Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kuinka kustantajaksi tullaan

Mikko Aarne, 22.2.2016

Olin 23-vuotias, kun isäni sai lopulta ryypättyä itsensä hengiltä. Äitini oli kuollut jo kymmenen vuotta aikaisemmin syöpään, joten minä ja sisareni tyhjensimme isäni kodin.

Urakka eteni, kunnes yhdestä kaapista löytyi pistooli. Isälläni oli ollut tapana soitella juovuksissa ja uhata ampua itsensä, joten tiesimme kyllä aseen olemassaolosta. Se oli tarkkaan aseteltu paperikasan päälle. Kellastuneet aaneloset osoittautuivat käsikirjoitukseksi. Kustantajien hylkäämäksi romaanikäsikirjoitukseksi. Siitä emme olleet tienneet. Otin paperit, pakkasin ne lukematta pahvilaatikkoon, jonka teippasin kiinni ja kirjoitin päälle ”faijan paperit”.

Isäni oli kaunokirjallisuuden suomentaja. Kun olin lapsi, hänellä oli kotona työhuone, ja jos sieltä kuului kirjoituskoneen ropinaa, asiat olivat hyvin. Lämmitettiin maksalaatikkoa, leipäkone surisi. Suomentaja oli meistä kelpo toimi. Ymmärsimme sen olevan vaativa, mutta aliarvostettu ammatti.

Ajatus siitä, että elämänsä voisikin elää lukemalla kirjoja päätoimisesti tuntui kopernikaaniselta.

Lapsuudesta on painunut mieleen hetki, jolloin jouduimme Mannerheimintiellä pysähtymään liikennevaloihin. Vanha ukko ylitti suojatien edessämme, ja isäni sanoi, että tuossa menee Pentti Saarikoski, Suomen paras kääntäjä, ja runoilija myös. Isäni oli kokonaisvaltainen nihilisti, mikä ilmeni kaikkialle yltävänä sarkasmina, mutta tuon yhden kerran hänen äänessään kuulsi aito kunnioitus. Myöhemmin kävi ilmi, että hän oli myös joskus juopotellut Saarikosken kanssa samassa seurueessa. Siitä puhuttiin kuin rintamamuistosta, josta ollaan tavattoman ylpeitä mutta ei silti oikeastaan haluta nostaa esiin koko asiaa.

Kasvoin kirjojen keskellä. Kaikki huoneet olivat kirjahyllyillä vuoratut. Ja kirjoja täynnä oli myös isäni lapsuudenkoti. Isoisäni oli psykoanalyytikko, ja vaikka hän rakensi ammattinsa hermo- ja mielitautien ympärille, hän oli opiskellut Helsingin yliopistossa toisena pääaineenaan estetiikkaa ja nykyiskansain kirjallisuutta. Hän käytti kaiken vapaa-aikansa kirjojen lukemiseen ja keräämiseen.

Minä haaveilin rocktähteydestä tai teatteriohjaajan ammatista. Levytyssopimuksesta huolimatta bändi ei lähtenyt lentoon eivätkä Teatterikorkeakoulun ovet auenneet, joten menin jotain tehdäkseni opiskelemaan kirjallisuutta ja filosofiaa. Valinta oli samantyyppinen kuin maanviljelijän pojalla joka menee opiskelemaan agronomiksi. Koska luin muutenkin jatkuvasti kirjoja, saatoin saman tien tenttiä niitä. Yleissivistävää peruskoulutusta. Ehkä sivussa ehtii keksiä, mihin ammattiin todella haluaa aikuisena.

Olin tuskin aloittanut kotimaisen kirjallisuuden opinnot, kun näin yliopiston ilmoitustaululla ilmoituksen, jolla Liken Arto Leivo haki lukijoita käsikirjoituksille. Muutamaa päivää myöhemmin olin saanut luettavakseni neljä käsikirjoitusta, ja tunsin olevani maailman huipulla. Sain Likeltä lisää duunia, kun manguin. Palkkiot olivat pullonpalautusrahojen luokkaa, mutta pidin työstä valtavasti. Ajatus siitä, että elämänsä voisikin elää lukemalla kirjoja päätoimisesti tuntui kopernikaaniselta. Kirjat olivat olleet ehkä liian lähellä että olisin osannut ajatella niitä ammatikseni. Mutta nyt minulle alkoi hahmottua, että haluan kustannustoimittajaksi.

En ollut kovin pitkään ehtinyt tehdä toimitustöitä kun isäni kuoli ja hänen käsikirjoituksensa löytyi. En lukenut sitä. ”Faijan paperit” -laatikko päätyi kellariin kaiken muun romun alle.

Alusta asti olen pitänyt käsikirjoitusten lukemista kustantajan työ kiehtovimpana osana.

Seuraavana vuonna pääsin Otavaan töihin ja päädyin lukemaan käsikirjoituksia. Alusta asti olen pitänyt käsikirjoitusten lukemista kustantajan työ kiehtovimpana osana. Niiden kautta näkee suoraan ihmisten unelmiin ja pelkoihin. Kuin katselisi toisten unia. Ehkä joku psykoanalyytikko saa eteensä vastaavan maiseman, mutta muuten ovat harvassa vastaavat näköalapaikat.

Käsikirjoitusten lukeminen oli palkitsevaa, mutta raskasta. Lähes kaikki käsikirjoitukset joudutaan kuitenkin hylkäämään, joten käytännössä tuotin kirjoittajille vain raskaita pettymyksiä. Sain vastakirjeinä henkilökohtaisiksi tarkoitettuja loukkauksia ja mm. pilkkalaulun Rovaniemen markkinoilla -säveleen. Ne ovat jopa naurattaneet, mutta hauskaa ei käsikirjoituksen hylkääminen koskaan ole.

Ajattelin aina silloin tällöin kellarissa odottavaa sinetöityä pahvilaatikkoa, jossa luki ”faijan paperit”. Mikä kohtalon oikku olikaan, että jouduin tähän ammattiin. Ajattelin että ehkä jokainen käsikirjoitus jonka hylkään, on pieni alitajuinen isänmurha.

Mutta edelleenkään en avannut laatikkoa ja lukenut käsikirjoitusta. Leikin ajatuksella, että se on hylätty mestariteos. Nobel-kamaa, joka löytyy vuosikymmenten jälkeen. Niin kauan kuin pahvilaatikko on sinetöity, se on kuin tarkastamaton lottorivi, joka oikeuttaa kuvitelmiin.

Olen työskennellyt kustantamoissa pian 20 vuotta. Olen tänä aikana hylännyt yli 10 000 käsikirjoitusta. Meni kuitenkin merkillisen kauan ennen kuin ymmärsin, että en lue käsikirjoituksia hylätäkseni vaan julkaistakseni niitä. Sillä kun käsikirjoitus osoittautuu loistavaksi, syntyy lukijassa tunne, jolle ei ole vertaista. Tekee mieli sännätä ulos, tanssittaa tuntemattomia ja järjestää musikaalikohtaus. Jokainen hylkäämäni käsikirjoitus ei suinkaan ole isänmurha, mutta jokaisessa julkaistussa tekstissä julkaisen samalla isäni mestariteoksen.

Mikko Aarne

Kirjoittaja on Kosmoksen kustantaja ja perustanut sähkökirjapalvelu Readberryn. Aiemmin hän on työskennellyt Gummeruksen kustannuspäällikkönä ja tehnyt töitä kaikille suurille kustantamoille sekä pitkälle liudalle pieniä.