Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Riittääkö tieteellinen ajattelu todella pelastamaan ihmiskunnan?

Eero Suoranta, 18.11.2018
Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema 444 s., Aula & Co 2018 Kääntäjä(t): Rauno Sainio

Kiinassa jokainen epätavanomainen ajatus lyödään maahan niin että tömisee. Todellisuuden painovoima on liian voimakas.” Kolmen kappaleen probleeman ensimmäisessä luvussa esiintyvä väite saattoi pitää paikkansa ”suuren proletaarisen kulttuurivallankumouksen” aikaan, mutta ei enää. Sen todistaa jo pelkästään Muistoja planeetta Maasta -trilogian ilmiömäinen menestys sekä sarjan kirjoittaneen Liu Cixinin rakettimainen nousu maan kansainvälisesti tunnetuimmaksi scifi-kirjailijaksi.

Pakonopeuden saavuttaminen ei ollut kirjailijalle mikään helppo juttu: vuonna 1963 syntyneen Liun lapsuudessa lähes kaikki länsimainen kirjallisuus oli Kiinassa pannassa, joten hänen ensikosketuksensa scifiin tapahtui lukemalla salassa Jules Verneä. Liu kirjoitti ensimmäisen romaaninsa vuonna 1989, mutta sai sellaisen virallisesti julkaistua vasta kolmetoista vuotta myöhemmin. Vuonna 2006 ilmestynyt Kolmen kappaleen probleema ja sen jatko-osat merkitsivät kuitenkin läpimurtoa, joka nosti kiinalaisen tieteiskirjallisuuden valokeilaan niin maan sisällä kuin muuallakin maailmassa.

Kolmen kappaleen probleema  nosti kiinalaisen tieteiskirjallisuuden valokeilaan.

Kolmen kappaleen probleemassa pääosaa näyttelee kaksi tutkijaa, jotka samalla edustavat kahta eri aikakautta Kiinan historiassa. 1960-luvun lopulla kulttuurivallankumouksen väkivallalle perheensä menettänyt Ye Wenjie värvätään osaksi salaista projektia, jonka tarkoitus on taata Kiinalle teknologinen etulyöntiasema kylmässä sodassa. 2000-luvulla nanomateriaalitutkija Wang Miao taas päätyy selvittämään paitsi epäilyttävää itsemurhien sarjaa, myös fysiikan lakeja uhmaavia ilmiöitä sekä virtuaalitodellisuudessa pelattavan Three Body -pelin arvoitusta. Niiden takaa paljastuu lopulta totuus, joka uhkaa koko ihmiskunnan selviytymistä.

Jos Kolmen kappaleen probleemaa voi jostain kritisoida, niin ei ainakaan kapea-alaisuudesta. Vaikka romaanissa ollaan jalat suhteellisen tukevasti Maan kamaralla sarjan myöhempiin osiin verrattuna, siinä käsitellään silti kaikkea Kiinan lähimenneisyydestä ja tieteen historiasta hiukkasfysiikkaan sekä ihmisen asemaan maailmankaikkeudessa. Kokonaisuudessan trilogian mittakaavaa voi kuvailla ainoastaan astronomiseksi.

Tulevaisuuden ihmeistä lähimenneisyyden kauhuihin

Liu Cixiniä on usein kuvattu ”uusklassiseksi” tieteiskirjailijaksi, joka jatkaa angloamerikkalaisen scifin 1940- ja 50-lukujen ”kultakauden” viitoittamaa tietä. On toki totta, että Liu on Arthur C. Clarkensa ja Isaac Asimovinsa lukenut, mutta hänen teoksensa eivät kuitenkaan ole pelkkää klassikoiden uudelleenlämmittelyä. Kiinalaista scifiä tutkinut Mingwei Song onkin luokitellut Liu Cixinin osaksi kiinalaisen scifin vuonna 1989 alkanutta uutta aaltoa, jonka keskeinen tunnusmerkki on lajityypin historiaa määrittäneiden utopioiden ja dystopioiden monimutkainen yhteen kietoutuminen.

Kiinalainen tieteiskirjallisuus syntyi yli sata vuotta sitten osana poliittista projektia, jonka tarkoitus oli nostaa imperialismin uhriksi joutunut Kiina taas jaloilleen ”tieteellisen ajattelun” avulla. Tämän päämäärän vuoksi länsimaisten teosten vapaissa käännöksissä ja kiinalaisten intellektuellien omissa teoksissa ylistettiin nykytieteen saavutuksia sekä maalailtiin kuvia teknologisesti edistyneistä utopioista, joissa myös ihmisten moraali olisi yhtä korkealla tasolla.

Monet kiinalaiset scifi-kirjailijat saavat dystopiset visionsa julkaistua vain internetissä tai ulkomailla.

Tiedeoptimismi jatkui Kiinan kansantasavallan alkuvuosina, jolloin scifi määriteltiin lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi ja sen tehtäväksi annettiin kuvata tulevaisuuden sosialistista ihanneyhteiskuntaa. Eräät kirjailijat tuottivat kyllä dystopiakirjallisuuteen liittyviä kokeiluja jo 1970- ja 80-lukujen taitteessa, mutta ne tukahdutettiin muutama vuosi myöhemmin ”henkisen saasteen” vastaisessa kampanjassa. Vielä nykyäänkin monet kiinalaiset scifi-kirjailijat saavat pessimistisimmät visionsa julkaistua vain internetissä tai ulkomailla.

Tieteiskirjallisuuden ohella Kolmen kappaleen probleeman toinen keskeinen edeltäjä on niin sanottu arpikirjallisuus, jolla tarkoitetaan pian Mao Zedongin ajan jälkeen ilmestyneitä kulttuurivallankumouksen traumoja käsitteleviä teoksia. Arpikirjallisuus tuomitsi jyrkästi Kiinassa vallinneen ideologisen fanatismin ja nosti siksi sankareikseen aikakauden vainoissa kärsineet intellektuellit. Vaikka liike toi myöhempien arvioiden mukaan loppujen lopuksi hyvin vähän uutta Kiinan kirjallisuuteen, se oli kuitenkin ensimmäinen askel maolaisen kirjallisuusihanteen vallan murentumisessa ja toimi siten pohjana myöhemmille mannerkiinalaisen kirjallisuuden ilmiöille.

Riittääkö tiede pelastajaksi?

Monimutkainen kirjallinen perintö näkyy Kolmen kappaleen probleemassa usealla eri tasolla. Teoksen lähes kaikki keskeisimmät hahmot ovat tutkijoita ja tieteentekijöitä, ja se alkaa pysähdyttävällä kuvauksella kulttuurivallankumouksen väkivallan raakuudesta ja järjettömyydestä. 2000-luvun Kiina taas on romaanin antaman kuvan mukaan huipputeknologian edelläkävijä ja avoimuuden tyyssija, joka on tarpeen tullen valmis yhteistyöhön jopa vanhojen vihollistensa kanssa – ei vielä varsinainen utopia, mutta monta askelta lähempänä sellaista vuoteen 1967 verrattuna.

Kiinan nyky-yhteiskunnan kuvaamista enemmän Liu Cixiniä kuitenkin kiinnostaa lajityyppinsä kova ydin eli todelliset ja teoriassa mahdolliset maailmankaikkeuden ihmeet. Kiinalaisen scifin perinteitä kunnioittaen teksti muistuttaa välillä astrofysiikan luentoa, mutta didaktisuutta tasapainottaa käsinkosketeltava ihmeen tuntu. Liun käsittelyssä nanomateriaaleista ja 11-ulotteisista alkeishiukkasistakin muodostuu jotain yksinkertaisuudessaan taianomaista – tai pelottavaa.

Samalla Kolmen kappaleen probleema kuitenkin myös kysyy, riittävätkö tieteellinen ajattelu ja rationaalisuus todella pelastamaan ihmiskunnan sitä koskevilta sisäisiltä ja ulkoisilta uhilta. Kirjassa kuvailtu huipputeknologia valjastetaan toistuvasti sodankäynnin välineeksi, materiaalisen kehityksen hintana on muiden lajien tuhoaminen ja fanatismia vastaan pystytään lopulta taistelemaan ainoastaan väkivaltaan turvautumalla. Romaanin universumi on kaikin puolin armoton paikka, jossa fysiikan kylmät yhtälöt näyttävät tekevän pysyvien utopioiden luomisesta mahdotonta.

Fanatismia vastaan pystytään lopulta taistelemaan ainoastaan väkivallalla.

Eri asia tietysti on, luonnehtiiko tällainen luonnontieteellinen determinismi myös meidän maailmaamme, vai onko kyseessä loppujen lopuksi pelkästään kyyninen ajatuskoe. Kirjailija itse on ainakin vakuuttanut kirjoittaneensa ”huonoimmasta mahdollisesta maailmankaikkeudesta” toivoen samalla, että ihmiskunta voisi tavoitella ”parhainta mahdollista maapalloa”. Tästä varovaisesta optimismista huolimatta Kolmen kappaleen probleemassa ei kuitenkaan ole samaa lämmintä humanismia kuin esimerkiksi Liun novelleissa Yuanyuanin saippuakuplat (Yuanyuan de feizaopao, 2004) sekä Jumalasta huolehtimassa (Shanyang Shangdi, 2005).

”Kuin susilauma tulisilla hiilillä”

Kirjailijoiden itsensä lisäksi kiinalaisen scifin kansainvälinen menestys on nojannut vahvasti asialleen omistautuneiden ja osaavien kääntäjien varaan. Rauno Sainion suomennosta Kolmen kappaleen probleemasta onkin valaisevaa verrata Ken Liun englanninnokseen, joka voitti vuonna 2015 parhaan romaanin Hugo-palkinnon ensimmäisenä käännettynä teoksena. Sainio on viime vuosina profiloitunut aktiiviseksi Kiinan nykykirjallisuuden suomentajaksi, kun taas amerikankiinalainen Liu on kääntänyt lukuisia kiinalaisia scifi-novelleja ja on itsekin palkittu kirjailija.

Keskeinen ero käännösten välillä on se, kuinka näkyvän roolin kääntäjä on ottanut suhteessa lukijaan. Siinä missä englanninkielisessä versiossa lukijalle tarjotaan runsaasti selittäviä alaviitteitä, jotka osaltaan vahvistavat alkuteoksen välillä oppikirjamaista sävyä, suomennoksessa viittauksia ja termejä avataan astetta huomaamattomammin tekstin sisällä. Ratkaisu mahdollistaa tarinan seuraamisen sivun alalaitaan vilkuilematta, mutta on myös johtanut joissain kohdissa kömpelöltä kuulostavaan dialogiin sekä kulttuurillisten yksityiskohtien häviämiseen.

Suomennos on englanninkielistä versiota uskollisempi alkutekstin kirjaimelle.

Käännöksen sanavalintojen osalta suomennos tuntuu noudattavan englanninnosta useammin vieraannuttavaa strategiaa, jossa kiinankieliset ilmaisut käännetään mahdollisimman sanatarkasti. (s. 9.: ”Huhtikuun 28. päivän yksikön nuorilta punakaartilaisilta ei moiseen hulluuteen vaadittavaa taisteluhenkeä puuttunut […] nämä uudet kapinalliset olivat kuin susilauma tulisilla hiilillä – hullujen lisäksi heidän joukossaan oli vain lisää hulluja.”) Lähestymistapa vaatii lukijalta hieman kotouttavaa eli kohdekielen konventioita noudattavaa strategiaa enemmän, mutta tuottaa Sainion käsissä usein yllättävänkin eloisaa suomen kieltä.

Suomennos säilyttää myös alkutekstin pitkät kappaleet sekä pari englanninnoksesta pois jäänyttä kohtaa teoksen loppupuolelta, mukaan lukien pitkähkön viittauksen Liu Cixinin aikaisempaan romaaniin Pallosalama (Qiuzhuang shandian, 2004). Monin tavoin ansiokkaaseen käännöstyöhön mahtuu valitettavasti jokunen virhekin, kuten pari väärien hahmojen sanomisiksi merkittyä repliikkiä neljännessä luvussa. Yleisesti ottaen voi silti sanoa, että suomennos on englanninkielistä versiota uskollisempi alkutekstin kirjaimelle.

Tanssia todellisuuden kahleissa

Vaikka Liu Cixin voidaan teemojensa puolesta lukea osaksi kiinalaisen scifin ”uutta aaltoa”, hän ei kuitenkaan välttämättä edusta sen uudistusmielisintä laitaa. Siinä missä esimerkiksi Xia Jian ja Tang Fein kaltaiset nuoremman polven scifi-kirjailijat ovat uskaltautuneet lainaamaan kirjallisia tekniikoita eri puolilta, Liu käyttää pääosin samaa työkalupakkia kuin Kiinan kirjallisuuden realistinen valtavirtakin. Kirjallisen kokeilunhalun puute ei sinänsä ole yllättävää, onhan Liu toistuvasti sanonut olevansa pohjimmiltaan kiinnostuneempi tieteestä kuin fiktiosta.

Kaunokirjailijana Liu on ehkä heikoimmillaan hahmokuvauksen suhteen, mikä näkyy erityisesti Kolmen kappaleen probleeman kaltaisessa täysmittaisessa romaanissa. Sen päähenkilöistä Ye Wenjie on ristiriitaisuudessaan kiehtova, ja hänen kaarensa kiteyttää onnistuneesti teoksen keskeiset teemat. Wang Miao sen sijaan jää juonenkäänteisiin reagoivaksi tarkkailijaksi, jolla ei tunnu olevan mitään omaa elämää yhdessä luvussa esiintyvän perheen ja valokuvausharrastuksen lisäksi. Jokamiespäähenkilön sekä kaikkitietävän kertojan käyttö heijasteleekin paljastavalla tavalla tiedeoptimistisen ajattelun kaipuuta varman ja ”objektiivisen” tiedon perään.

Jokamiespäähenkilön sekä kaikkitietävän kertojan käyttö heijastelee kaipuuta ”objektiivisen” tiedon perään.

Romaanin hahmogalleriassa on kuitenkin yksi väriläiskä, kovaksikeitetty poliisi Shi Qiang, joka toimii oivana aisaparina Wang Miaolle. ”Iso-Shiksi” kutsutun pollarin suorasukaisuus menee jatkuvasti röyhkeyden puolelle ja hänen kokemuksen syvällä rintaäänellä lausumansa neuvot ovat kaukana muiden hahmojen filosofisista spekulaatioista: ”Mutta mainittakoon nyt kuitenkin, että yhden melko perimmäisen teorian olen minäkin päässäni onnistunut kehittämään. […] Kaiken eriskummallisen takana on aina piru.” (s. 150) Liekö sitten sattumaa, että tämä mutkaton kansanmies saa tarinan lopussa lausuttavakseen myös sen viimeiset toiveikkaat sanat.

Kolmen kappaleen probleeman amerikkalaista laitosta varten kirjoittamissaan jälkisanoissa Liu Cixin kuvaa luomisprosessiaan osuvasti ”kahleissa tanssimiseksi” – vaikka kirjailijan mielikuvitus pystyisikin kiitämään valoa nopeammin, se ei voi kokonaan paeta todellisuuden painovoimaa. Tunnetuimmassa teoksessaan Liu kuitenkin myös näyttää, millaista tämä tanssi voi olla: monimutkaisuudessaan henkeäsalpaavaa, välillä raskasta mutta aina kiehtovaa. Kylmässä ja välinpitämättömässä maailmankaikkeudessa sellaisella on paljon arvoa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto