Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kerroksellisten käännösten kiehtova maailma

Sanna Nyqvist, 25.11.2015
Kaisa Koskinen ja Outi Paloposki: Sata kirjaa, tuhat suomennosta: Kaunokirjallisuuden uudelleenkääntäminen. 300 s., SKS 2015

Kun luet Peppi Pitkätossua, kenen kirjaa luet? Astrid Lindgrenin, vastaisivat useimmat, mutta Lindgrenin teoksesta on suomeksi julkaistu neljä eri versiota, kaksi kokonaiskäännöstä (Laila Järvinen 1946, Kristiina Rikman 2007) sekä kaksi korjattua versiota (1970, 2005).

Vanhemmille sukupolville Järvisen versio runsaine adjektiiveineen ja neekerikuninkaineen lienee tutuin, kun taas nykylapsille todennäköisesti luetaan hauskoilla svetisismeillä vanhan ajan tunnelmaa luovaa Rikmanin versiota, missä Pepin isän ammatiksi on muuttunut hottentottikuningas. Eriääniset käännökset ilmentävät paitsi alkuteoksen maailmaa ja arvoja, myös oman ilmestymisaikansa henkeä.

”Kulttuuriteko!”, huudahtavat kriitikot saadessaan käsiinsä tuoreen käännöksen aiemmin jo suomennetusta teoksesta.

Tämän vuoksi käännökset ovat poikkeuksellisen mielenkiintoinen kirjallisuushistoriallinen tutkimuskohde. Suomalaisten lukijoiden onneksi käännöstutkijat Kaisa Koskinen ja Outi Paloposki ovat kirjoittaneet siitä mukaansatempaavan ja perusteellisen tutkimuksen. Se kumoaa monia lukevan yleisön hellimiä oletuksia, kuten ajatuksen uudelleenkäännösten harvinaisuudesta. ”Kulttuuriteko!”, huudahtavat kriitikot saadessaan käsiinsä tuoreen käännöksen aiemmin jo suomennetusta teoksesta. Mutta Koskisen ja Paloposken tutkimusaineistossa uudelleenkäännöksiä ja etenkin uusintapainoksia suorastaan vilisee.

Sata kirjaa, tuhat suomennosta perustuu kahdelle ristikkäisaineistolle. Tutkijat ovat kartoittaneet vuonna 2000 Suomessa ilmestyneiden käännöskirjojen joukosta uudelleenkäännökset ja vanhojen käännösten uusintapainokset. Lisäksi he ovat tutkineet Yleisradion ja kirjallisuusjärjestöjen yhteistyössä lanseeraamalle Tuhat vuotta, sata kirjaa -klassikkolistalle vuonna 1999 nostettujen teosten käännöshistorioita. Joukossa on muun muassa Dostojevskin Rikos ja rangaistus (5 käännöstä vuosilta 1888­–2008), Tuhat ja yksi yötä (13 käännöstä 1856–2013) ja kansalliskirjallisuutemme kahdella kielellä lukeutuva Vänrikki Stoolin tarinat (5 käännöstä 1867–2008).

Näiden aineistojen ohessa tutkijat nostavat tarkasteluun monien jo hieman unohtuneiden suomennosten monikerroksiset historiat. Tutkimus on kansainvälisestikin uraa uurtava. Uudelleenkääntämistä ei ole aiemmin tutkittu yhtä laajojen aineistojen valossa.

Salapoliisityötä kirjastoissa ja rivien välissä

Koskinen ja Paloposki ovat käynnistäneet tutkimuksensa yli 15 vuotta sitten. Tutkimuksen haastavuus hahmottuu teoksen lukijalle heti alkuriveiltä. Uudelleenkäännöksiä ja korjattuja laitoksia ei tilastoida mitenkään, eikä niitä ole merkitty systemaattisesti kansalliseen kirjastotietokanta Fennicaan. Joskus kääntäjää ei edes mainita teoksen yhteydessä, eikä aina ole selvää, onko käännös tehty alkutekstistä vai muunkielisen (tavallisimmin ruotsinkielisen) käännöksen kautta. Uudelleenkääntämisen laajuudesta ei siis ole helppoa saada tietoja.

Tutkimus on kansainvälisestikin uraa uurtava. Uudelleenkääntämistä ei ole aiemmin tutkittu yhtä laajojen aineistojen valossa.

Niinpä tutkijat joutuvat matkan aikana useaan kertaan pohtimaan aineistonsa rajauksia ja korjaamaan hypoteesejaan. Kuten he itse toteavat, ”aineisto yllättää aina!” Sata kirjaa, tuhat suomennosta tuo havainnollisesti esille tutkimuksen luonteen itseään korjaavana prosessina. Esimerkiksi käyvät (tarkistetut) uusintapainokset, joiden määrä ylitti tutkijoiden odotukset ja joiden funktiot kirjamarkkinoilla osoittautuivat oletettua monipuolisemmiksi. Ne ovat käännöskirjallisuuden ehkä ”näkymättömin” muoto, sillä toisin kuin ensi- ja uudelleenkäännökset, ne eivät saa julkisuudessa juurikaan huomiota. Siksi ne on myös aiemmin sivuutettu tutkimuksessa.

Onko uusi käännös aina parempi?

Koskisen ja Paloposken keskeinen lähtökohta oli tutkia, pitääkö niin kutsuttu uudelleenkäännöshypoteesi paikkaansa. Käännöstieteessä usein esiin nousevan hypoteesin mukaan ensimmäinen käännös ottaa enemmän vapauksia tuodessaan käännettävän teoksen uuteen kulttuuriin ja uudelleenkäännökset ovat puolestaan uskollisempia alkutekstille. Toinen uudelleenkäännöksiä koskeva oletus on, että käännöksen kielellinen vanheneminen synnyttää tarpeen uudelle käännökselle. Käännöstutkimuksessa käännösten vanhenemisaikana on tämän oletuksen valossa pidetty ”sukupolvea” (30–50 vuotta).

Molemmat oletukset osoittautuvat kyseenalaisiksi tai ainakin liian yleistäviksi. Uudelleenkäännöksistä löytyi Koskisen ja Paloposken aineistossa tarkemmin alkutekstiä vastaavia, mutta myös paljon vapauksia ottavia teoksia. Kielellisen vanhenemisen hypoteesi kumoutuu jo tarkasteltaessa uudelleenkäännösten tiheyttä: samasta alkutekstistä on saattanut tulla uusia käännöksiä niin tiuhaan, etteivät ne ole ehtineet vanheta (esimerkiksi kolme viimeisintä Alice in Wonderland -teoksen suomennosta: Eeva-Liisa Manner 1972, Alice Martin 1995, Tuomas Nevanlinna 2000).

Käännösten tiehyttä selittävät kontekstuaaliset tekijät. Martinin Alice Ihmemaassa korosti teosta brittikirjallisuuden klassikkona, Nevanlinnan käännös oli sen sijaan jo kuvituksensakin puolesta suunnattu lapsiyleisölle.

Uudelleenkäännökset eivät siis ole millään selkeällä mittarilla edeltäjiään uskollisempia tai tuoreuta niiden vanhentunutta kieltä uudelle lukijakunnalle. Löysivätpä Koskinen ja Paloposki aineistostaan yhden 1800-luvun käännöksen, joka on edelleen mitä suurimmassa määrin lukukelpoinen. Kyse on Samuli Suomalaisen Kuolleet sielut -käännöksestä (1882), joka vaikuttaa vahvasti Juhani Konkan nimissä julkaistussa suomennoksessa (viimeisin painos 2010). Kuolleiden sielujen monipolvinen suomennoshistoria osoittaa, miten vaikeaa toisinaan on erottaa aito uudelleenkäännös tarkistetusta käännöksestä. Tekijänoikeudet lentävät helposti romukoppaan, kun käännöksiä ”parannellaan” uusille yleisöille.

Klassikkokäännös ­– muna vai kana?

Ilmiönä uudelleenkääntäminen liittyy vahvasti kirjallisuuden klassikoihin ja kaanonin rakentumiseen. Mutta kuten tutkijat osoittavat, on epäselvää, voiko klassikon tunnistaa uudelleenkäännöksistä vai tuottaako uudelleenkääntäminen klassikoita. Jatkuva uudelleenkääntämisen prosessi kertoo alkuteoksen ajattomuudesta: se puhuttelee lukijoita sukupolvesta toiseen ja se halutaan pitää saatavilla aina uusina käännöksinä. Toisaalta uudelleenkääntämisellä voidaan pyrkiä vaikuttamaan siihen, mitä teoksia lasketaan klassikoiksi.

On epäselvää, voiko klassikon tunnistaa uudelleenkäännöksistä vai tuottaako uudelleenkääntäminen klassikoita.

Vaikka klassikkouden ajatellaan usein syntyvän kirjallisuuden asiantuntijoiden, esimerkiksi professorien ja kriitikoiden, määrittelyssä, kustantamot pyrkivät myös vaikuttamaan lukijoiden klassikkokäsityksiin. Monilla suomalaisilla kustantamoilla on ollut klassikkosarjansa, jossa on julkaistu myös vähemmän tunnettuja tai ehkä statukseltaan kiistanalaisia teoksia. Kun kustantaja tuo markkinoille uuden käännöksen jo unohdetusta teoksesta, teoksen julistaminen klassikoksi on helppo tapa pedata sille huomiota ja houkutella ostajia.

Koskisen ja Paloposken tutkimuksen moniin kiinnostaviin havaintoihin lukeutuu se, että klassikkojen uudelleenkääntämisessä on myös huomattavia aukkoja. Erityisesti monien kanonisoitujen naiskirjailijoiden teoksista on vain yksi käännös suomeksi, esimerkkeinä Jane Austenin koko tuotanto Ylpeyttä ja ennakkoluuloa lukuun ottamatta, Edith Södergranin uraauurtava Runoja-kokoelma (ainoa suomennos Uuno Kailas 1942)  ja L. M. Montgomeryn Runotyttö -sarja, jonka useiden lukijapolvien käsissä kuluneet suomennokset on viime vuosien käännöstutkimuksissa osoitettu monin tavoin puutteellisiksi.

Punnittua tietoa lukijaystävällisessä muodossa

Laaja ja pitkään kypsytelty tutkimus palkitsee lukijat harvinaisen mielenkiintoisilla tuloksilla. Uudelleenkääntäminen osoittautui Koskisen ja Paloposken analyysissa häilyväksi kategoriaksi, sillä kääntäjät ovat eri tavoin hyödyntäneet aiempia käännöksiä. Jopa yhden tekstin sisällä saattaa olla mukaelmaa varhaisemmasta suomennoksesta ja täysin uudelleen käännettyjä katkelmia. Uudelleenkääntämisen syitä löytyi lukuisia, joista edellisen käännöksen vanheneminen oli vain yksi.

Laaja aineisto paljasti myös sen, että uudelleenkääntäminen ei ole harvinainen poikkeus, vaan ”osa normaalia kirjallisuuden toimintaa”. Poikkeavalta näyttää pikemminkin se, jos jotakin klassikkoa ei käännetä uudestaan. Tulokset ovat monessa kohtaa odotusten vastaisia ja antavat aihetta arvioida uudelleen esimerkiksi käännösten markkinoinnin logiikkaa ja uudelleenkäännösten kirjallisuuskritiikissä saamaa poikkeuksellista huomiota.

Uudelleenkääntämisen takkuisesta ilmiöstä Koskinen ja Paloposki kirjoittavat selkeästi, analyyttisesti ja usein myös varsin hauskasti. Käännöstieteen lisäksi he ammentavat paljon viimeaikaisesta kirjallisuudentutkimuksesta ja historian sosiologiasta, mikä avaa tutkimusta käännöstieteen rajojen ylitse. Sata kirjaa, tuhat suomennosta on antoisaa ja ajatuksia herättävää luettavaa kenelle hyvänsä kirjallisuushistoriasta, kustantamisesta ja kääntämisestä kiinnostuneelle.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto