Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Hippiajan sotaklassikko

Markku Soikkeli, 22.6.2005
Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 s., Tammi 2004 Kääntäjä(t): Juhani Jaskari

Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 on niitä kirjallisuuden klassikoita, jotka ovat säilyttäneet arvonsa olemalla epämuodikkaita ja kurittoman itsetietoisia, kirjalliseen perinteeseen näennäisen piittaamattomasti suhtautuvia teoksia. Vonnegut kirjoittaa maailmansodasta sukupolvensa kokemusten pohjalta, mutta ikään kuin välinpitämättömänä sille, miten kokemuksia kuuluisi käsitellä kirjallisesti. Underground-kirjallisuudelle tyypillisessä vilpittömyydessään Teurastamo 5 tulee säilyttämään paikkansa laajemmankin yleisön suosiossa.

Vonnegut käsittelee romaanissaan 1960-luvun ajankohtaisia aiheita, kansainvälistyvää sotaa ja universaaleiksi vakioiksi muuttuvaa kulutuskulttuuria. Vaikka kirjaa ei voikaan lukea pelkkänä sotasatiirina, se on jo syntyhistoriansa puolesta silta kahden sotasukupolven välillä. Kertomuksen taustalla on maailmansotaan kypsynyt ikäpolvi, johon Vonnegut (s. 1922) itse kuuluu, ja kun kirja on ilmestynyt (1969) Vietnamin sodan käännekohdassa – mutta myös hippiajan kukoistuksessa – sen suosion perustaksi voi ymmärtää sodan jälkeen kasvaneen sukupolven. Teurastamo 5 käännettiin suomeksikin hämmästyttävän nopeasti ja ilmestyi ensi kertaa jo 1970. Nyt kaupoissa oleva pokkaripainos on järjestyksessä kuudes.

Aikamatkailua sodan keskeltä

Underground-tyylin edustajana Teurastamo 5 on leppoisan lähestyttävä epäromaani. Sen tyyliä on kuvailtu aikanaan ”mauttoman populistiseksi” ja tarkoitushakuisen epäkaupalliseksi, mutta Vonnegutia lukeneelle romaanin anarkistinen rakenne ja suorastaan hölösuinen asenne ovat tuttuja. Sotaa kuvaillaan tapahtumasarjana, jossa kukaan ei ole vastuussa eikä edes tarkoin selvillä offensiivien tarkoituksesta. Kirjan päähenkilö Billy Pilgrim on ihmiskunnan ainoa edustaja, joka kykenee kokemaan sodan tarkoituksettomuuden osana ihmiselämän kaoottisuutta, sillä hän on luonnoltaan aikamatkaaja, so. irrallaan ajallisesta järjestyksestä. Kun Billyn tietoisuus hypähtelee sodan kokemuksista lapsuuden ja vanhuuden tapahtumiin, Vonnegut antaa meille näköiskuvan nykyajan ihmisestä, jonka elämässä sota tulee olemaan aina läsnä. Historia näyttäisi loppuneen jo maailmansotien totaalisuuteen, siviilit ja sotilaat sekoittavaan hävitykseen.

Vaikka Vonnegut antaa kerrontansa hyppelehtiä tieteistarinan ja metafiktion äärimmäisyyksiin, sodan ja sodasta toipumisen kuvaukset ovat varsin tuttuja muista moderneista sotakertomuksista. Silmiinpistävä yksityiskohta on se, että ainoan kerran kun Billy Pilgrim itkee sodan aikana, hän tekee sen hevosten eikä ihmisten tähden. Olipa se Vonnegutin taholta tietoista tai ei, täsmälleen sama tilanne toistuu muuallakin länsimaisessa sotakirjallisuudessa: hevonen saa osakseen sympatiat uhrina, jollaisena sotilaat eivät kykene toisiaan suremaan.

Vonnegut irvailee ihmisten tarpeelle kuulua ryhmään, joka noudattaa omaa logiikkaansa ja vapauttaa heidät yksilöllisestä vastuusta. Sotaan osallistuvista henkilöistä ei myöskään puhuta sotilaina vaan ihmisinä, joista jotkut häpeävät univormujaan, jotkut pröystäilevät niillä. Sotavankina Billyn ylle kertyy niin omituinen vaatekerta, että hänelle nauretaan kaikkialla minne hänet marssitetaan. Saksan maaperällä saatu narrin rooli on kuitenkin pientä verrattuna siihen, että tralfamadorelainen ufo sieppaa Billyn omalle planeetalleen tutkittavaksi. Tralfamadoren planeetta on keskeinen paikka vonnegutilaisessa avaruudessa, Vonnegutin tapa parodioida niitä universaaleiksi oletettuja näkökulmia, joilla ihmiskuntaa selitetään kokonaisuutena. Esimerkiksi tralfamadorelainen kirjallisuuskäsitys muistuttaa länsimaisen modernismin hupsutuksia: muukalaisten kirjallisuus on yhtä kuin samanaikaisesti luettujen sähkösanomien joukko.

Sota normaalina poikkeustilana

Sotakirjailija joutuu tyypillisesti tekemään radikaaleja valintoja siinä, miten hän selittää kuvaamansa tapahtumat osana laajempaa kokonaisuutta, pitkää ja katkeilevaa tapahtumasarjaa, josta historiankirjoitus esittää pelkistetyn kokonaiskuvan, mutta joka rivisotilaan kannalta on pelkkää odottelua ja kuolemanpelkoa. Erityisen vaikea on kuvata asemasotaa, odotuksen toistumista päivästä toiseen. Realismin kustannuksella sodankäynti on kirjoissa esitetty todellisuutta toiminnallisempana. Kun aika ja henkilökohtainen tulevaisuus kadottavat rintamalla merkityksensä, sotilaan kannalta ajankulku on pikemminkin pysähtynyttä ja poukkoilevaa – sellaista millaisena Vonnegut sen esittää Billy Pilgrimin kokemuksissa (”unstuck in time”).

Tieteisfiktion keinoilla Vonnegut etäännyttää tarinaa omista kokemuksistaan, joskin Billyn tie rintamalle noudattaa kirjailijan omaa reittiä sotavangiksi ja Dresdenin pommituksen silminnäkijäksi; tosin sillä merkitsevällä erotuksella, että Vonnegut palveli armeijassa jalkaväen tiedustelijana, kun Billy on mukana rykmenttipastorin apulaisena. Merkille pantavaa sotasatiirien kestävyydessä on kuitenkin se, että niiden kirjoittajilla on ollut omia kokemuksia siitä, miten siviilielämän valta-asetelmat kätketään armeijassa ritarillisuuden tai sankaruuden sanahelinään. Don Quijoten ja sotamies Svejkin antisankaruus ei olisi ehkä niin sisältä käsin ymmärrettyä, jolleivät Cervantes ja Hasek, ja sittemmin Vonnegut, olisi itse viettäneet vuosia sotavankina.

Yleensä sotakuvaus rakentuu muiden historiallisten tapahtumien kehyksessä, sen pohjustukseksi, millainen poikkeama sota on ”normaalista” sukupolvien jatkumosta. Teurastamo 5:n ydintapahtuma on Dresdenin pommitus, jonka kuvaajana Vonnegut lienee ollut rutkasti edellä aikaansa. Vonnegut korostaa sitä, kuinka Dresdenin pommitus sodan loppuvaiheessa oli samankaltainen sokea ele kuin atomipommien käyttö Hiroshimassa ja Nagasakissa. Vonnegut-tutkija Wayne McGinnis on todennut, että tässä Vonnegut selvimmin erottuu muista maailmansodan kuvaajista. Teurastamo 5:n kuvausta pommituksesta ei voi lukea pelkässä moraalisessa tai historiallisessa kehyksessä, tuhoteolle ei voi antaa merkitystä edes amerikkalaisena kostotyönä. ”Niin se käy”, toteaa kirjan kertoja. Tämä lohduton toteamus toistuu romaanissa 106 kertaa, olipa tragedian aiheena yksittäinen, luonnollinen kuolema tai sodassa tapahtuva joukkosurma.

Uskontojen hyödyttömyys totaalisen sodan ja keskitysleirien selittämisessä saa sekin osansa Vonnegutilta. Kriittisissä sotakertomuksissa on perinteisesti suosittu viattoman syntipukin hahmoa, vähälahjaista rivisotilasta, joka joutuu kuolemaan ylempiensä mielivallan uhrina. Billy on periaatteessa samanlainen messiaaninen hahmo, sukunimensä mukaisesti nykypäivän pyhiinvaeltaja, joka vanhalle mantereelle tultuaan saa tuntea ihmiskunnan perimmäisen luonteen.

Sekä Billyn kokemukset että romaanin kertojan kommentit tekevät kuitenkin selväksi, että kristinuskon kehyksessä Billyn tarinassa ei ole mitään sympaattista tai opettavaista. Raamattu, toteaa Vonnegut, opettaakin itse asiassa, että tappaminen on ihan okei, kunhan varmistuu siitä ettei lynkattavalla, so. ristiinnaulittavalla kaverilla ole hyviä suhteita ylempään valtaan.

Vonnegutin kunniaksi käy sekin, että hän ulottaa ironian myös itseensä. Teurastamo 5:n ikimuistoisiin sivuhenkilöihin kuuluu kirjailija Kilgore Trout, jonka romaanista Billy saa mm. edellä mainitun opetuksen. Mutta ovatko Troutin alias Vonnegutin romaanit hyviä kirjoina? Eivät, väittää kertoja: ”Hänen proosansa oli kammottavaa. Vain hänen ideansa olivat hyviä.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto