Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Miten pimeitä huoneita me olemmekaan

Anne Sämpi, 11.2.2009
Kaisa Ijäs: Siskot, veljet s., Teos 2009

Kaisa Ijäksen runokokoelmaa ei voi kutsua kepeäksi, mutta toivoa siinä on. Kokoelmassa pohditaan lapsuutta ja kuolemaa – ja aikuisuutta siinä välissä. Luonto ja kaupunki toimivat näyttämöinä, joskus jopa yhtä aikaa. Runot on tehty lausuttaviksi, niiden kieli on rytmikästä ja melodista. Joissain runoissa lauletaan, useassa esiintyy jopa oodimainen ”oi”. Musiikillisuuden lisäksi teksti on visuaalista: ”Matka takaisin on juoksevia oliivipuita / torien aaltoilevia harhoja.”

Runoissa viitataan myös kirjallisuuteen. Tolstoi ja Tšehov mainitaan nimeltä, ja yhdessä runossa on intertekstuaalinen viittaus Aaro Hellaakosken kuuluisaan ”Hauen lauluun”. Siinä kuvaillaan runouden olemusta, joka on ”unohtumaton kuin nostetun hauen veisu”. Visuaalisuus ja kirjalliset viittaukset eivät tule yllätyksenä, sillä Kaisa Ijäs on opiskellut elokuvaa, venäjän kieltä ja kirjallisuutta sekä kotimaista kirjallisuutta.

Olemme täällä viimeistä kertaa

Mitä kokoelma haluaa sanoa meille, siskoille ja veljille? Teoksen nimiruno ”Siskot, veljet” käsittelee kuolemaa. Kesän jälkeen koittaa aina syksy, jokaisen kaapin takana piilee luuranko. Kuolema kuitenkin saa runon minän janoamaan elämää: ”Nyt on elettävä hänenkin puolestaan, sanoi tyttö, ja minä pidin häntä sisarenani.” Tuonpuoleinen on väistämätön, muttei pelottava. Ihmisen tulisi kuoleman sijasta pelätä elämättömyyttä ja kaavoihin kangistumista.

Ihmistä kuvataan koneistoksi, yhteiskunnan kipeäksi jäseneksi, jonka on rakennettava mielestään maja ja tilkittävä järki ”tunteen läpivedolta”. Runon minä on kuitenkin toista mieltä: tunteitten tulisi kulkea vapaana, puhtaalla lakanalla kengät jalassa. Runokokoelma on oodi nykypäivän ihmiselle, se kutsuu irtautumaan järjestyksen valtakunnasta ja kritisoi tyytymättömyyttä: ”tahdomme mahdottoman onnen, jonka epäselvyydessä erottua / tahdomme myytin kuin postikortin, ja luonnon joka palvelee”.

Runon puhuja kulkee lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa, sahaa ajassa eteen- ja taaksepäin. Lapsuuteen ei kuitenkaan pääse takaisin, kun sieltä kerran lähtee. Runossa ”Hotellin estetiikka” lapsuudesta poistutaan kuten hotellista: ”Kun niistä lähdetään, avaimet jätetään.” Menneisyyteen voi päästä vain muistoissa, jotka ovat ajan kultaamia. Muistojen ihastuttava pihakeinu on nariseva ja vaappuva. Runossa ”Anakronia” muistot ovat kuin lasinsiruja, ikkunoita menneeseen. ”Niistä näkee vähän mitä tahtoo.”

Kokoelman nimi Siskot, veljet viittaa perheeseen ja yhteisöllisyyteen. Mielikuvaa tukee kokoelman julistava lopetusruno ”Kulkekaamme”, jossa runon puhuja pyytää ystävää mukaansa elämän karikkoiselle polulle. Tie ei ole valmiiksi rakennettu, se punotaan lauluista ja tuulesta. Runo varoittaa lukijaa tien varrella vaanivista huijareista ja haihattelijoista. Koko ajan on kuljettava, sillä aika ei odota tielle pysähtyvää. ”Kulkekaamme niin kuin päivät, jotka tulevat meistä huolimatta. Tule, olemme täällä viimeistä kertaa.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto