Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Puolimaailman asukkaita

Vesa Rantama, 26.7.2017
Kari Hukkila: Tuhat ja yksi 212 s., Teos 2016

Kari Hukkila edustaa tuotannossaan kunniakasta eurooppalaista traditiota, syrjään vetäytyvää, mutta juuri siksi kaiken keskellä vaikuttavaa tekijätyyppiä. Kirjailija on tarkkailija, läpikulkupaikka, jonka läpi ristikkäiset voimat kulkevat. Hänen teoksensa ovat ajankohtaisia ja kytkeytyvät muun muassa kansallisiin puheenaiheisiin, mutta osoittavat samalla kotimaahan fiksoituneen näkökulman rajoittuneisuuden.

Tuhat ja yksi on Hukkilan esikoisromaani, mutta tuntuu suoralta jatkumolta hänen esseekirjalleen Kerettiläisesseet (Savukeidas 2010) sekä radiokuunnelmilleen. Tuhannen ja yhden tapahtuma-ajankohta on Kerettiläisesseiden ilmestymisaika, kesästä 2010 kevään 2011 jytkyvaaleihin. Siinä missä edellisessä teoksessa käsitelty romaanikerjäläisen hahmo nyt tuntuu omituisella tavalla menneen maailman syntipukilta, uusi teos voisi yhtä hyvin kuvata tämän vuoden todellisuutta.

Kirjailija on tarkkailija, läpikulkupaikka, jonka läpi ristikkäiset voimat kulkevat.

Romaanin kerrontaa voisi kuvailla polveilevaksi, eikä mitään teemaa väännetä rautalangasta. Teos on kirjailijana toimivan minäkertojan vapaan itseilmaisun ja ajattelun pelikenttä, josta vain osa keskittyy kerronnan ajan tapahtumiin ja juonenkuljetukseen. Suuri kokonaisluku teoksen nimessä vihjaa, että siinä on tarkoituskin tuottaa paljouden vaikutelma. On syytä varoittaa, että niille lukijoille, jotka arvostavat karsittua ja minimalistista tyyliä, teos voi osoittautua sekavaksi ja hahmottomaksi runsaudensarveksi. Heille suosittelen lukemista pienissä annoksissa.

Romaaniksi tämä kirjallisten assossiaatioiden nippu niveltyy Suomeen ja Italiaan sijoittuvan kehyskertomuksen sekä Thomas Bernhardilta perityn, polveilevia väitelauseita musikaalisesti juoksuttavan tyylin avulla. Itävallan suureen proosamuusikkoon verrattuna Hukkila on dialogisempi, kertoja ei teoksessa ota kovin suurta roolia, vaan suodattaa kärjekkäitä ajatuksia ympäriltään. Kertojan Roomassa asuva älykköystävä Mara on lopettanut filosofian tekemisen ja päätynyt monimutkaiseen avunanto/rakkaussuhteeseen Etiopiasta kotoisin olevan paperittoman siirtolaisen kanssa, jota Mara etsii epätoivoisena pitkin poikin Rooman joutomaita.

Bernhardilaisena synteesinä esitetään ajatus, että niin ajattelija kuin paperitonkin pelkistetään aikamme julkisuudessa showmaailman karikatyyreiksi, joita kaikkien on helppo mätkiä omien varmoiksi luutuneiden näkemystensä takaa:
Tämä maailma tekee jostain Marasta tai von Wrightista eliittipellen ja etiopialaisesta survival-pellen. Eliittipelle tarkoittaa, että kaikki ajattelu häädetään näkyviltä, ja survival-pelle, että kaikki etiopialaiset ja muut hänen kaltaisensa häädetään näkyviltä, ja ellei ajattelua häädettäisi ei etiopialaistakaan häädettäisi, Hainari sanoi. Loppujen lopuksi eliittipelle ja survival-pelle on sellaiset veljekset ettei niitä voi ajatellakaan ilman toisiaan(.)” (s. 186)

Ihmiset, jotka eivät viitsi ajatella ovat teoksessa maailman moraalisen ja poliittisen perikadon kätilöinä.

Sitaatin ”tätä maailmaa” edustaa teoksen kertojalle hänen sukunsa ja ennen kaikkea veljensä, jonka kanssa hän ei poliittisten erimielisyyksien vuoksi ole puheväleissä. Hän käy pari kertaa sukujuhlissa, joissa ihmiset puhuvat hänestä hänen kuultensa, ihmetellen lapsuudenaikaista piirtelyä ja nykyistä päämäärätöntä puuhailua ja kirjailua, mutta eivät koskaan puhu suoraan hänelle. Ihmiset, jotka eivät viitsi ajatella ja kyseenalaistaa omia totuuksiaan ja jotka tulevat toimeen riittävän hyvin, että sellaiseen ei ole tarvetta – tämä suuri joukko on teoksessa maailman moraalisen ja poliittisen perikadon kätilönä.

Ankka vai jänis?

Kertoja ei ole mikään ylimielinen besserwisser, vaan syvästi voimaton oman sukunsa keskeltä nousevien haasteiden keskellä. Vastaukseksi veljelleen hän suunnittelee puolalaisen gulag-vangin Gustaw Herling-Grudzińskin työhön ja äärimmäisiin kokemuksiin perustuvaa teosta, joka ei ”kertoisi vain hänen elämästään”, vaan ”myös vuoden 2010 todellisuudesta”. Tämä kesken jäävä kirjaprojekti symboloi kuilua ajattelun ja helposti omaksuttavien mielipiteiden välillä, ja maailmankatsomuksen kannalta nimenomaan kertojan asenne vaikuttaa koomiselta, ja kirjoitusprojektista tulee farssi. Kertoja tiedostaa, että todennäköisesti hänen veljensä tapansa mukaan vastaisi suuren työn jälkeen vain ”no mitä sitten” ja jatkaisi elämäänsä ajatellen asioista niin kuin ennenkin. Ajattelun rooli on aina vain tarkentaa ja kysyä lisää kysymyksiä, mutta olankohautuksen edessä se on voimaton. Teoksen kulttuuripiireissä vastaavaa edustaa usein kuultu arvostelma ”sellaista on nähty paljonkin”.

Motiivina teoksen alussa on Ludwig Wittgensteinin kuuluisaksi tekemä kuva, jonka voi nähdä joko ankkana tai jäniksenä, mutta ei kumpanakin yhtä aikaa. Wittgenstein pohti Filosofisissa tutkimuksissaan, mitä eroa on jonkin näkemisellä ja jonakin näkemisellä. Kun nyt katson kirjoituspöytääni, ei ole tarpeen sanoa, että näen sen pöytänä. Näen vain pöydän. Mutta entä jos et olisi koskaan elämässäsi nähnyt jänistä? Näkisit kuvassa vain ankan. Nyt voit nähdä sen ankkana tai jäniksenä, mutta et molempina yhtä aikaa. Kuvan voi ajatella paljastavan, että arkipäiväisetkin asiat ovat potentiaalisesti monitulkintaisia, eikä tapamme nähdä ole ainoa oikea. Hukkilalla kuvasta tulee metafora yhteensovittamattomille maailmankuville ja näkemisen tavoille, mutta ehkä voimme ajatella romaanin myös rohkaisevan meitä siirtymään ankasta jänikseen (tai vice versa) ja näkemään vuorotellen maailman eri näkökulmista.

Hukkilan teos on ajatusromaani, jonka pohjavirtoina kulkevat käsityskyvyn ylittävät asiat.

Hukkilan teos on ajatusromaani, jonka pohjavirtoina kulkevat käsityskyvyn ylittävät asiat, suuret luonnonkatastrofit kuten Vesuviuksen purkautuminen ja Islannin tuhkapilvi sekä maailmansotien ja kansanmurhien varjot. Tässä mielessä se muistuttaa sveitsiläisen Max Frischin (ks. Ihminen ilmestyy holoseeniin) ja saksalaisen, Iso-Britanniaan emigroituneen W.G. Sebaldin (ks. Vieraalla maalla) työtä, jossa keskustelu kulttuuriperinteen, historian ja Frischillä myös luonnontieteen kanssa on tärkeämpää kuin romaanitaiteen perinteisempi maaperä, ihmissuhteiden dynamiikka. Kertojan rakkaussuhteita ei Tuhannessa ja yhdessä tarkastella lainkaan, ja arjen sattumuksia vain tiukan teemalähtöisesti. Hukkila ei myöskään juuri tarkastele hahmojensa elekieltä tai luo jännitettä pienten nyanssien pohjalta, vaan maalaa hyvinkin leveällä pensselillä eri maita ja maanosia yhdistäviä ristikkäisiä tarinoita. Geologinen perspektiivi korostaa epävarmuutta suurempien voimien ja ajanjaksojen äärellä. Silti myös suuri on haavoittuvainen pienen äärellä: jo pienikin maapallon kallistuskulman muutos kiertoradalla voisi tehdä elämästä mahdotonta, kuten kertoja toteaa.

Mara ja etiopialainen tai kertojan suku eivät periaatteessa ole romaanissa sen tärkeämpiä kuin Herling, ruotsalainen lääkäri Gunnar Agge runoilija Gunnar Björling tai filosofi Wittgenstein, joista jokainen funktioi romaanihahmon lailla ja joista yhteen joku liikkeissään vähemmän levoton kirjailija olisi voinut teoksessaan keskittyä – on hämmentävää miten paljon, liikaakin, mahtuu näin ohueen kirjaan. Ilman kehyskertomusta tämä ei kuitenkaan olisi romaani, ja kerronnan (minäkertojan) aikataso on se perusta, jolle rakennelma ankkuroituu. Siksi teoksen merkitystä ei ehkä kannata tähyillä tuhannen anekdootin seasta, vaan sopii tarkentaa yhteen. Etiopialainen (Gebreksikin kutsuttu) löytyy viimein uudestaan romaanin toisen osan (nimeltään Yksi) alussa, ja hänen kohtalossaan ja siihen liittyvässä epätietoisuudessa tiivistyy romaanin tapahtumisen logiikka. Hän on preesensissä se mitä historian tragedioita todistaneet tuhat edesmennyttä imperfektissä, ja hänen tapauksensa on siksi pakottavampi: kertoja ja hänen ystävänsä voivat vaikuttaa siihen tässä ja nyt.

Välitila

Gebre on kadonnut Maran luota Roomasta puhuttuaan edellisenä yönä Sveitsiin. Mara saa selville, että Gebre on majaillut tämän jälkeen setänsä luona Pohjois-Italiassa, jonne hän kehottaa kertojaa soittamaan. Suomeen palannut kertojaa saa tietää sedältä Gebren kuolleen sydänkohtaukseen Sveitsiin yrittäessään, tai ainakin sedän kuulleen näin. Kertoja ei kuitenkaan saa kerrotuksi tätä tietoa Maralle, jolle Gebren etsimisestä on tullut elämän tärkein asia. Vaikka Mara vierailee Suomessa kesäasuntoaan myymässä ja kuukausia kuluu, hänen epätietoisuutensa Gebren kohtalosta säilyy.

On hämmentävää miten paljon, liikaakin, mahtuu näin ohueen kirjaan.

Kertojan saamat tiedot osoittautuvat onneksi virheellisiksi, ja Gebre tulee jälleen vierailemaan Roomassa. Kohtaus kertoo paperittoman statuksesta eräänlaisena välimaailman asukkina, joka läheisille ihmisilleenkin on puoliksi kuollut ja jonka yhteydenotot ovat aina yllättäviä katkoksia normaaliin arjen kulkuun. Heistä saatu tieto saapuu monesti useiden välikäsien kautta, ja jos tieto on ei-toivottua, voi olla suuri kynnys kertoa sitä eteenpäin. Tuntuu ehkä paremmalta jättää ihminen ikuiseen välitilaan kuin kohdata hänen elämänsä loppu. Jälleen eräs farssin piirre romaanissa: hyvää tarkoittavat, totuutta tavoittelevat ihmiset eivät kykene puhumaan totta edes toisilleen. Totuus juoksee tuolla jossain viranomaisia ja katseita vältellen, eikä sinulla ole keinoja pysyä perässä tai edistää edes yhden täysin ulkopuolisesta avusta riippuvaisen ihmisen elämää, muuta kuin hetkellisesti.

Kari Hukkila on vaivattomassa kansainvälisyydessään valitettavan harvinainen tapaus kotimaisen proosan kentällä, joka näin juhlavuoden kunniaksi on jälleen käpertymässä kansallisen nuotiopiirin loisteeseen. Hänen teoksissaan, tässä uudessakin, lapsuus usein paikantuu Kontulan lähiöön, jonka avoimeen tilaan kaikki ovat muuttaneet muualta, aloittaakseen uuden elämän ja joka kaikessa karuudessaan siksi on eräänlainen mahdollisuuksien tasa-arvon ideaali. ”Julkisen tilan, katujen, kävelyteiden ja pihojen avoimuudesta (…) johtui, että lapset seurasivat yksityiskohtia myöten aikuisten huveja, joita juomisen lisäksi oli sinne tänne naiminen”, kirjoittaa Hukkila Kerettiläisesseissä (s. 249). Kenties tämänkaltainen miljöö on hyvä kasvualusta sille, joka haluaa avoimuuden hengessä tarkkailla laajempienkin kulttuuripiirien elämää. Niin sanotut kansalliset kysymyksetkin erottuvat kirkkaampina keskellä suurempaa mosaiikkia.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto