Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kunnes kuolema meidät erottaa

Johanna Rossi, 14.12.2017
Lea Liinu Tajakka: Saattajat 217 s., Kirjokansi 2017

Joskus tuntuu, että elämä on jakautunut tasan kahteen osaan: valtavan koneiston tuottamaan mielikuvatodellisuuteen ja tavallisen ihmisen tavalliseen elämään. Kirjallisuuden vastuulle tuntuu toisinaan kuin luonnostaan langenneen tehtäväksi kuvata näistä jälkimmäistä. Lea Tajakan Saattajat-esikoiskokoelmassa ollaan kuten oikeassa elämässä pieniä, ja pelätään vaihdevuosista alkaen kuolemaa. Tai eksytään omassa perheessä kuten ”Pesukone”-novellin keski-ikäinen mies, jota ”ainainen rahapula ja tuhannen velvoitteet olivat kurittaneet kasaumaluonteisesti jo viikon”.

Saattajien ja saatettavien kautta eläydytään novelleissa hetkeen, jolloin kaikki onkin ohi.

Tajakan novelleja lukiessa tulee jättää taakse nettiajantaju ja suostua hitaaseen omaksumistahtiin – ei vähiten kielikuvilla estoitta leikkivien lauseiden takia. Päällisin puolin kyse on kuolemasta, mutta ei poikkeustilana, vaikka niin on tapana ajatella. Näihin tarinoihin pääsemme osallisiksi kaikki vuorollamme. Saattajissa kyse on arjesta koruttomimmillaan, mutta Tajakan lyyrinen ote vie lukijan proosallisuuden tuolle puolen.

Saattajien ja saatettavien kautta eläydytään novelleissa hetkeen, jolloin kaikki onkin ohi. Nämä hetket ovat erityisiä yhtä monin tavoin kuin niihin kulkeutuvat ihmiset. Lopullisuuden teema saa Tajakan käsissä variaatioita, jotka heijastavat myös kuoleman ympärillä sitkeästi pyörivän elämän pinnanalaista luonnetta. Kuoleman lähellä kulkevia saattajia ei kannattele menestystekijät tai lifestyle, vaan jokin vastaansanomaton pakko, joka tuntuu teoksen rivien välissä alusta loppuun.

Kuolema yhdistää

Novellit sijoittuvat omaan aikaamme, jonka poissaolo on kuitenkin tarkoituksellista ja silmiinpistävää. Esimerkistä käy ukin ja pojan ihana yhteys novellissa ”Oskari”. Ajaton tarina hellii sydäntä miehisen herkkyyden kuvauksellaan. Maatilan pihapiirissä tai vanhainkodissa korostuu kuoleman luonne myös sarjana arkisia käytäntöjä, joita tunteet salaa säestävät. Oskarin vaarin tunnetaidot muotoilevat alleviivaamatta stereotypioita uusiksi. Novellin tapahtumat ovat mahdollisia millä vuosikymmenellä vain.

Henkilöitään Tajakka käsittelee muutenkin sympaattisen lempeällä otteella. Ihmiskuvausta hallitsee vahva humanismi ja armo. Monessa kohdassa naurahtaa tuttuudelle, jonka Tajakka on kaivanut meistä esiin ja kristallisoinut. On hyvä osata tehdä arjesta juhlaa, mutta vielä parempi nostaa se runouden avulla toiselle tasolle kuten Tajakka tekee. Mitätön elämä loistaa hiljaisen kirkasta valoa ja tavallisen ympärille rakentuvat havainnot ovat merkittäviä.

Tunnelma tihenee

Novellien muoto napakoituu teoksen edetessä. Alun tekstejä ajoittain vaivaava kuvien runsaus niukkenee. Tarinat tiukkenevat myös aiheiltaan. Ihmisläheiseen kuvaukseen kutoutuu painajaisia ja tragediaa. On vaikuttavaa, miten Tajakka vie lukijan ”Lasipoika”-novellissa koulusurmaajan mielen sisään, ja kuljettaa samaistuttavasti tekoon asti. Muutenkin loppua kohden siirrytään toiminnan ja toisaalta myös sarkasmin puolelle.

Suomalainen psykohistoria on henkilöhahmojen kirjossa elävästi läsnä.

Nykykotkotusten kritiikki vahvistuukin teoksen edetessä tasaisesti, mikä on alun kerronnan perusteella odotettavaa. Tästä esimerkkeinä läppärinsä parvekkeelta parkkipaikalle heittävä mummoihminen, syrjäytynyt kaunotar, joka miettii olemassaoloaan somessa tai henkisen tien kulkijaklassikko chakroineen. Itselleni yksi Tajakan herkullisimmista osumista on tämä lyhyt tuumailu: ”Jos ottaisi kuvan itsestään kylvyssä, tulisiko tykkäyksiä? Jollei tule, onko kylpy turha?”

Ladattuja lauseita

Teoksen teemat kiteytyvät luonnikkaalla tavalla ”Saatto”-novellissa, jossa kuolema ja pintaelämä, historia ja nykyhetki sijaitsevat ekonomisesti samoissa lauseissa. Novellit etenevät yksityisestä yhteiskuntakritiikkiin vaivattomasti, sillä kaikki se sijaitsee mielessämme: arjen vastukset ja ihmiskunnan iso tarina. Suomalainen psykohistoria on henkilöhahmojen kirjossa elävästi läsnä. Eihän talvisotaakaan ole loppuun sodittu, se nousee henkilöiden mieleen kuin eilinen.

Tajakan lauseet ovat parhaimmillaan uusia aistikanavia avaavia, mutta paikoitellen adjektiiveilla liikaa lastattuja ja asian toistollaan väsyttäviä. Teoksen tyyli kumpuaa perinteisestä kerronnasta omalaatuisilla ja hauskoilla mausteilla ryyditettynä. Tekstit ovat epätasalaatuisia, mutta aina ne kääntyvät kohti lukijan sisintä ja onnistuvat onkimaan sieltä kosketuskohdan, jonkin tyydyttävän löydöksen yhteisistä totuuksista. Ajatuksia uusintavia kuvia löytyy lähes joka sivuilta: ”Mielen muistiliinat hulmuavat tuulessa. Niitä pitkin nainen maisemassaan suunnistaa.

Viimeinen novelli tekee pitkän digiloikan maantieteellisesti ja ajallisesti. On kiehtovaa lukea kaiken päätteeksi kaukaisesta paikasta, jonne olemme matkalla. Sen perusteella Tajakka voisi jatkossa tuoda arkirunouteensa scifimäisiä ulottuuksia, joka tekisi seoksesta vielä astetta mielenkiintoisemman.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto