tervaa katolla on, mutta miksi juuri Tyrvään kirkko, sen nyt tuntee Suomen hölmöin ateistikin. Ehkä tämä kuvaa postmodernin ihmisen aatteetonta elämää, en tiedä.

Ja mitä sisällöstä, kun muoto toimii. Useammin ongelma on toisensuuntainen. Onneksi Juhani Ahvenjärven ´Liituvarjossa molemmat ovat yleensä kunnossa, siinä on sitä hyvää mainososaston ilmoittamaa ”konstailemattomuutta”, mutta sen sanon, että seuraavaan kokoelmaan kaksinkertainen määrä runoja, kiitos.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto