Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Perikadon sanoma kiehtoo kaikkina aikoina

Markku Soikkeli, 17.12.2012
Jukka Koskelainen: Rakas rappio 288 s., Atena 2012

Utopia-ajattelun kääntöpuolella kukoistaa rappion romantiikka. Rappiokuvausten kirjallinen historia on yhtä pitkä kuin utopioiden, mutta niiden merkitystä on harvoin pohdittu kriittisesti – ehkä siksikin, että rappioromantiikka piilee valmiiksi kriittisen keskustelun alla, kulttuuripessimismin ja sivilisaatiohäpeän itseironisena tietoisuutena.

Kriitikko Jukka Koskelaisen esseeteos Rakas rappio on moniulotteinen johdatus utopian pimeälle kääntöpuolelle. Esseet ruoskivat omaa aikaamme paitsi rappion ylenpalttisesta ihannoinnista myös siitä, miten unohdamme perikadon merkkejä olleen ilmassa yhtä kauan kuin kriittistä keskustelua yhteiskunnan tilasta. Lopullisen lopun on luvattu piilevän ajankohdan ilmapiirissä monet kerrat aiemminkin:

”Voi huomata, että niin Schiller, Hölderlin kuin muutkin romantikot valittelivat samaa, mitä nyky-Suomen mökkiläinen: elämä on liian mekaanista eikä tarjoa enää mahdollisuutta saada väkevää, kokonaisvaltaista elämystä, josta meillä kuitenkin on jäljellä jonkinlainen tuntuma.”

Kirjan kantta koristava pääkallo kiinnittää lukijan odotukset maailmanlopun retoriikkaan. Uskonnollisen eskatologian ja siitä innoitusta saaneiden hörhöennusteiden sijaan Koskelainen keskittyy viimeisen kolmen vuosisadan aikana ”länsimaisessa ajattelussa” esiintyneeseen rappioromantiikkaan.

”Länsimainen ajattelu” on toki niin laaja ja hahmoton kohteeksi, että Koskelainenkin käsittelee ennemmin suuria ajattelijoita kuin heidän ajatustensa tulkintaa maallikkojen keskuudessa. Rakas rappio -kirjaa voisi kuitenkin suositella vastalääkkeeksi humanististen alojen kursseille, jotka referoivat pelkästään suurmiesten teoksia. Tarvitsemme edelleen kriittisten filosofien kritiikkiä, ehdottaa Koskelainen ja nuhtelee meitä virkahumanisteja tällaisen työn laiminlyönnistä. Mitään vaihtoehtoa nykypäivän rappiopuheelle ja nuoren polven päämäärättömille kansalaisliikkeille ei hän itsekään onneksi tarjoa.

Populistisen rappiopuheen esikuvat

Rakas rappio -kirjan esseissä hypähdellään sujuvasti mutta ilman kokoavaa kehystä Oswald Spengleristä poliittiseen populismiin, fasismista Jean-Jacques Rousseaun filosofiaan, kunnes pidetään keventävä tauko ruotsalaisten dekkareiden äärellä.

Miespuolisten perikatofilosofien joukosta erityisen huomion kohteeksi nostetaan Spengler ja Friedrich Nietzsche. Spenglerin mukaan kulttuurit kehittyvät orgaanisen luonnon lailla ja kypsyvät sivilisaatioksi, joista jokainen pitää sisällään oman tuhonsa aiheet. Näin jokainen edistysaskelkin on askel kohti rappiota. Samoin kuin muiden filosofien kohdalla Koskelainen tuo esille myös Spenglerin kirjoitusten hämäryyden, mikä näkyy jo siinä, että Spengler suorastaan suositteli käyttämään historiantutkimuksen metodina analogista ajattelua.

Koskelainen esittelee spengleriläisen rappioromantiikan merkittävänä muunnelmana ”palingeneettisestä myytistä”, jolla Roger Griffin on kuvaillut fasismille tyypillistä uudelleensyntymisen ideaa. Tästä myytistä perussuomalaisen puolueen retoriikka on ”suhteellisen lievä versio”, toteaa Koskelainen, ”rujo muunnelma reformiajattelusta”, joka ei oikeasti haasta poliittisia rakenteita.

Mitä isompi filosofi on kyseessä, sitä enemmän Koskelainen käsittelee tämän kirjoituksia oman epäilevän ja epäröivän äänensä lävitse. Friedrich Nietzschen oppien ristiriitaisuutta ei kannatakaan ryhtyä ratkomaan, jos kirjoitukset eivät anna aihetta vahvaan tulkintaan:

”[K]erta toisensa jälkeen Nietzsche kertoo meille, mikä on valhetta ja harhaa ja mikä on totuus, ja silti todellisuuden ydintä ei voi tuntea eikä kuvata. Kaikki on tahtoa valtaan ja sillä hyvä.”

Näin Nietzscheen voi vedota kuka tahansa joka haluaa nostaa voimakkaan yksilön kuvittelemaansa rappion aikakautta vastaan.

Banaalin pahan ikuinen paluu

Koskelainen kirjoittaa tavattoman sujuvasti ja kulttuurikriitikon pohdiskelevalla äänellä isoistakin aiheista. Mutta paljon on mukaan jäänyt myös heitoksi jääviä kommentteja näiden isojen aiheiden hännäksi. Kun Koskelainen esimerkiksi toteaa, että Attac-liikkeen perustaja Ignacio Ramonet ihailee Kuuban diktatuuria, hän vetää saman tien henkselit koko kansainvälisen liikkeen ylle tämän perisynnin takia. Edes muut ideologiat, saati järjestöt, eivät saa Koskelaiselta osakseen yhtä totaalista tulkintaa sen perusteella, keiden kanssa niiden perustajat ovat veljeilleet.

Spengleriläisen rappioromantiikan sijaan voisi varmaankin todeta, että kulttuurit syntyvät mutta sivilisaatiot rakennetaan, ja samanlaisia ovat ne muutokset, joiden jälkeen niitä ei enää tunnista entisekseen. Sivilisaatioiden lopullisen taistelun sijaan edessä on pikemminkin jatkuva muutos, ei sen paremmin huonompaan tai parempaankaan millään universaalilla mittapuulla.

Koskelainen kirjoittaa tavattoman sujuvasti ja kulttuurikriitikon pohdiskelevalla äänellä isoistakin aiheista.

Koskelainen toteaa, että ”läntisen” ja ”islamilaisen” sivilisaation konfliktia ennustaneen Samuel Huntingtonin kotimaassa loppu tullaan sentään näkemään huntingtonilaisessa mielessä, jos vuoteen 2050 mennessä Yhdysvaltojen puhutuin kieli on espanja.

Kaksi sokeaa tai sohaisematonta kohtaa on sentään Koskelaisenkin maailmanlopun kartalla. Toinen on naispuolisten filosofien osuus ja feministinen kritiikki, toinen ekologinen kritiikki. Koskelainen kyllä toteaa toiveikkaasti, ettei ”ilmastomuutoskaan jää viimeiseksi merkiksi väärästä ja kestämättömästä elämäntyylistä”, mutta muuta huomiota hän ei suo niille ennusteille, joiden mukaan vuosisadan päästä ei ole enää elinkykyistä planeettaa, jota varten sivilisaatiota pelastaa.

Naispuolisista filosofeista on mukana säännön vahvistavana poikkeuksena Hannah Arendt. Koskelaisen käsitellessä fasismin ja kansallissosialismin saamia ristiriitaisia tulkintoja, osoittautuu Arendtin esiin nostaminen yllättävänkin perustelluksi. Koskelainen toteaa, että Arendt on keskeinen syypää siihen, että kansallissosialismin uskonnollista ja ritualistista puolta on tulkittu kiihkeän yleistävästi, ”banaalin pahan” ja koko modernin elämäntavan huipentumana.

Arendt sai kulttuurikriitikot uskomaan, että tyypillinen natsi-ideologi, esimerkkitapauksena Adolf Eichmann, oli itse asiassa modernin työyhteiskunnan normaalein mahdollinen ilmentymä. Kansallissosialismin nähtiin olevan epämiellyttävä totuus koko länsimaisen yhteiskunnan tilasta.

Pahan banalisointi tuntuisi olevan erityisen hyvä nimitys 1900-luvun rappioajattelulle laajemminkin. Esimerkiksi Stieg Larssonin dekkareiden suosiota sopisi hyvin kuvaamaan se, että kirjoittaja osasi henkilöidä pahuuden tietyiksi miesluonteiksi, jotka todistivat rappion ”pesiytymistä” hyvinvointiyhteiskuntaan. Mitään analyyttisesti mielekästä todistusta eivät ruotsalaiset dekkarit, ei Larsson eikä Mankell, kuitenkaan anna, toteaa Koskelainen. Ilmeisestikin pohjoismaiset dekkarit ovat perikatoromantiikan brändätty versio, jossa henkinen rappio on taloudellisen ja byrokraattisen korruption lehtolapsi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto