Nekrologeja

Turkulainen kirjailija Juhani Brander (s.1978) luo lyhytproosateoksessaan Nekrologeja meistä ihmisistä varsin hykerryttävän mutta samalla raadollisen kuvan. Brander, jolta on aikaisemmin julkaistu kolme runokirjaa ja kaksi proosateosta, on selvästi kotonaan lyhytproosan kirjoittajana ja osuu tässä teoksessa tyylivalinnassaan arkun naulan kantaan.

Mikäpä sopisi karnevalistiselle tekstikokoelmalle paremmin kehykseksi kuin kokoelma fiktiivisiä muistokirjoituksia ja kuolinilmoituksia? Karnevalistisuus kun on nurinpäin käännetty maailma, jossa yhteisön normit ja rajat rikotaan ja pyhä muuttuu maalliseksi. Tällainen toden ja epätoden leikki sopii hyvin yhteiskunnalliseksi satiiriksi.

Kokoelma sisältää elämäntarinan mittaisia muistotekstejä lokeroiduista tyypeistä: pakanoista, akateemikoista, narsisteista, valkoisesta roskaväestä, idiooteista, kapinallisista ja lukemattomista muista. Tyypeistä, joita tunnemme ja joiden piirteitä itsessämme tunnistamme. Se irvailee erikoisuudentavoittelullemme ja huomionkipeydellemme sekä inhimillisille puutteillemme julmalla ja raa’alla tavalla mutta samalla ymmärtäen. Kaikella kun on vähintään kaksi puolta.

”Gitte oli lainannut kolme Paolo Coelhoa kunnankirjastosta ja oli niiden myötä täydessä ymmärryksessä ja suuressa valaistumisen tilassa. Gitte teki hemingwayt, eli ampui haulikolla päähänsä. Kuolemansa myötä hän pääsi tässä ja nyt kolmannen kerran kunnallislehteen.”

Kirjoituksia eläville ja kuolleille

Sivistyssanakirjan mukaan nekrologi on muistokirjoitus merkkihenkilölle. Branderin henkilöt, niin elävät kuin kuolleetkin, ovat ainakin ikimuistoisia. Tärkeintä on muistaminen, tosin aina ei muisteta kirjoittaa itse asiasta, vainajasta.

Osan kuolinpäivä on vasta tulossa.

Eikä vainajien tai elävienkään päätä silitetä edes muodon vuoksi. Kuolinilmoituksissakin vainajaa muistetaan ”ei ainakaan hyvällä”. Niin sitä kuollaan kuin on elettykin, täysillä ja kaunistelematta. Joskus riittää pelkkä (kuolin)ilmoitus kertomaan kaiken. Liekö merkitystä sillä, että osan kuolinpäivä on vasta tulossa.

Huomio teksteissä kannattaa kiinnittää paitsi muistokirjoituksiin ja kuolinilmoituksiin myös mielikuvituksellisiin kirjoittajiin, jotka varastavat välillä koko show’n. Muistokirjoitusten kirjoittajista löytyy esimerkiksi ”Lepokinttu Kiistala, Rovaniemen kaupungin pulkkamäen uusi vastaava, jonka gradut käsittelevät Tapio-nimisten palkollisten esiintyvyyttä Tyrväällä 1880-1881, Dostojevskia ja viiden rivin Kenoa sekä parvekkeen sukupuolettomuutta Max Kischerin kablionismissa”. Tunnistan ja tunnustan.

Mutta kyse ei todellakaan ole vain fiktiivisistä kuolleista eikä elävistäkään. Kyse on meistä. Miten meitä muistetaan?

Musta on tyylikäs väri – huumorissakin

Brander on valinnut tyylikseen mustan huumorin, jota korostetaan groteskilla kerronnalla. Asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, kaunistelematta ja lakonisesti. Kyse on burleskista satiirista. Brander kuvaa nykyaikaa ja sen muoti-ilmiöitä ärsyttävän tarkkanäköisesti.

Teksteissä kuvataan maailman ja elämän absurdiutta, paradoksaalisuutta ja julmuuttakin yksilön kannalta. Mustalle huumorille on tyypillistä, ettei yksilölle, olipa se lukija tai kirjan hahmo, anneta mitään pakomahdollisuutta. Samalla voimme nauraa itsellemme, jos osaamme.

”Tietenkin jonkinlaista lähimmäisenrakkautta puuttui, kun isännöitsijä, talonmies ja koko viidennen kerroksen lapsiperheet kimpassa miinoittivat ei-oikeaa työtä tehneen tyypin oven edustan.”

Vaikka tekstit ovat tarttuneet jonkinasteiseen tabuun, kuolemaan ja kuolemansynneiksikin luokiteltuihin heikkouksiin, mitään todellisia tabuja se ei käsittele. Teos on loppujen lopuksi varsin kiltti. Monesta aiheesta olisi voinut tehdä halutessaan monin verroin shokeeraavamman ja groteskimman.

Jonkin verran teksteissä alkaa loppua kohti näkyä toistoa, samat ”synnit” ja teemat toistuvat tai ovat jo liiankin stereotyypiteltyjä. Muutama inhimillinen heikkous, naurettavuus tai synti olisi varmaan vielä löytynyt käsiteltäväksi, ne kun eivät maailmasta lopu. Naurunhörähdykset hieman laantuivat loppua kohti, vaikka humoristinen vire säilyykin. Olisin myös kaivannut lisää variaatiota kuolemistapoihin, ehkä se olisi vähentänyt omalta osaltaan toiston tuntua.

Tämän kaltaisen tyylilajin hallitseminen on vaikeaa, mutta parhaimmillaan se voimaannuttaa lukijan. Juhani Brander hallitsee tyylin varsin hyvin. Ne, jotka pitävät Jonathan Swiftistä, pitävät myös Nekrologeista.