Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Täyttä asiaa parantavista tarinoista

Niina Hakalahti, 26.8.2003
Juhani Ihanus: Koskettavat tarinat. Johdantoa kirjallisuusterapiaan s., BTJ 2002

Suomalaisen kirjallisuusterapian isähahmo dosentti Juhani Ihanus korostaa Koskettavat tarinat -artikkelikokoelman esipuheessa, että ”kirjoittajat eivät osallistu akateemiseen väittelyyn ”kertomusten”, ”tarinoiden”, ”diskurssien” ja ”tekstien” käsitteellisistä eroista”. Aivan populääristä teoksesta ei kuitenkaan ole kyse.

Kirjallisuusterapia on Suomessa vielä melko vähän tunnettu taideterapiamuoto. Kaivattua lisätietoa aiheesta tuo viime vuonna ilmestynyt teos Koskettavat tarinat, joka on viides suomeksi ilmestynyt kirjallisuusterapiaa käsittelevä artikkelikokoelma.

Suomessa on järjestetty vasta kolme kertaa laaja irjallisuusterapiakoulutus. Moni Koskettavat tarinat -teoksen kirjoittajista on joko itse käynyt em. koulutuksen tai ollut siinä kouluttajana. Koskettavat tarinat on laajin tähänastisista suomeksi ilmestyneistä artikkelikokoelmista, ja sen toimittaja Ihanus on tuttu nimi aikaisemmistakin alan kirjoista.

Johdannossaan ”Mykistä oireista puhuttelevaan ilmaisuun – ja koskettaviin tarinoihin” Ihanus valottaa psykiatris-neurologisen hoidon varhaista – ja vähemmän imartelevaa – historiaa. Ihanuksen alan historiaa luotaava teoreettinen johdanto antaa lukijalle hyvät eväät lähteä lukemaan muita artikkeleita.

Kun ajattelee, että Koskettavat tarinat -teoksen lukijakuntaan voi kuulua kirjallisuusterapiaa aivan tuntematonkin, vaatii Ihanuksen dosenttikieli paikoin melko paljon vastaanottajalta: ”Taide-, musiikki-, kirjallisuus- tai tanssiterapeutti elää itsekin ilmaisun hermolla. Hänen identiteettinsä värähtelee terapeuttisten kohtaamisten puhuteltavana hänen luoviessaan kohtaamisissa esiin tulevien muotojen, värien, äänien, rytmien, sanojen, liikkeiden, tunneavaruuksien ja kognitiivis-affektiivisten karttojen keskellä (tai marginaalissa)”.

Teoksen nimi Koskettavat tarinat on hyvä, koska monessa yhdestätoista artikkelista käsitellään tarinan mahdollisuuksia ihmisen eheytymisessä ja paranemisessa. Tarina, tarinallisuus ja ns. narratiiviset menetelmät terapiassa tulevat teosta lukiessa vastaan monta kertaa.

Elämänkaari tarkastelussa

Koskettavat tarinat käsittelee laajimmin elämänkaarinäkökulmaa sekä erilaisia kirjallisuusterapiassa käytettäviä suuntauksia ja työskentelymenetelmiä. Kirjastonhoitaja Riitta Papunen esittelee kirjallisuusterapeuttisen aineiston valintaa yhden laajan artikkelin verran. Artikkeli onkin kirjallisuusterapiasta kiinnostuneille tärkeä ja loogisesti sijoitettu viimeiseksi teoksessa.

Koska elämänkaarinäkökulma on laajasti esillä, nousee tarinallisuuden ohella toiseksi keskeiseksi alueeksi muistaminen ja muisteleminen. Kirjallisuusterapiaohjaaja Seija Viitaniemi keskittyy artikkelissaan ikääntyneiden elämäkertamuistelemiseen. Mielenkiintoisessa artikkelissa itseni pysäytti ajatus välittömän muiston ja muistelemisen erosta. Välittömät muistot ovat sensuroimattomia ”elokuvanpätkiä”, kun taas muistelemisessa siirrytään muistajasta pohtijaksi, selitellään ja tehdään johtopäätöksiä sen sijaan, että oltaisiin läsnä alkuperäisessä muistossa. Viitaniemi muistuttaa runon mahdista ja ikuisesta preesensistä: runossa muisto yleensä ilmaistaan puhtaasti, ilman selittelyä. Lähdeluettelon lisäksi Seija Viitaniemi on koonnut mielenkiintoisen listan aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta.

Kirjailija Pepi Reinikaisen käytännönläheinen artikkeli perustuu hänen kokemukseensa elämänkaarikirjoitusryhmien ohjaamisesta. Reinikaisen ohjattavat ovat olleet monista eri ikäryhmistä. Reinikainen määrittelee elämänkaarikirjoituksen elämäkertakirjoittamiseksi, jossa kirjoittaminen on väline oman taustan, kokemusten ja elämän tapahtumien selvittelyyn. Reinikaisen menetelmässä lähdetään liikkeelle isovanhempien sekä vanhempien tarinoista ja edetään kohti jokaisen omaa elämää, josta kirjoittamalla otetaan käsittelyyn aina yksi 7-vuotisjakso kerrallaan. Reinikainen lanseeraa artikkelissaan myös mielenkiintoisen käsitteen ”inventaarioikä” tai -vaihe”, jolla tarkoitetaan kunkin elämäntarinaa kohtaan heräävän kiinnostuksen aikaa.

Kun äidinkielenopettaja Silja Mäki ja lastenohjaaja Pirjo Kinnunen keskittyvät artikkelissaan lapsiin, kriisityöntekijä Jaana Huldèn puolestaan paneutuu nuorten elämänkaareen. Kaikki kolme ovat pitkän kirjallisuusterapiakoulutuksen läpikäyneitä ja hyödyntävät kirjallisuusterapiaa jatkuvasti työssään. Mäen ja Kinnusen artikkelissa esitellään lasten ja nuorten kirjallisuusterapian taustaa ja teoriaa sekä kerrotaan, miten menetelmä on käytännössä toiminut esimerkiksi lastensuojelulaitoksissa, sairaalaosastoilla, harjaantumisopetuksessa tai äidinkielenopetuksen tukena sekä osana sanataideopetusta.

Jaana Huldènin artikkelissakin teoria ja käytännönläheisyys sulautuvat. Helsingissä Nuorten Kriisipisteellä kirjallisuusterapian menetelmiä käyttävä Huldèn toteaa, että terapiatyötä voi taiteen keinoin kehittää ja uudistaa. Hänelle kirjallisuusterapeuttiset menetelmät ovat muodostuneet osaksi ammatti-identiteettiä. Huldènin artikkelissa on monia hyviä käytännön neuvoja ja harjoitusesimerkkejä.

Artikkeleita tietojen syventämiseen

Kirjallisuusterapian eri suuntauksia ja työskentelymenetelmiä esittelevät artikkeleissaan Terhikki Linnainmaa, Heli Mertanen, Juhani Rekola, Katri Pietiläinen ja Eeva Lehtovuori. Uskon, että ainakin kolme ensimmäistä artikkelia kiinnostavat ennen kaikkea lukijaa, joka on jo hieman perillä kirjallisuusterapiasta ja haluaa syventää tietojaan sen eri menetelmistä.

Psykologi Terhikki Linnainmaa ottaa kirjallisuusterapiaan Gestalt-terapian ja NLP:n näkökulman. Joidenkin taideterapioiden teoreettisena perustana toimiva Gestalt-terapia pohjautuu mm. fenomenologiaan. Linnainmaan mukaan NLP-menetelmä (Neuro-Lingvistic Programming) on taas osaksi kehitetty Gestalt-terapiasta. Linnainmaan kirjoitushaaste on ollut suuri, koska parissakymmenessä sivussa pitää kyetä antamaan perustiedot niin Gestalt-terapiasta kuin NLP:stäkin ja nivoa ne sitten kirjallisuusterapiaan. Linnainmaa onnistuu haasteessa ja saa aikaiseksi monipuolisen artikkelin vieläpä kirjallisuusesimerkkeineen.

Psykologi ja psykoanalyytikko Heli Mertanen käsittelee omassa artikkelissaan runoterapiaa ja erityisesti ns. poeettista kieltä. Mertanen keskittää päähuomionsa Alfred Dreesiin, saksalaiseen psykiatriin ja psykoanalyytikkoon, joka on kehittänyt fantasiatyöskentelyyn perustuvaa terapiamenetelmää. Drees käyttää käsitettä ”vapaat mielikuvat”, joita ovat ”ihmisen sisältä, ruumiista nousevat aistimukset, tunteet ja tunnelmat, joita voi verrata unen näkemiseen, toisaalta juuri runoon, runon lukemiseen tai kirjoittamiseen”. Mertasen mukaan Dreesin anti runoterapialle on siinä, että Drees laajentaa poeettisen kielen käsitettä ruumiilliseen suuntaan. Tunteetkin ovat ruumiillista alkuperää, eikä tunteiden verbalisointi tee ihmistä tietoiseksi niistä.

Psykiatri ja psykoanalyytikko Juhani Rekolan artikkeli ”Prismaattinen työskentely ja kirjallisuusterapia” esittelee mm. ryhmäpsykoterapiaa ja ns. prismaattista työtapaa. Kirjallisuusterapiaryhmässä voidaan hyvin käyttää tunnelmiin ja mielikuviin rajoittuvaa työtapaa, jollainen siis prismaattinen menetelmä on. Nimi prismaattinen viittaa ryhmän jäsenten vapaasti ja ilman kontrollia syntyvään puheeseen, siihen, miten kukin heijastaa omalla tavallaan ”saman valon” aineksia. Prismaattista menetelmää muistuttavat myös monet ei-verbaaliset terapiamuodot, kuten kuvataideterapia.

Artikkelikokoelmassa perättäiset Mertasen ja Rekolan artikkelit tukevat tosiaan. Mertanen kirjoittaa poeettisen kielen tärkeydestä, ja Rekola vahvistaa: ”metaforis-poeettinen kieli ei ole sivupolku tai kognitiiviseen nähden primitiivisempi kieli, vaan pikemminkin keino monimutkaisten asioiden ilmaisemiseen”.

Mielenkiinto herää, kysymyksiä jää

Sairaanhoitaja Katri Pietiläinen esittelee parinkymmenen sivun verran päiväkirjamenetelmää. Pietiläisen artikkelin tarjoama oivallus voi olla jo siinä, että perinteisestä päiväkirjakirjoittamisesta voi saada irti paljon yleisesti ajateltua enemmän. Christina Baldwin on Pietiläisen keskeisin lähde ja juuri Baldwinin tekstiin nojautuen Pietiläinen kirjoittaa mm. muistamisen merkityksestä terapiakirjoittamisessa. 90 prosenttia tapahtumien merkityksistä on subjektiivisia – jokainen kirjoittaja kuvaa omaa psykologista todellisuuttaan. Pietiläisen kiinnostavaa artikkelia häiritsee hieman paikoittainen tyyliin sopimaton hyppäys sinä-muodon käyttämiseen.

Filosofian tohtori Eeva Lehtovuori kirjoittaa artikkelissaan ”Unet, kirjallinen luovuus ja kirjoittajaryhmät” mm. unista kirjoittamisen variaatioista, unisymboleiden henkilökohtaisuudesta ja siitä, miten uni tai siitä kirjoitettu teksti on itsessään merkitsevä, samoin kuin lukijan tai kuulijan välitön kokemus tekstin äärellä.

Summa summarum Koskettavat tarinat on punnittu ja tietopitoinen käytännön vinkkejäkin tarjoileva artikkelikokoelma. Toiset artikkelit avautuvat helpommin satunnaisellekin lukijalle, toiset vaativat pohjatietoja aiheesta.

Kysymyksiäkin jää. Rivien välistä on ehkä osittain saatavissa vastaus kysymykseen, kuka voi toimia kirjallisuusterapeuttina tai kirjallisuusterapiaohjaajana, mutta täysin selvästi tätä perusasiaa ei kirjassa käsitellä. Asia on mielestäni niin tärkeä, että siihen olisi voinut ottaa kantaa vaikka useammassakin artikkelissa.

Monilla artikkelikokoelman kirjoittajilla on monta roolia, oppiarvoa ja toimenkuvaa. Koskettavat sanat -teoksen lopusta löytyy lyhyt esittely jokaisesta kirjoittajasta. Muutamat kirjoittajat ovat kirjoittaneet jo aikaisempiin kirjallisuusterapiaa käsitteleviin artikkelikokoelmiin. Mikäli kirjallisuusterapia-aihe tuntuu kiinnostavalta, kannattaa tutustua myös aiemmin julkaistuun neljään kokoelmaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto