Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Vaikea toinen

Niina Holm, 24.6.2013
Kaisa Ijäs: Pakopiste 67 s., Teos 2013

”Runous on harha-askel järjestyksen valtakunnassa”, kirjoitti Kaisa Ijäs esikoiskokoelmassaan Siskot, veljet (2009). Ihminen näyttäytyi kokoelman runoissa yhteiskunnan kipeänä jäsenenä, rakkauden oikosulkuun pysähtyvänä koneistona, joka ”hehkuu nimetöntä valoa”.

Ijäksen lupaava, Katri Vala -palkinnolla huomioitu esikoinen yllätti laulullisuudellaan. Vaikka Ijäs kiinnittyi nuoren polven tuoreääniseen runoilijajoukkoon, loivat hänen runoutensa rytmi ja sointuvuus muistumia 1960- ja 70-lukujen lyriikkaan. Yhteistä menneen kanssa oli myös jakamisen ja sisaruuden ajatus.

Myös toisessa kokoelmassaan Ijäs kirjoittaa järjen ylivaltaa ja oikoteitä vastaan, hapuilun, pyrkimisen ja hedelmällisen matkanteon puolesta. Pitkälle ajateltu Pakopiste tutkii vallan ja valloittamisen mekaniikkaa kielen ja hetkessä hajoavan puhujan kautta.

Vieras meissä

Pakopiste on lähtökohdiltaan Ijäksen esikoista teoreettisempi: jo kokoelman kaksi mottoa tulevat feministifilosofeilta Julia Kristeva ja Luce Irigaray. Psykoanalyyttisine ja poststrukturalistisine lähtökohtineen Ijäs kiinnittää runonsa tuottavan subjektin, kerrotun identiteetin, vallan ja toiseuden käsitteisiin.

Merkittävä käsitepari on myös Sigmund Freudin heimlich (tuttu, kätketty) ja unheimlich (pelottava, vieras). Ijäs tarjoaa näitä kammottavaan outouden tunteeseen liittyviä määritelmiä kokoelmansa toisen osaston lukuohjeeksi. Vieras on aina läsnä, joko epämiellyttävästi näkyvillä tai tavallisen alle kätkettynä. Nimeämätön toinen on yhtä lailla meissä itsessämme kuin ulkopuolellamme, näkyvissä.

”Etäisyys on tässä, siitä lähdetään, mitään ei ole ilman etäisyyttä./ — / kätkee etäisyyden ja lähestyy samalla itseään/ ja toista joka on toinen siellä, toiseudessaan./ Et halua nimetä häntä, et valloittaa, haluat/ ainoastaan olla matkalla hänen luokseen”, Ijäs kirjoittaa. Samuuden vaatimuksen sijaan hän hakee runoissaan vastuullista olemisen tapaa, jossa toisen vieraus ja etäisyys tunnustetaan.

Pakottavat saappaat

Valta nostaa ja alistaa, mutta myös mahdollistaa. Ei ole viatonta puhujaa, ei ”minää”, joka ei olisi vallassa. Ijäs käyttää runoissaan saapasta vallan kuvana. Arkiselta näyttävä kastanjanruskea nahkasaapas alkaa merkitä ohjaavaa ja pakottavaa valtaa, kun katse kiinnittyy sen sulkeita muistuttavaan kuviointiin. Harmiton jalkine nostaa mieleen ”teorianuken tai kapellimestarin käden”, joka johtaa ”ruumiin monitahoista orkestraatiota”.

Saapas edustaa diskurssia, puhetapaa, joka tukee ja johdattelee kielen – olemisen – liikettä. Toisaalta ilman käyttäjää, saapastelijaa, diskurssit ovat tarkoitusta vailla.

Vieras on aina läsnä, joko epämiellyttävästi näkyvillä tai tavallisen alle kätkettynä.

Ijäs kuvaa käyttämätöntä diskurssia näin: ”Saappaat lojuivat nyt huoneen keskellä harmittoman oloisina, elottomina, valmiina altistumaan liikkeelle. Sympaattisessa, hylsynomaisessa tarpeettomuudessaan niistä oli yhtäkkiä pudonnut pois se koska, jonka kuka tahansa tunnistaisi vallaksi.”

Kuten saappaat, myös diskurssin voi ”riisua” ja vaihtaa toiseen. Vaikka valtaa ei pääse pakoon, piilee puhetapojen välisissä katkoksissa ja hiljaisuuksissa muutoksen mahdollisuus. ”Herruus olkoon pakopiste josta ruumiit livahtavat jumalten paikalle pöydän punaisen näyttämön yllä, riisuutuvat kivun ja hädän väliseen lempeyteen; sanaton hellyys joka kaataa kuvat kumoon.”

Ruumiin kielellä

Pakopistettä eli katoamispistettä käytetään kuvataiteessa tilan, kolmiulotteisuuden kuvaamiseen. Kuvassa on kaksi ulottuvuutta, korkeus ja leveys. Kolmas ulottuvuus on illuusio.

Ei ole kokonaiskuvaa ilman kuvittelua, Ijäs korostaa. Samoin jokainen pysäytetty minäkuva tai toisen kuvailuyritys on väistämättä sepitettä: ”näin puristamme toisiamme kuvan/ ja kuvitelman väliin”. Siinä on olemisemme vapaus ja vankila.

Ruumiin Ijäs käsittää mielen tapahtumapaikaksi. ”Piirrät itsesi taululle, nimität, ympyröit, yrität ymmärtää./ Ruumiistasi sinkoilee nuolia ja nuolien suunnassa on toinen/ jota et ympyröi etkä nimittele, hän pysyköön tuntemattomana.” Se mitä ei voi tuntea tai koskettaa, saa myös jäädä vieraaksi.

Ijäksen proosarunoa ja säkeitä yhdistelevät runot ovat raskaan teoreettisista lähtökohdistaan huolimatta eläviä ja vapaasti virtaavia. Vaikka Ijäs ei lupaa pakotietä merkkien kudelmasta, aina on mahdollista kirjoittaa niin että tuntuu.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto