Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Inhimillisiä johdatuksia uuteen suvaitsevaisuuteen

Sami Liuhto, 12.5.2010
Kari Hukkila: Kerettiläisesseet s., Savukeidas 2010

Savukeidas on taas julkaissut esseekokoelman, mutta kyseessä on toisenlainen kokoelmatyyppi kuin Suomessa on yleensä tavattu. Näissä esseissä teemat toistuvat tai jatkuvat esseestä toiseen, Kari Hukkilan tapauksissa kulttuuri, identiteetti, pohjoisafrikkalaiset ja muutamat muut teemat, kun taas esimerkiksi viimevuotisessa Timo Hännikäisen kokoelmassa Ilman esseet käsittelivät, jos niin voi sanoa, seksuaalista yksinäisyyttä ja miehen ja naisen välisiä kimuranttejakin suhteita. Mutta on toinenkin ero, Savukeitaan esseet eivät ole kompilaatioita jo julkaistuista esseistä, vaikka poikkeuksiakin löytyy, esimerkiksi Leevi Lehdon Alussa oli kääntäminen.

Toisin oli ja on Erno Paasilinnalla tai Markku Envallilla. Heillä ja heidänkaltaisillaan esseekirjat todellakin olivat kokoelmia, ehkä jonkinlaista punaista lankaa yritettiin jälkikäteen viritellä, mutta tulos saattoi siltä osin jäädä löysäksi. Arvostetun Helsingin Sanomien kriitikon Suvi Aholan taannoinen huoli siitä, että esseisti pääsee helpolla, kun hänen tuotoksensa julkaistaan ja useaan kertaan, ensin lehdessä, sitten ehkä eri kirjoittajien kokoomateoksessa ja vielä omassa esseekokoelmassa (vielä tulevat esseistien esseekokoelmista muodostetut kokoelmat), eikä maineenkasvua ja rahantuloa voi estää, onkin varmasti aiheellinen aiemmassa esseistiikassa, mutta nyt Ahola voi huokaista helpotuksesta: Kari Hukkilankin esseet julkaistaan Kerettiläisesseissä ensimmäistä kertaa.

Hukkilan esseeteos, hän nimenomaan sanoo kirjoittavansa esseitä, on laaja yli kolmesataasivuinen kirja viite- ja lähdeselityksineen, ja kaksi liitettäkin on siihen pantu. Esseitä on yhdeksän ja viimeistä, ”Omaha Beachia”, lukuun ottamatta ne ovat laajoja. Kirjoitusvirheitä on vähemmän kuin aiemmissa Savukeitaan esseeteoksissa, joten ammattitaito sen kuin karttuu näillä ahkerilla turkulaisillamme. Kuitenkin etuliepeen ilmoitus Savukeitaan julkaisemista esseekokoelmista sisältää virheen, jota epäilen tahalliseksi. Kerrotaan, että on olemassa esseekokoelma Kilpailevan lajin muistomerkki, joka omien muistikuvieni mukaan kuitenkin on runokokoelma, jonka alkusivuilla nimi oli muuttunut muotoon Kilpalevan lajin muistomerkki.

Sijoitan Savukeitaan Liken ja Sammakon jatkumolle, mutta toivon ettei Savukeitaasta tule sitä mitä Like ja Sammakko nykyään ovat. Toivon Savukeitaan pysyvän pienenä ja ärhäkkäänä kustantamona ja jättävän kaupallisen rankkuuden vähemmälle.

Ennakkoluulojamme ravistellaan

Kari Hukkila on aikaansa seuraava mies. Heti Lukijalle-kappaleen jälkikirjoituksessa hän mainitsee Kööpenhaminan ilmastokokouksen ja assosioi Pariisissa tapaamiinsa pohjoisafrikkalaisiin ja mitä heistä kantaranskalaiset ajattelivat. Tietenkin pahaa. Sanoin ystävälleni lukevani Savukeitaan esseekokoelmaa ja tämä vastasi: ”Ai niitä ajanmukaisia esseitä vai, hö-hö.” Hukkilan esseet ovat silti jotakin enemmän, yliajanmukaisia, niissä ollaan oikeassa jo etukäteen.

Maailma on Hukkilalle erittäin dikotominen, mutta dikotomian Hukkila tahtoo purkaa. Hukkilan mukaan ennen ihmisiä erottelivat rotu ja uskonto, nyt kulttuuri. Erityisesti Hukkila ei pidä Samuel P. Huntingtonin teoksesta Kulttuurien kamppailu (The Clash of Civilization and the Remaking of World Order), jonka ”mukaan maailma jakautuu ystäviin ja vihollisiin, vaikka hän [siis Huntington] ei juuri näitä käsitteitä käytäkään”. Hukkilalle Huntington on vastakkainasettelujen ruumiillistuma, jota ei maailmalla arvosteta, paitsi Yhdysvalloissa – ja Suomessa. Hukkila ei kuitenkaan yllä klingeläisiin mittoihin ”amerikkakritiikissään”, sillä Hukkilan eurooppalainen päämaali Suomen ohella on Ranska.

Ranskasta Hukkila silti sai ”algerialaisen ystävän”, jota nimeä ensimmäinen essee kantaa. Ystävä on Hafed, ja hän asuu entisessä isäntämaassa, joka yhä on vihollismaa. Saamme tietää ranskalaisten kohdelleen erittäin kurjasti algerialaisia toisen maailmansodan jälkeen. Ihmisiä pahoinpideltiin, kidutettiin, tapettiin ja raiskattiin, erilaisissa järjestyksissä.

Hukkilan mukaan Ranska oli saanut oppinsa toisen maailmansodan aikana saksalaisilta. Myös terrorin toteuttajien henkilöhahmot saattoivat olla samoja, varsinainen veijari näyttää olleen tämä Maurice Papon, joka ensin kuljetutti juutalaisia Ranskasta itään ja vähän myöhemmin oli johdattamassa ranskalaisia algerialaisten kimppuun. Koko ajan kuin hiukan ulkopuolisena Hukkila kuvaa näitä kamalia asioita, singahdellen historian ja nykypäivän välillä.

Epäilemättä voisi sanoa, että ”Hukkila tahtoo ravistella ennakkoluulojamme”. Onhan hätkähdyttävää, että suomalaisella miehellä on algerialainen ystävä. Minulla on serbialainen ystävä, siitä saattoi vielä muutama vuosi sitten saada turpaansa, mutta nyt serbien synnit ovat ihmisten mielistä jo unohtuneet.

Matti Mäkelä kirjoitti kritiikissään (Helsingin Sanomat 20.4.2010) Hukkilan olevan ”kansainvälisyysromantikko”, joka kansallisromantikkojen tapaan löytää vieraasta ihanteensa. Aika tyhmäksi Hukkilan kirjan jäljiltä tunteekin itsensä suomalainen heteroseksuaalinen mies, joka toisinaan syö tehotuotettua lihaa (mutta on päättänyt pidättyä tehotuotetulta lihalta silloin tällöin). Markku Soikkeli taas tituleeraa Hukkilaa ”kosmopoliitiksi Kontulasta”. Helsinkiläinen Kontulan lähiö tuo ”katu-uskottavuutta” Hukkilan tarinoihin ja samalla osoittaa tahtomme identifioida ihminen, asettaa kulttuuriin, mitä Hukkila kiivaasti vastustaa, sillä ihmisen identiteetti on pelkkää kuvitelmaa.

Onhan se vähän niinkin. Hukkila tekee mielenkiintoisen historiallisen vertailun ja sanoo, että vuonna 1938 ”juutalainen”, 1970-luvulla ”porvari” ja 2000-luvulla ”islamilaistaustainen maahanmuuttaja” nostavat meidän likaisiin mieliimme hirvittäviä, tuhoamiseen kannustavia mielikuvia. Ei Hukkila noin sano, hän sanoo sivusta, oikeastaan hän panee itsensä peliin harvoin. Algerialaisen ystävänkin kanssa ollaan autoajeluilla ja muistellaan algerialaisia menneitä, mutta tarttumapinta jää vähiin. Tämmöinen vaikutelma minulle jäi.

Hukkilat ja Halla-ahot

Muutaman kerran Hukkila tuo itsensä näyttämölle muunakin kuin aina oikeassa olevana ihmisenä. Eräs pohjoisafrikkalainen poika on hänestä jopa luotaantyöntävä, mutta ei Hukkila laajemmin ”heikäläisiä” kritisoi. Siinä Notre-Damen paikkeilla Pariisissa ystäviensä kanssa notkuessaan, emme oikein saa tietää miksi hän siinä notkui, mutta olisi hauska tietää mitä ystävät (algerialaiset, suomalaiset, ranskalaiset, jne.) notkumisesta ajattelivat, joka tapauksessa Algerian sodan veteraani tulee solvaamaan Hukkilan algerialaisia ystäviä.

Hukkila kuvaa miestä: ”vanha ranskalainen asunnottoman näköinen ja tuntuinen alkoholisti” – – ”ulkoiseltakin olemukseltaan vastenmielinen äijä” – – ”juopunut, haiseva, onnahteleva iljetys” – – ”horjahteleva hylky”. Eli tähän loppui ymmärrys. Kohtaus ponnahtaa ikävästi tekstistä esiin, vaikka veteraanin kertoma olisikin totta, että hän olisi tappanut ja kiduttanut algerialaisia. Näissä kohden tulee mieleen toinen Savukeitaan esseisti, Antti Nylén, joka myös on suvaitsevainen suvaitsevaisia kohtaan. Todellakin, kun suvaitsevaisuusfalangi nousee Suomessa valtaan, tiedän heti häipyä tästä maasta.

Hukkilalla on myös aika erikoisia kokemuksia homoista: ”Jokainen homoseksuaali jonka tunnen olettaa, että kahden miehen välinen ystävyys on puolitiehen pysähtynyttä halua, kompromissi halun ja torjunnan välillä.” Aion kysyä homoystävältäni seuraavan kerran, kun tapaamme, tahtooko hän minulta muutakin kuin juttuseuraa.

Hukkila kuitenkin korostaa, ettei hänellä ja Hafedilla olisi ollut mitään homostelua vastaan, mutta heterous oli esteenä. Harmillista. Mutta en minä Hukkilaa laajakatseisempi ole, sillä käsitykseni pohjoisafrikkalaisista ovat järjestään kielteisiä, ellei Etelä-Sudania lasketa Pohjois-Afrikaksi. Jokainen pohjoisafrikkalainen jonka tunnen olettaa, että kahden miehen välinen ystävyys on puolitiehen pysähtynyttä ryöstöä ja väkivaltaa, kompromissi ryöstön ja väkivallan ja torjunnan välillä.

Argumentoisin Hukkilaa vastaan, että hyväksymällä ennakkoluulot, identiteetit, kulttuurit ja sen sellaiset voisi elämä helpottua, kun taas raja-aitoja saa kaataa loputtomiin, aina löytyy tätä tiettyä porukkaa, joka on ulkoistanut pahan ja joiden idioottimaisuutta Hukkila ansiokkaasti analysoi: ”Mitä huonommat välit ihmisillä keskenään on, sitä huonommin siedetään vieraita, tulijoita, maahanmuuttajia. — Mitä enemmän maassa on maton alle työnnettyä vihaa, sitä kompleksisempi on suhde menneisyyteen — Useimmiten menneisyys on ajassa sitä mitä maahanmuuttajat tilassa –”. Pätevää analyysiä, vaikka ”maassa maton alle työnnetty viha” metaforana onkin vähän huvittava, mitä totinen aikakautemme ei voi huomata.

Dramaturgia muutenkin on kautta teoksen kömpelöä, mutta ”Kerettiläisessee (II)”:ssa ”purskahdin” minäkin nauruun: ”Sen jälkeen en saanut tuota kaksikymmentäsenttistä pois mielestäni. Olin elänyt sen kanssa sentään aika pitkään. Nyt se tuntui melkein kuin arvoitukselta, johdatteli sellaiseen. Jos kuulisin jonkun puhuvan sanotaan entisestä vaimostaan tähän tapaan, purskahtaisin kai nauruun. Mutta jopa von Trierin Dogville lähestyi samaa arvoitusta. Dogvillen taloista tuo kaksikymmentäsenttinen puuttui kokonaan.”

Puheena on Kontulan seinien paksuus, mutta voi sitä eskapistisesti mielessään mietiskellä muutakin. Ilveileekö tämä esseisti kanssamme parhaimpien pikareskiperinteiden mukaisesti? ”Meneekö tääkin näille nuijille läpi.” Ilveilyepäilykselle antaisi vahvistusta, että Savukeitaan johtohenkilö Ville Hytönen ilveili tässä taannoin kehittämällä runohahmon, mutta konkreettista evidenssiä vielä kaivataan. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun lukevaa yleisöä pidettäisiin narrina. Oikeastaan epäilen laajaa salaliittoa. Epäilykseni heräsivät, kun kuulin ihmettelyn, että ”kaikkea sitä julkaistaankin”, mutta kyseessä ei ollut Kerettiläisesseet vaan Tero Tähtisen Aurinko laskee Aleksandriassa.

Ongelma on siinä näissä Hukkilan ja muiden kulttuurikritiikeissä, että leimautuu rasistiksi kun sanoo ”neekeri”, samoin kuin leimautuu terroristiksi, kun on muslimi. Hukkilalle muslimi on kuitenkin apriorisesti hyvä, sillä pahat muslimit eivät ole muslimeja vaan fundamentalisteja. Tällaiselle päättelylle on olemassa nimikin: ulkoistaminen, siitä Hukkilakin puhuu alun neljättäsataa sivua, tiiviisti pää pensaassa.

Tuntuu, että nämä halla-ahojen vastustajat eivät voi elää ilman halla-ahojaan, eivätkä halla-ahot ilman Hukkiloitaan. Itse olen kuitenkin siinä mielipiteessä, etten tahdo olla kummankaan porukan kanssa missään tekemisissä.

Kaupallisesti korrektia inhimillisyyttä

Suomi on Hukkilalle kaupallisesti korrekti, sillä toisin kuin Yhdysvalloissa, Suomessa ei ole niitä erotteluja, joista huolehtii tunnetumpi korrektiuden laji, poliittinen korrektius. Suomessa voi sanoa olevansa poliittisesti epäkorrekti, eikä se tarkoita mitään. Saatan ymmärtää väärin, mutta hyvä esimerkki siitä on ystävyys maallistuneen muslimin kanssa. Kaupallinen korrektius puolestaan näkee maailman taloudellisena, kaupallisena, eikä millään muulla oikeastaan ole väliä. Tämmöinen paikka oli Hukkilan lapsuuden Kontula.

Onneksi Kontulasta kuitenkin pääsee pois ja yleensä Suomesta, sillä Suomessahan ei mistään välitetä mitään, paitsi taloudesta. 1990-luvulla ihmiset menivät hirteen, jotta pankit saatiin pelastettua, eikä kukaan oppinut mitään. Ulkomailla Hukkila vetelee suuria linjoja, hän esimerkiksi näkee yhtäläisyyttä pikareskiromaanien ja romanikerjäläisten välillä. Nämä paralleelit saattavat olla hieman kömpelöitä, mutta syyllistyykö lukija eskapismiin, kun toivoo, että Hukkila puhuisi enemmän pikareskeista ja jättäisi nuo rumat kerjäläiset vähemmälle? Toisaalta voisi kertoa asioista erikseen.

Essee ”Älkää antako heille rahaa”, jossa näitä kerjäläisiä kuvataan, on lievästi sanottuna puhutteleva. Hukkila kuvaa kaupallisesti korrektia isänmaatamme, jonka isät ja äidit hokevat kiihottuneesti: ”Älkää antako heille rahaa!” Tämä hokema on erittäin suosittu Suomessa, sillä voimme pestä kätemme koko kerjäläisongelmasta. Käsittääkseni tätä mieltä on Hukkila ja varmaan moni muukin.

Hukkilaa kuvaa ihastuttavaa kohtausta Helsingin keskustassa, kun romanikerjäläinen tekee mitä tekee eli kerjää ja ihmiset kulkevat ohi miettien tekosyitä olla tekemättä mitään. Se on kaunis kuva nyky-Suomesta, jossa YYA on edelleen voimassa ja suomettuminen kukoistaa. Kuitenkaan Hukkila ei kerro, pitääkö kerjäläisille antaa rahaa ja antoiko hän heille rahaa.

Mielestäni heille pitää antaa rahaa. Hirveä on hetki kun ohittaa tuon tumman hahmon, joka kyykyssä kyhjöttää. Toki kevytkristillinen (minulle tuntemattomaksi jäänyt henkilö puhui ”lightkristillisyydestä” eräällä keskustelupalstalla) kirkkomme kehottaa olemaan antamatta rahaa, ”se ei ole meidän työtämme”, ja tämä helpottaa meitä tuonpuoleisia asioita miettiviä huomattavasti. Hukkilahan on ateisti. Tietenkin. Enintään voi olla katolinen.

Pikareskiromaani oli suosittua Iberian niemimaan suunnalla, sillä siellä kulttuurit kohtasivat, ihmiset kääntyivät tai heidät käännytettiin. Salassa saatettiin harjoittaa kiellettyä uskoa, islamia tai juutalaisuutta. Myös itseltä salassa. Hukkila kuvaa hienosti, miten Portugalissa mumistiin juutalaisia rukouksia, vaikkei välttämättä edes tiedetty mitä oltiin tekemässä. Suullinen kulttuuri on hyvin vanhaa ja myös tiedostamatonta.

Lukiessani Kerettiläisesseitä kirjoitin pari kertaa sivunlaitaan italialaisen mikrohistorioitsijan Carlo Ginzburgin nimen. Teoksessaan Juusto ja madot hän etsii näitä maaseudun suullisen kulttuurin jäänteitä. Ginzburgin tutkimuksen päähenkilö on italialainen mylläri, ja pienellä kömpelöllä loikalla päästään Hukkilan esittelemään ensimmäiseen moderniin romaaniin, espanjalaiseen La Vida de Lazarillo Tormesiin (vuodelta 1554), jonka päähenkilön isä on välistävetäjämylläri, sillä Ginzburgin mukaan mylläreitä pidettiin roistoina. Myös ajanjakso molemmissa teoksissa on sama, 1500-luvun toinen puolisko. Silloin oli uskonpuhdistusta, vastauskonpuhdistusta, löytöretkiä, kulttuurit kohtasivat ja vain vahvimmat selvisivät, veijarit.

Käännyttämisen lisäksi Ranskasta etelään käännettiin kirjallisuutta, tämän Hukkila sitten nivoo yhteen kerettiläisyyden kanssa. Hän ei kuitenkaan mainitse Leevi Lehdon Savukeitaan sarjassa ilmestynyttä teosta Alussa oli kääntäminen, vaikka vetää yhdysviivoja language- ja hakukonerunouteen. Hukkila penää historiatajua, jota hänellä itsellään kieltämättä jonkin verran on, pitäisi nähdä vanhat kansankieliset runot samassa yhteydessä näiden modernien kanssa.

Petrarcan runosta Hukkila sanoo: ”Runo leikkii äidin nimen kirjaimilla, ja siinä on täsmälleen yhtä monta riviä kuin äidillä oli elinvuosia. Language-runouden piiristä olisi helppo näyttää vertailukohtia.” Tällainen on erittäin ärsyttävää! Olisi helppo näyttää… jos olisi niin miksei näytetä?

Kerettiläisesseistä on helppo pitää, niin saa kavereita ja ystävyys on hyvin tärkeätä. Kuitenkin olin Matti Mäkelän tapaan hyvin ärsyyntynyt kirjasta. Se on jo ansio, kirja ”puhuttelee”. Niinkin saa kavereita, ärsyyntyjät voivat jakaa kokemuksiaan. Matkaajana Hukkila toi välillä mieleen Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman ja Ehdotuksen rakkausromaaniksi. Mutta Hukkila toisin kuin Pulkkinen on ulkopuolinen, hän jättää mahdollisuuden mielenmuutokseen. Tarkemmin sanottuna hän on sivullinen. Ei siinä mitään pahaa ole, siinäkään, se on hyvin inhimillistä. Vai onko meitä taas vedätetty?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto