Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pakoon metsän suojaan

Ville Hänninen, 31.7.2016
Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka 184 s., WSOY 2016

Suomenniemellä vuonna 1941 syntynyt Kaiho Nieminen on parhaimmillaan maamme vahvimpia ihmiskuvaajia. Hänen 18 romaanissaan ja novellikokoelmassaan näkyy eletyn elämän merkitys kirjailijalle. Niemisen ääni on oma: persoonallinen, mukavan rouhea ja hersyvä. Se ilmeni jo hänen esikoisessaan, vuonna 1972 julkaistussa ja palkitussa Lovistoorissa.

Nieminen on asunut Helsingissä lähes 50 vuoden ajan, mutta hän eli lapsuutensa ja ison osan nuoruuttaan Lappeenrannassa. Sen läheiseen maaseutuympäristöön kirjatkin tuppaavat sijoittumaan. Nykyarjesta poikkeavia lapsuuden maisemia pystyy ehkä hyödyntämään tarinoissa helpommin. Vuosikymmenten erokaan ei poista sitä, että muistot ja yksityiskohdat voi palauttaa mieleen hyvin tarkasti. Menneet maisemat ovat aivan tuttuja ja silti tuoreita.

Niemisen ääni on oma: persoonallinen, mukavan rouhea ja hersyvä.

Niemisen edellinen romaani Trokari (WSOY, 2013) sijoittui Lappeenrannan lisäksi sotien väliseen Viipuriin. Trokari kertoi viinaa sotien kieltolain aikana myyneestä Viljo Kallioisesta, joka opetteli vuosikymmenten mittaan irti ulkopuolisen roolistaan, ryhtyi kunnialliseksi porvariksi.

Uusin, pitkälti Suomenniemen erämaamaisemiin sijoittuva Ihmissuden kronikka kertoo päinvastaisesta ilmiöstä, ulkopuolelle ajautumisesta. Tuttuun tapaan se käsittelee myös tuulenhaistelijoita, ja maan hiljaisia heidän vastinparinaan. Molemmat ihmistyypit näkyvät Niemisen tuotannossa ja myös tässä romaanissa kauttaaltaan. Se johtunee yhteiskunnallisesti virittyneestä maailmankuvasta, joka ei ilmene julistusten vaan kirjallisten asetelmien muodossa. Nieminen kuvaa usein eri yhteiskuntaluokkien välisiä jännitteitä ja niiden vaikutusta ihmisten käytökseen. Hän ei kuitenkaan ole yksioikoinen työläiskirjailija vaan tulkitsee yksilön ja yhteiskunnan välisen suhteen välillä oikein vivahteikkaasti. Silti ei jää epäselväksi, että Nieminen on pienten ihmisten, ”monenmoisten sukankuluttajien” asialla.

Kahden kerroksen väkeä

Niemisen veijaritarinamaisista ihmiskuvauksista tulee hetkittäin mieleen vuonna 2012 kuollut kielitaituri Harri Tapper. Hänenkin kirjojensa taso heittelehti.

Niemisellä on takana hyvä putki. Trokaria edeltänyt Hännikäisen tapaus (WSOY, 2010) oli vähäeleisen intensiivinen kuvaus työnsä ja suhteensa menettäneestä miehestä, joka kokoaa itseään maaseudun rauhassa. Trokari puolestaan kertoi yhden opportunistin sosiaalisen nousun kautta koko itsenäisen Suomen tarinaa, vetävästi.

Ihmissuden kronikka ei tempaise samalla lailla mukaansa. Kokonaisuus tuntuu hetkittäin hajanaiselta. Sen elementit ovat silti hyvin kiinnostavia ja innostavat lukemaan.

Romaani on koruton kuvaus ihmisestä vallankäyttäjänä ja yhteisöihin sisäänrakennetusta epätasa-arvosta.

Niemiselle usein tyypillistä salahumoristisuutta ei ole nyt mukana vähääkään: romaani on koruton kuvaus ihmisestä vallankäyttäjänä ja yhteisöihin sisäänrakennetusta epätasa-arvosta. Tarina sijoittuu 1600-luvun Ruotsiin. Asetelma on selkeä: vallasväki kiusaa pienempiään. Se ilmenee ylenkatseen lisäksi erivapauksina. Laki on kaikille sama: vain tuomiot vaihtelevat. Ehkä tilanne ei ole täysin muuttunut 400 vuodessa.

Kun Kustaa II Aadolf nousi Ruotsin kuninkaaksi vuonna 1611, maa kävi sotaa Venäjää, Tanskaa ja Puolaa vastaan. Se ilmeni kaoottisina, kurjina oloina.

Tässä tilanteessa tapaamme englantilainen ja hollantilaisen herran saattueineen. He vievät tärkeää vastauskirjettä kuningas Kustaa II Aadolfille. Kuninkaan asialla kun ovat, he eivät kysele. Jollei anneta, niin otetaan.

Laumassa suteus tiivistyy

Toinen säätyläisistä, Andries Van Vouw kirjoittaa oman näkökulmansa matkakertomukseen: ”Maaliskuun 27. päivänä saavuimme Viipuriin. Ja kaikkien koettelemustemme jälkeen se tuntui ihmeeltä. Olimmehan elossa, ja kiitos Jumalan menettäneet ainoastaan yhden matkaamme turvaamassa olleen ratsumiehen, jonka talonpoika surmasi eräässä pienessä Carolslantin kylässä. Se ei ollut paljon siinä kylmässä, pimeässä pakanainmaassa, jossa kuolema ja nälkä kulkivat kaikkialla käsi kädessä.”

Miestappoon ajautui talonpoika Matti Jurvanen, jonka arjen perusta sortuu. Hän pakenee kymmeneksi vuodeksi metsän suojaan, kauas ihmisistä. He ovat toisilleen susia ja valtion valtuuttamana susilauma.

Matin kohtalo koskettaa. Hän erkanee vähä vähältä entisestä elämästään: ”Kuun syntymistä hän oli laskenut elettävän joitakin Vilemon ja Kriston välisiä aikoja. Ja joskus miettinyt, mikä hänet sai vielä mokomia rahvaalle pannaksi pantuja päiviä pohtimaan. Metsänhenget eivät pappien kirjoista nimiä etsineet, ne nostivat päivän kuin päivän yöstä ja alkoivat selkäviikkojen jälkeen antaa päiville aikaa.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto