Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kääntäjäksi syntynyt

Irene Vehanen, 11.1.2016
Jyrki Lappi-Seppälä: Tuulimyllyjä päin 230 s., Into 2015

Ensimmäiseksi Jyrki Lappi-Seppälän Tuulimyllyjä päin toi mieleeni Matti Rinteen 2008 kirjoittaman Yksitoista Tapiovaaraa. Tapsa Tapiovaara mainitaankin Lappi-Seppälän teoksessa, vaikka aluksi oli kysymys kirjaan ulkoisesti liittyvästä ensivaikutelmasta. Lappi-Seppälä osallistui aktiivisesti taistolaisliikkeen toimintaan 1970-luvulla; Tapsa Tapiovaara puolestaan oli näkyvästi mukana Suomi-Neuvostoliitto-Seuran toiminnassa ja puolusti rauhanaatetta läpi elämänsä. Kumpaakin kirjaa voin suositella, ja esimerkiksi taistolaisuuden historiasta kiinnostuneille Tuulimyllyjä päin tarjoaa kiinnostavaa luettavaa.

Kirjassa puhuttelee eniten kirjoittajassa jo nuorena näkynyt kielellinen lahjakkuus.

Konkreettinen selitys kirjan nimelle tulee viimeisellä tekstiaukeamalla. Lappi-Seppälän Don Quijote -suomennos ilmestyi 2013. Käännöstyö vei runsaat kolme vuotta ja oli kolmikymmenvuotisen haaveen toteutuma. Tätä tekstiä kirjoittaessani julkaistiin tieto, että Lappi-Seppälä on saanut työstään kääntäjien valtionpalkinnon. ”Jyrki Lappi-Seppälä piirtää Don Quijote -suomennoksellaan puumerkkinsä pysyvästi suomennoskirjallisuuden historiaan”, sanotaan uutisessa. Lappi-Seppälä on saanut kääntäjien valtionpalkinnon myös vuonna 1984 Mario Vargas Llosan teoksen Maailmanlopun sota suomennoksesta.

Minua kirjassa puhuttelee eniten juuri kirjoittajassa jo nuorena näkynyt kielellinen lahjakkuus. ”Ihmettelen, miksi puun oksalla näkemäni keltaisen linnun nimi on kuhankeittäjä, kunnes näen keitetyn kuhan, jonka silmät ovat kirkkaankeltaiset.” (s. 16) Myös kiinnostus höyryvetureihin syntyy jo varhain. Liekö sekin enteellistä elämässään paljon matkustavalle ja ulkomailla aikaansa viettävälle miehelle? Ratapihoilla norkoileva nuorimies puhuu itsensä ”veturimiesten maskotiksi” ja pääsee mukaan matkoille. Myöhemmin partioharrastus syrjäyttää kiinnostuksen vetureihin. Tässä yhteydessä Jyrki Lappi-Seppälä tapaa toisinaan kääntäjäidolinsa Pentti Saarikosken.

Kielellinen lahjakkuus on tuttua äidinpuoleisessa suvussa. Äidinisä A.V. Koskimies oli kielentutkija, koulumies ja runoilija”, jonka lyriikka on päätynyt muun muassa sellaisiin virsiin ja lauluihin kuin Soi kunniaksi Luojan ja Souda souda sinisorsa. Äidinäiti Ilta Koskimies o.s. Bergroth puolestaan oli virsirunoilija ja suomensi monia hengellisiä lauluja. (s. 32)

Kapinaa?

Alaotsikko Kapinallisen kielimiehen muistelmia saa odottamaan jotakin erityisen radikaalia. Pikemmin kuin kapinallisesta puhuisin haasteita pelkäämättömästä. Kirjassa kapinallisuus tarkoittaa lähinnä vasemmistolaista taistolaisuutta. Onko se kokoomuslaisen kansanedustajan pojalta erityisen radikaalia? ”Itse satun edustamaan nuorkommunisteihin liimattua (monelta osin virheellistä) karikatyyriä ylempään keskiluokkaan kuuluvan, akateemisen ja suhteellisen varakkaan perheen lapsesta, joka hurahtaa taistolaisliikkeeseen.” (s. 165)

Jonkinlaiseksi ”isänmurhaksi” kirjoittaja tätä luonnehtii. Karikatyyri voi olla virheellinen, mutta luokka ja ponnistuspohja periytyvät, eikä rahastakaan haittaa ole. Siksi en pitäisi kliseistä kuvaa aivan vääränäkään. Toisaalta työlleen omistautunut ja sodan etäiseksi tekemä isä saattoi olla kapinansävyisen eteenpäin menemisen pohjalla tälläkin tavalla, kuten kirjoittaja prologissa kuvaa.

60-luvun puolivälissä kääntäjän status on Suomessa korkeimmillaan.

Yksityinen on yleistä, enkä malta olla lainaamatta Rinteen Tapiovaara-teosta. ”Tapiovaarat kuuluivat sekä isän ammatin että perheen varallisuuden puolesta ylempään keskiluokkaan. Tapsan ja Nyrkin asteittainen radikalisoituminen ei siis kummunnut ainakaan sosiaalisesta alemmuudentunteesta. Isäkapina ei myöskään ole kovin uskottava selitys. Ukon [isän kutsumanimi] ankaruus ei jättänyt heihin mitään sellaisia traumoja, jotka sittemmin olisivat purkautuneet Tapsan, Nyrkin tai Imman taiteellisessa tuotannossa. – – [E]i Ukon kasvatus Tapsasta ja Nyrkistä vasemmistolaisia tehnyt eivätkä he sitä kouluaikoinaan olleet. – – Eivät he kostoksi ryhtyneet vasemmistolaisiksi. (s. 56)

Haastavia tehtäviä

Lappi-Seppälän Jussi-isä kiinnostuu 1950-luvulla Espanjasta ja tekee sinne useita matkoja. 1957 pidetään perheen kotona Suomi-Espanja-seuran perustamiskokous. Keväällä 1961 Jyrki pääsee ensimmäiselle Espanjan matkalleen. ”Siitä alkaa Espanjaan ja espanjan kieleen kohdistuva ihastukseni, joka vähitellen laajenee käsittämään koko espanjankielisen maailman. – – Espanja-intoa sivusta katseleva äiti tokaiseekin kerran: ´Ties vaikka poika vielä jonakin päivänä menee ja kääntää uudelleen sen Don Quijoten…´.” (s. 52)

Lappi-Seppälä aloittaa talvella 1961–1962 kieliopinnot Suomi-Espanja-seuran iltakurssilla ja jatkaa opiskelua myöhemmin itsenäisesti. Kesän 1963 hän viettää kahden kuukauden kielikurssilla Madridin yliopistossa. Samana syksynä isä ilmoittaa ottavansa avioeron.

60-luvun puolivälissä kääntäjän status on Suomessa korkeimmillaan pitkälti Pentti Saarikosken Sieppari ruispellossa -suomennoksen ansiosta. Itsetietoinen ylioppilas Lappi-Seppälä menee Tammen käännöskirjallisuuden toimittajan pakeille ja kertoo olevansa Suomen parhaita espanjankielisen kirjallisuuden kääntäjiä tai vähintään olevansa tulossa sellaiseksi. ”Toimittaja hymyilee vinosti ja sanoo, ettei espanjasta juuri nyt ole mitään, mutta kysyy, osaanko myös portugalia.” (s. 69) Lappi-Seppälä lähtee mukanaan afrikkalaisesta rituaalikielestä lainatuin ilmauksin höystetty brasilianportugalilainen teos, jonka hän lupaa suomentaa.

Nuorimies suhtautuu työhönsä tunnollisesti ja intohimoisesti, käy haastattelemassa ihmisiä ja hakeutuu kirjoittamaan ravintolaan, jossa toivoo saavansa rauhassa keskittyä tekemiseensä. Käännös valmistuu vuodenvaihteessa 1965–1966 melkein vuoden aikataulusta myöhässä. Tammi ei enää julkaise suomennosta, mutta maksaa silti palkkion. ”Pettymys on suuri, ja välillä ajattelen lopettaa kirjallisuuden kääntämisen siihen.” (s. 87) Teksti jatkuu alaviitteessä. ”Onneksi en lopettanut. Toistakymmentä vuotta myöhemmin Otava julkaisi tämän suomennoksen kahtena eri niteenä – – Kumpikin käännös sai hyvät arvostelut.”

Syksyllä 1973 perustetaan Chilen vallankaappauksen vuoksi Suomi-Chile-seura, jonka ensimmäinen pääsihteeri Lappi-Seppälästä tulee. Chileläispakolaiset ovat Suomen ensimmäinen virallinen pakolaisryhmä. Seuran sihteeriyden myötä Lappi-Seppälä saa haastavia tehtäviä ja tutustuu kiinnostaviin ihmisiin. Hän muun muassa toimii toistakymmentä vuotta Jacob Södermanin oikeana kätenä Chile-komission kokouksissa eri puolilla maailmaa.

Kirjasta saa hyvän kuvan, minkälaisista palasista kääntäjän leipä koostuu. Työ on kaikkea muuta kuin yksinäistä puurtamista työpöydän ääressä.

1976 Suomen kommunistisen puolueen vähemmistösiipi saa haltuunsa aiemmin sosialidemokraattisen opposition omistaman kirjapaino Kursiivin. Lappi-Seppälää ehdotetaan toimitusjohtajaksi. Vaikka Kursiivi on 31-vuotiaalle humanistille iso haaste, ajatus ”taistolaisesta kielitieteilijästä istumassa lauttasaarelaisen teollisuuslaitoksen konttorin nahkatuolissa, liikennevaloilla varustetun paksun oven takana, kantamassa nimensä edessä inhaa kapitalistista titteliä ´toimitusjohtaja`”, kiehtoo. (s. 153–154) Lappi-Seppälä aloittaa Kursiivin toimitusjohtajana ja jatkaa tässä pestissä noin neljä ja puoli vuotta.

Kääntäjän leipä palasina maailmalla

Vuoteen 1980 mennessä Lappi-Seppälä on työskennellyt kymmenen vuotta kokopäiväisesti ja opiskellut siinä sivussa maisteriksi. Lisäksi hän on koko ajan tehnyt freelance-kääntäjän ja -tulkin töitä ja ollut välillä vaimonsa apuna jopa siivoustöissä. Huojennus on suuri, kun vihdoin on mahdollisuus keskittyä pelkästään kääntämiseen ja tulkin työhön. Kirjasta saa hyvän kuvan, minkälaisista palasista kääntäjän leipä koostuu. Työ on kaikkea muuta kuin yksinäistä puurtamista työpöydän ääressä. Alan tulevaisuutta Lappi-Seppälä ei näe ruusuisena. ”Kun käännöksiä yhä useammin annetaan harrastelijoiden tehtäväksi ja samalla aikatauluja kiristetään, tuloksena on paitsi käännöskirjallisuuden tason laskeminen, myös suomen kielen kiihtyvä rapautuminen.” (s. 220) Tässä taitaa kuulua vanha taistolainen ääni.

1991–1994 Lappi-Seppälä viettää perheineen kehitystyössä Nicaraguassa. Kausi jättää koko perheeseen lähtemättömät jäljet monella tavalla ja myös konkreettisesti, kun perheen lapsista kaksi löytää sieltä puolison ja saa sittemmin jälkikasvua. Kirjoittajan ollessa Nicaraguassa Suomi on vajonnut lamaan, mikä näkyy myös käännösmarkkinoilla. Täällä odottaa puolen vuoden mittainen työttömyys, jota seuraa kolmetoista vuotta EU-virkamiehenä Brysselissä.

Tuulimyllyjä päin sopii hyvin juhlistamaan Lappi-Seppälän 50-vuotista kääntäjän uraa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto