Aamu aamulta päivälehti alkaa näyttää yhä hitaammalta medialta eilispäivän uutisineen. Silti monet sanomalehdet ovat selvinneet tästä haasteesta melko hyvin, osin hakeutumalla nettiin ja käyttämällä hyväkseen sen nopeutta ja interaktiivisuutta. Mutta myös menemällä toiseen suuntaan, kohti hitautta, mietteliäisyyttä ja harkintaa. Kun Svenska Dagbladetin päätoimittaja Lena K. Samuelsson halusi SvD:n Brännpunkt-debattisivulla maaliskuussa 2013 määritellä uudelleen ”laatujournalismin”, hän toi esiin ”tarkastelun” ja ”analyysin”. Juuri siinä sanomalehteä tarvitaan yhä.

Voidaan toki kyseenalaistaa, onko tämä laatumääritelmä niin kovin uusi. Itse asiassa se on pikemminkin ollut historiallisesti katsottuna sanomalehden ensimmäinen tehtävä. Olemme alkupisteessä. Suomen ensimmäinen sanomalehti, Åbo Tidningar tai Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo, joka alkoi ilmestyä 1771, ei raportoinut tapahtumista vaan luetuista kirjoista. Oli tarkastelua ja analyysiä, ensisijaisesti oppineista ja kaunokirjallisista teoksista, jotka olivat syynä näiden ensimmäisten sanomalehtien julkaisuun. Lisäksi vähän sää- ja tuulitietoja. Ja pitäjän tapahtumia.

Journalismi on käynyt läpi suuria muutoksia niiden lähes 250 vuoden aikana, jotka ovat kuluneet siitä, kun ensimmäinen sanomalehti näki Suomessa päivänvalon, mutta juuri tarkastelu ja analyysi ovat olleet pysyviä johtotähtiä, jotka ovat nyt saaneet uutta merkitystä. Kirjallisuuskritiikkiä on puolestaan vähennetty ja lyhennetty. Mutta sekin on silti omalla tavallaan laajentunut.

Kirjallisuuskritiikin laajentuminen ei kuitenkaan ole täysin ongelmatonta, ja se on tämän tekstini aihe.

Arvio on suhteellisen vakaa lajityyppi, Per Rydén väitti teoksessaan Domedagar (1987) (Tuomiopäiviä), joka on perusteellinen ja yksityiskohtainen tutkimus ruotsalaisesta kirjallisuuskritiikistä vuoden 1880 jälkeen.

Tilanteen yllättävä muuttuminen vuoden 1987 ja vuosituhannen vaihteen välillä on aiheena Tomas Forserin teoksessa Kritik av kritiken (2002) (Kritiikin kritiikki). Yksi syy oli representaation kriisi humanistisissa ja yhteiskuntatieteellisissä aineissa. Yhtenäiskulttuurin murentumisen seurauksena ja ranskalaisfilosofien inspiroimina alettiin yhä enenevässä määrin ja laajemmalla rintamalla kyseenalaistaa esityksen ja todellisuuden välinen suhde.

Esityksen vanhat muodot, niiden joukossa arvio, muuttuivat yhä vähemmän mahdollisiksi. Tietoa välittävä ja arvottava kritiikki luuloteltuine objektiivisuuksineen tuntui äkkiä olevan menneestä ajasta. Jos selaa sanomalehtiä 1980-luvun puolivälistä, yllättyy helposti siitä, kuinka erilainen puhuttelutapa oli sen ajan arvioissa: aivan kuin olisi vielä ollut yhtenäinen yleisö, joilla oli sama viitekehys ja samat arvot.

Vuosituhannen vaihteessa tilanne oli jo aivan toinen: kirjasta oli joissain tapauksissa tullut lähinnä veruke kriitikolle nousta näyttämölle esiintymään. Sanomalehden lukija jätettiin Tomas Forserin mukaan usein haparoimaan pimeään kiinnostavimman kysymyksen suhteen. Nimittäin sen, oliko kirja hyvä vai ei.

On myös kritiikin journalisoituminen: uutisarvoa alleviivataan, kielestä tulee yhä puhekielisempää, kuvista valtavia ja otsikoista samoin. Ja niin kutsuttu viihteellistyminen: arvostelijan tehtävä on ennemmin viihdyttää kuin valaista.

Autokritografia

Forser nostaa esiin myös autokritografian vuosituhannen vaihteen jälkeisenä rappion merkkinä. Autokritografia on kriitikon itsepeilausta ja tunnustuksellisuutta: ”kriitikko toimii oman kriittisen tekstinä esillepanossa luovana kirjailijana.”

En kuulu niihin, jotka ovat eniten huolissaan tästä kehityksestä. Päinvastoin olen sitä mieltä, että autokritografia hyödyntää sellaista minäkäsitettä, joka on tietoisempi erityisyydestään ja erityisistä edellytyksistään kuin aiemman kritiikin minä, joka lähti oletuksesta, että olemme kaikki samanlaisia. Autokritografia on ehkä oire siitä, että universaali humaani subjekti – jokamies – ei tunnu enää uskottavalta.

Autokritografiassä minä on tietoisempi erityisyydestään ja erityisistä edellytyksistään kuin aiemman kritiikin minä.

Mutta tässä kehityksessä on myös useita ongelmia. Yksi on se, että autokritografia korvaa helposti asiantuntemuksen. Journalistisessa ajatuksessa, että kuka tahansa voi kirjoittaa mistä tahansa, on mukana aimo annos idealismia. Käytännössä käy usein niin, että arvostelijan asiantuntemuksen puutetta peittävät omaelämäkerralliset ylilyönnit. Eli kun arvostelija tuntee olevansa vähän heikoilla jäillä, hän ei pinnistele ymmärtääkseen vaan vetäytyy takaisin itseensä, perääntyy ja tematisoi kyvyttömyytensä.

Esimerkiksi Sebastian Lönnlöv kirjoittaa Litteraturmagazinet-lehdessä Tua Forsströmin viimeisimmästä runoteoksesta:

”Tua Forsström on yksi niistä runoilijoista, jotka asetan korkeimmalle tähtitaivaallani… Osa hänen runoistaan on sellaisia, että tulen palaamaan niihin aina, eikä ole sattumaa, että olen laittanut työhuoneeni seinälle yhden juuri hänen runoistaan… En voi yksinkertaisesti hyväksyä välinpitämättömyyttäni tämän kirjan kohdalla… Mutta vaikka kuinka selailen eteenpäin, luen lisää, kaikki hukkuu vain yhteen sanaan: ’Jaaha’. Silti: En voi suostua siihen, etten todellakaan pidä tästä runokokoelmasta. Jatkan itseni syyttämistä. Teos saa maata kirjoituspöydälläni, ja aikaa myöten voin antaa näiden sanojen versoa minussa.”

Tämä arvostelu – joka on otsikoitu ”Anteeksi, Tua! Ei se johdu sinusta. Se johtuu minusta!” – on äärimmäinen esimerkki, lähes parodia autokritografiasta, mutta ehkä juuri sen takia opetusmielessä esimerkillinen: arvio käsittelee vähemmän Forsströmin uutta kirjaa kuin arvostelijaa ja hänen kyvyttömyyttään paneutua siihen.

Mutta myös kiittävissä arvioissa, kuten Mathias Rosenlundin HBL:ään kirjoittamassa arviossa Jules Vernen teoksesta Sukelluslaivalla maapallon ympäri, meidät kutsutaan heti Rosenlundin olohuoneeseen:

”Lukuisia olemme me, jotka olemme lukeneet Jules Vernen romaaneja nuoruudessamme. Itse luin Verneä yläasteella. Muistan yhä hänen kirjojensa pitkän rivin koulun kirjaston muuten vähäisessä tarjonnassa. Siellä ne seisoivat kultakirjaimet selkämyksissään ja vaativat huomiota.”

Ja pian pääsemme makuuhuoneeseen saakka:

”Näin kerran unta Nautiluksesta. Muistan kuinka seisoin laivan salongin paksun ikkunan luona ja tarkastelin merten syvyyksiä, ja kiipesin jopa laivan keulakannelle ja taistelin suuria mustekaloja vastaan, kuten kirjan päähenkilötkin tekivät. Luulette ehkä, että olin lapsi tai teini-ikäinen, kun uneksin tällaista, mutta ei. Tämä tapahtui vain pari vuotta sitten, ja luulen, etten ole ikinä aiemmin nähnyt unta, joka olisi niin selvästi peräisin lukemastani kirjasta.”

Voi toki olla perusteltua, että kriitikko leipoo arvioon sisään omaelämäkerrallisuutta, mutta omaelämäkerrallistaminen samoin kuin elämäkerrallistaminen on jotain, mikä täytyy ansaita. Tämä kuulostaa ehkä hankalalta ja vastoin tasa-arvoisuuden ideaaliamme. Ehkä kuitenkin riittää kun ajattelee, että muistelmia ei kirjoiteta aikaisessa vaiheessa elämää vaan myöhäisessä. Mitä nuorempi ja tuntemattomampi kriitikko on, sitä vähemmän perustellulta tuntuu yleensä omaelämäkerrallisen aineksen tuominen mukaan arvioon. Ja kuitenkin useimmiten juuri nuoret, tuntemattomat kriitikot kirjoittavat siten. Mutta omaelämäkerrallistamisen voi ansaita myös taitavalla kirjoittamisella.

Arvostelijat ovat hieman kuin kääntäjiä.

Arvostelijat ovat hieman kuin kääntäjiä: on tylsää ja velvollisuudentuntoista ja itsensä sivuun jättävää jotain muuta – kirjailijaa, alkuteosta – ja on suuri houkutus nostaa päänsä esiin, astua kaapista ja sanoa: ”Hei, tässä minä!” Mutta tulos ei ole automaattisesti hyvä, jos arvostelija tai kääntäjä päästää oman luovuutensa valloilleen, oman itseilmaisun tarpeensa. Silti hyvän arvion lähtökohta on, että arvostelija seuraa omia assosiaatioitaan, peilaa omia vaikutelmiaan, omaa lukemistaan. Parhaassa tapauksessa kriitikko haastaa itsensä ja muuttuu kohdatessaan teoksen.

”The highest as the lowest form of criticism is a mode of autobiography”, Oscar Wilde kirjoitti. Korkein ja matalin mahdollinen kritiikin muoto on omaelämäkerta. Tekemällä yksinkertaisen eron voisi sanoa, että hyvä arvio on kirjoittajan itsereflektointia, huono on itseilmaisua.

Se on täysin linjassa journalististen arvojen, ”tarkastelun” ja ”analyysin”, kanssa, vaikka tällainen tarkastelun ja analyysin laji – kirjallisuuskritiikki – kulkeekin minän kautta. Arvostelun lukijana en ole kiinnostunut kriitikoista yksityishenkilöinä, mutta kylläkin subjekteina. En universaaleina subjekteina niin kuin vanhastaan kritiikissä, jolloin maku nähtiin jonakin ”objektiivisena”, vaan erityisinä subjekteina. Mutta tämä erityisyys tulee esiin sitä selvemmin mitä vähemmän arvostelija nimenomaisesti tuo itseään tekstiin.

Niin kuin Simone Weil kirjoittaa:

”Taiteilija ei kuvaa sitä paikkaa, jossa hän on. Mutta katsomalla hänen kuvaansa voin liittyä siihen paikkaan olemalla suhteessa siihen, mitä hän on kuvannut. Toisaalta jos hän liittää itsensä kuvaan, tiedän varmasti, että hänen kuvaamansa paikka ei ole se, jossa hän on.”

Omaelämäkerrallisuus on jälkimmäisessä tapauksessa poseerausta, asiaankuulumatonta.

Pohjimmiltaan kyse on vallasta: missä määrin olemme valmiita tyytymään epäsuoraan ennemmin kuin suoraan valtaan, missä määrin vallan ja hyvinvoinnin tunne rakentuu itseilmaisulle hinnalla millä hyvänsä?

Onko mahdollista, että paikallistamme luovuuden ja vapauden lähteen väärin, kun paikallistamme sen itseemme? Mitä jos lähde löytyykin ulkopuoleltamme – kuten antiikissa ajateltiin – ja olemme itse eräänlaisia välikappaleita, toimittajia?

Journalisoituminen, viihteellistyminen

Ei ole yksiselitteistä, että kehitys kulkisi kohti yhä enenevää journalisoitumista, puhekielistymistä ja kaavamaista rakennetta. Päinvastoin. Netin luetuimmat ja jaetuimmat päivälehtitekstit tapaavat olla pitkiä, monimutkaisia, pohdiskelevia mielipideartikkeleita ja esseitä.

Ei ole mahdoton ajatus, että osa vakavasta kirjallisuuskritiikistä tullaan hoitamaan tällaisten pitkien tekstien puitteissa. Mitä tulee suomenruotsalaiseen, vain Suomessa julkaistavaan kirjallisuuteen, jota ei syksystä 2012 lähtien enää arvioida ruotsalaisessa päivälehdistössä, katsaukset ja esseet tulevat olemaan mahdollisia muotoja sen esiin nostamiseen.

Arvostelu on lyhyt, kritiikki pitkä.

Jos on älyä, energiaa tai intoa, voi kohtaaminen kirjan kanssa iskeä kipinää myös ilman ennakkoasiantuntemusta. Kuivalla mutta asiantuntevalla arvostelulla ei ole mitään itseisarvoa.

Kirjallisuuskritiikin tapauksessa asiantuntemus on pääosin kirjallisuuteen liittyvää – oli teemana sitten murha, linnut tai tanssi, kyse on siitä, miten se kuvataan, miten teksti on rakennettu. Miten muuten kriitikko voisi käydä kirjailijan kanssa dialogia siitä, mitä olisi voinut tehdä paremmin?

Viihdyttävä kritiikki, joka on kirjoitettu yleissivistyksen pohjalta ja joka lausuu näkemyksiään tuosta ja tästä, liikkuu yleensä ylätasolla, ei näe maaperää, materiaa, sanoja, syntaksia, muotoa. Se liikkuu yleisellä kulttuurin kiinnostuksen tasolla.

Kirjallisuus on kuitenkin ensisijaisesti sanataidetta. En vain jotain, mitä luetaan vaan myös jotain, mitä tehdään.

Keskustelussaan arvioitavan tekstin kanssa kritiikki on viihdyttävimmillään ja valaisevimmillaan. Teos näyttää tietää, kriitikko astelee perässä, ja yhdessä nämä kaksi tanssivat eräänlaista paritanssia.

Minun visioni kritiikistä: toimintaa, joka ottaa enemmän huomioon tekijän kuin kuluttajan näkökulman. Yhteistyötä kirjailijan ja kriitikon välillä, jossa kriitikko eläytyy tekstiin prosessina, käsityönä, ja auttaa artikuloimalla kokemuksensa uudessa, kriittisessä kontekstissa.

Poetiikkaa ennemmin kuin estetiikkaa, käytäntöä ennemmin kuin elämystä.

Toissijaista mutta perehtynyttä.

Onko kritiikki vuosisatojen aikana liikkunut yhä kauemmas tästä? Siinä tapauksessa suurin haaste on olla kadottamatta tätä näkökulmaa täysin.

Kauneus ei ole katsojan silmässä, eikä se ole kohteessa. Se on niiden välissä. Tuo välitila on kritiikin paikka.

Fredrik Hertzberg
Kirjoittaja on kirjallisuustieteen tohtori, kriitikko ja kirjallisuudentutkija.