Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kun ei enää kiivetä kuuseen

Sami Liuhto, 1.11.2010
Kai Nieminen: Alan oppia s., Tammi 2010

Harvoin tuntuu niin hyvältä kuin Kai Niemisen runoja kokoelmasta Alan oppia luettuaan. Nieminen määrittelee aluksi sijaintinsa, nimenomaan sijaintinsa, ei hän positioista vaikuttaisi puhuvan: hän on kiinnostunut mitä runoista sanotaan, altistaa itsensä kriitikille, mutta onneksi on Elina-puoliso, jota runokokoelmassa Alan oppia sinätellään,

Nieminen kertoo tämän, hän määrittelee, kertoo ettei pakene, hän on tässä. Jotenkin se on aina niin harvinaista, että mielenkiinto herää. Ja kiitos on puolison, jos runoilija on alkanut oppia.

Runojen lopuissa saatetaan viitata kirjan lopun japanikäännöksiin. Nekin ovat hyvin rauhallisia, ja Basam Books on julkaissut niitä kirjallisen otsikolla Riehaantunut pilvi ja luurankouni (2010), jossa on japanilaisen zenmunkin Ikkyuun runoja. Kai Nieminen kääntää japanista, Pertti Nieminen kiinasta, varmaan seuraava Nieminen jo tutkii korealaista runoutta. Se olisi upeaa.

Liian harvat kirjailijat antavat kriitikoille suoria ohjeita kritiikkiin, vaikka heillä nämä ohjeet takataskussa olisivatkin. Sitä ilahtuu, kun joku sanoo suoraan mitä toivoo, ja ilahduksekseni Kai Niemiseltä ohjeita löytyy: ”miksi kaikkeen pitää aina lisätä jotakin,/ oma puumerkki, näsäviisas sana, ivallinen huomautus,/ miksei voi antaa asioiden vain olla,/ katsoa vain vaiti, kuunnella, todeta”. Juuri näin. Oikeastaan kaikki kommentointi on turhaa, paitsi Niemisen mainitsema toteava, jota voisi ehkä kutsua eläytyväksikin. Besserwisseröinti on hirveää, ja muu ”keskustelu”. Tässä maailmassa on parasta pitää turpansa kiinni.

Loppulauseessaan runoilija kehottaa huomaamaan senkin, että, intertekstuaalia kun harjoitetaan, niin ”ennen kuin arvostelette minua julkisesti, katsokaa keneen kalikka kalahtaa.” Esimerkiksi Niemisen näsäviisaus-huomion alla viitataan Ikkyuun ”Kirjallisuuden herjaukseen”, jossa ilmoitetan muun muassa: ”Runous on alun perin helvetissä keksitty:/ silkkaa kärsimystä turhamaisuus, tekopyyys, itsepäisyys./ Ja miten etevästi nämä pirut saavuttavat päämääränsä,/ voi hyvä tavaton.”

Tulkitsisin tämän niin, että runous samalla otetaan sekä liian kevyesti että liian vakavasti. En ole vastaanväittämässä, kun sanotaan että runous on kuolemanvakavaa, mutta on se samalla leikkisääkin.

Autuas olo

Rakkaudesta, pitkästä suhteesta Nieminen kirjoittaa erittäin kauniisti. Voiko olla hienompaa kuin kirjoittaa ja saada julki tällaisia säkeitä: ”Kaiken aikaa olin etsinyt sitä sanaa jolla kuvaisin sinulle miltä/ minusta tuntuu koko ajan tässä vierelläsi, kesät talvet, satoi tai/ paistoi, nauroimme tai itkimme,/ ja nyt joku sanoi sen radiossa, 28 vuotta vanhassa/ arkisto-ohjelmassa: on autuas olo”?

Eikö elämässä juuri pyritä tuohon, minkä runoilija on saavuttanut? He kuuntelevat radiota… saattavat lukea kirjojakin, television välke jää vähemmälle.

Öisin he unessa sulautuvat ja aamulla erkanevat, alkavat odotella seuraavaa iltaa, eikä nyt ollut kysymys erotiikasta, välttämättä, välttämättä aina. Ollaan hissuksiin, eleskellään ja ”maailma on kaunis ja elämä ihanaa/ ja hetki lakkaamaton,/ ei se ole uskon asia.” Ilmeisesti joskus voi saavuttaa tilan, jossa on varmuus, joka on varmuus, se saattaa olla yhteydessä Niemisen mainitsemaan zeniin, en tiedä mutta luulen.

Runoilija vertaa olemistaan puolisonsa vierellä paratiisiin, ei enempää eikä vähempää. Jos tällaisia säkeitä epäilemättä on ihana kirjoittaa, niin tuskin on kamala puolison lukeakaan. Kirjallisuudenhistoriassa on tiettyjä virtauksia, joiden sivulliset odottavat kauhulla kirjasyksyä, joka toisinaan tulee jo tammikuussa, että mitä se nyt on kirjoittanut, mutta ehkä on syytä elää sellaista elämää, että siitä sitten voi lukea kauniita sanoja.

Mitä tulee vuodenaikoihin, runoilijan mukaan ”lumi sulanut tänäkin keväänä”, ja hän kulkee metsässä ja tapaa rakkaansa: ”vasta pari tuntia sitten irtauduit kyljestäni,/ jälleennäkemisen ilo ei katso kelloa”. Se on onnen aikaa, niin banaalia että kyynikkoa puistattaa. Sitten mennään kotiin ja ”keitetään samassa kattilassa sinulle kahvivesi,/ minulle teevesi”.

Kun poltettiin sisällä ja nyt eheytetään

Runoruhtinas ymmärtää lapsia ja nuorisoa. Hän sanoo tahdittomaksi ja loukkaavaksi, kun vanhemmat polvet tavoittelevat nuorison elintapoja kielessä ja pukeutumisessa. Hän kehottaakin vanhempia tyytyväisyyteen, kun lapset ovat tahdikkaita eivätkä puhu rikoksesta, vaan viittaavat harkitsemattomuuteen.

Kuitenkin hän tahtoisi vielä kiivetä kuuseen, sillä kuuseenkiipeäjä on rohkea ja luottavainen. Hän muistaa, että puussa oli hauskaa, mutta aika on jo mennyt: ”nuo oksat eivät enää kanna minua,/ eikä se johdu pelkästään siitä, että olen lihava”. Tätä lukiessa alkaa muistella omia kuusiaikojaan, sitä rakasta puuta, joka jo vanhuuttaan kaadettiin ja jossa oli mukava kiipeillä, tehdä monenlaisia majarakennelmia ja ”nyt muistan minäkin,/ miten avaraksi maailma muuttuu,/ kun sitä katsoo keinuvalta oksalta”. Toisaalla runoilija viittaa Hyvinkään maalaiskuntaan, pohjoisuusimaalaiseen maisemaan, missä, voin todentaa, kuusilla on vahvat oksat ja huolehtiva luonne.

Alkusanoista voi oppia, että runoilija on täyttänyt kuusikymmentä vuotta. Se on jo aika hyvä ikä. Myöhemmin saamme tietää tärkeän asian: ”maailma muuttuu, mutta ei lopu,/ olkaa huoleti”. Elämä mitä ilmeisimmin jatkuu huomennakin, Harmageddonia saamme yhä odottaa, vaikka toivoisimmekin olevamme niin merkittäviä ihmisiä että elinaikanamme se tapahtuisi. Runoilija on kuitenkin huomannut, empiirisesti, että kaikki se jatkuu vain.

Muutos näkyy arkisissa asioissa, runoilija muistaa höyryveturin hajun, ja muutenkin haju tai tuoksu näyttäisi olevan näinä aikoina muutoksen keskiössä: ”kun minulla oli kaksi lasta kotona,/ en suinkaan mennyt ulos polttamaan// nykyisin vaimoni sanoo: ush, ush/ tyttäreni sanoo: avaa ikkuna/ lapsenlapset sanovat: kröhöm, ukki!”

Elämän kriiseihin runoilija löytää vertauksen ─ tietokoneen levyneheytysohjelmasta. Kriisi järjestää, tuo tilaa, mutta kovalevyn tyhjät aukot saattavat silti aiheuttaa romahduksen, tulee ”fatal error”. Toisaalta runous on ”overflow, niin kuin tietokonekielellä sanotaan”. Jos veistäjä hakkaa teoksensa ympäriltä turhat pois niin runous saattaa olla juuri tuota turhaa, sillä runoilija on hidas ihminen ”kun/ muut jo vaihtavat kanavaa, klikkaavat seuraavaa linkkiä, lukevat/ uudempaa uutista, tunnistavat talentin, kokeilevat uutta reseptiä”.

Mutta on runoilija aika kova raakkaamaan ja kertoo meille: ”näkisittepä mitä jätän pois”. Määräaika, ”deadline”, kuitenkin jo odottaa, puoliso on halukas lukemaan runot ja Hannu tahtoo käsikirjoituksen ennen matkaansa.

Kenties runoilija tuntee vaativaa nykyrunouttakin, tuota yhäti uudistuvaa, sillä hän viittaa ”runogeneraattoriin”, kun on palailemassa verstaaltaan puolison luokse, joka on viipaloimassa lampaanfileetä. Ehkä runoilijalla on viimeisimmät runonsa mukanaan, nämä Alan oppia -runot, jotka ovat jatketta kaikelle edeltävälle niin kuin runoilija heti ensi sanoikseen on meille kertonut: ”… tervehdin sinua, lukijani, jatkamalla siitä mihin viimeksi jäin, niin kuin olen neljänkymmenen vuoden ajan runoissani tehnyt”.

Tuo itämainen tyyneys on vaikuttavaa tietoyhteiskunnassamme, jossa ei enää tiedetä mitään. Runoruhtinas kirjoittaa, juo rauhoittavaa teetä, mutisee partaansa ja runogeneroi. Aivan kuin palaset olisivat kohdallaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto