Ennen ensimmäisenkään sivun lukemista Maarit Verrosen uusimman romaanin nimi avaa oven René Descartesin (1596–1650) filosofiaan.

Uuden ajan isäksi nimetyn Descartesin päätelmien keskipisteessä on tieto-oppi. Varmasti olemassa olevaa on vain epäily itse. Ja koska epäily on ajattelua ja ajattelu edellyttää minää, voidaan lausua kuuluisat sanat: cogito ergo sum. Ajattelen, siis olen olemassa.

Lisäksi: tieto voi koskea vain sellaisia asioita, jotka voidaan määritellä täsmällisesti ja jotka ovat ajattelevalle mielelle selkeästi läsnä. Kaikesta voidaan puhua, väitellä ja kirjoittaa. Kuitenkin vain kirkkaista ja selkeistä ideoista voidaan tietää jotain varmaa.

Leipää ja vähän sirkushuveja

Tiksu P:n elämä ei ole helppoa. Jo syntyessään hän on velkaantunut ja velkojen tilkitseminen on ainoa mahdollisuus pysyä yhteiskunnassa edes jonkinmoisessa kunniallisessa ja vapaassa asemassa. Tiksulla on koulutus, mutta omaa koulutusta vastaavasta työstä on turha haaveilla. Tilanteen hyväksyminen ja kekseliäisyys on paras yhdistelmä selviytyä pätkätöillä päivästä toiseen. Kehon muodonmuutoksesta ja kuumailmapallokuljetuksista tulee lopulta Tiksu P:n tärkeä elinehto. Asiat voisivat olla huonomminkin.

Tiksu P on kaikin puolin mallikelpoinen kansalainen, joka ei jää uhrina itkemään omaa kohtaloaan vaan toimii. Hän on terve ja luonteeltaan ystävällinen ihminen ja niin hän silloin tällöin auttaa muita, jotka ovat yhtä pahassa tai vielä pahemmassa ahdingossa kuin hän itse.

Verrosen kuvaamassa maailmassa ihmiset on jaettu peittelemättömästi kasteihin ja heitä hallitaan tietosirujen avulla. Tiksu P:n haasteellinen elämä on yhtä nykyaikaista seikkailua. Huomisesta ei voi olla varma. Suunnittelu on luksusta. Matkoillaan Tiksu tutustuu toisiin ajelehtijoihin, anarkisteihin, huumausaineriippuvaisiin ja jopa yhteen orjaan.

Tiksu P:n asuma maailma on yksinäinen paikka. Ihmisten elämä on Abraham Maslowin pyramidimallia lainaten typistynyt sen kahdelle alimmalle tasolle: fysiologisiin ja turvallisuuden tarpeisiin. Yhteenkuuluvuuteen, rakkauteen, arvonantoon ja itsensä toteuttamiseen ei yksilöllä tässä yhteiskunnassa yksinkertaisesti ole varaa.

Keho tekee ihmisestä alttiin kiristykselle.

Ikään kuin radaltaan suistuneessa kartesiolaisessa kauhuspekulaatiossa, Verrosen romaanissa uskotaan ainoastaan älyyn. Tiedon keräämisestä ja sen hallinnasta on tullut niin ongelmien ratkaisuun käytetty työkalu kuin myös itsetarkoitus ja äärimmäisen kontrollin väline.

Myös kartesiolainen dualismi on tässä maailmassa viritetty äärimmilleen. Ihmisen kehollisuus pyritään ulkoistamaan simulaatioihin ja alistamaan lääkeaineiden hallittavaksi. Juuri keho tekee ihmisestä alttiin kiristykselle.

Visiota vai nykyaikaa?

Verrosen piirtämä mahdollinen maailma on juuri sen verran outo, että sitä voi pitää dystopiana. Mutta vain, koska se on joka suuntaan liioiteltu verrattuna siihen maailmaan, jossa me nyt elämme. Kirkkaan selkeää -teoksessa ei ole yhtään sellaista elementtiä, joka ei hiukan pienemmässä mittakaavassa olisi tuttu. Meilläkin perustellaan tiedon avulla laskien ja ennakoiden kernaasti moninaisia arveluttavia projekteja ja yksilövapauksia rajoittavia toimenpiteitä. Meilläkin ihmiset syntyvät velkaantuneina ja ovat kovia ponnistelemaan.

Romaanin maailmassa yksi suuri ihmislajin säilymisen elinehto on kyllä tiedon avulla saatukin ratkaistua. Se on energiantuotanto. Aurinkoenergian ansioista ilma on puhtaampaa kuin koskaan.

Tyhmä äly

Jos Descartes uskoi ajattelu-argumenttinsa tarjoavan ikuisesti pätevän todistuksen ihmisen – tai minkään – olemassaolosta, hän erehtyi. Tämän päivän ristiriita-aallokossa ajopuuna pärskivä ihminen ei taida enää luottaa älyn lohdutusvoimaan, vaan etsii turvaa aivan muualta kuin omasta päästään. Sosiologi ja filosofi Zygmunt Bauman (s. 1925) on muotoillut kartesiolaisen lauseen uudestaan: consumo ergo sum. Kulutan, siis olen olemassa.

Samaan aikaan, kun Tiksu P ja muut raatavat niska limassa kamalissa töissä ansaitakseen rahaa maksaakseen velkojaan ja ruokaa ja asuntoja, millekään työlle ei varsinaisesti tunnu olevan tarvetta. On keksittävä jotain, mistä toiset maksavat. Niinpä Tiksunkin raataminen liittyy useimmiten toisten ihmisten lomailuun tai yhteiskunnallisiin turvatoimenpiteisiin.

Mutta Tiksu P:n maailma ei ole kenellekään kiva paikka elää. Koko homma vaikuttaa sanalla sanoen älyttömältä. Kuinka näin on oikein käynyt?

Verrosen romaanissa ei ole hyviksiä ja pahiksia. Kyse on ajautumisesta ja arvojen epätasapainosta, huomaamattomista ja vähittäin tapahtuneista luisumisista. Yritysten motiivit ovat saattaneet alkujaan olla myönteisiä. Onhan esimerkiksi aurinkoenergian valjastaminen meidän näkökulmastamme hyvinkin rakentava tavoite.

Kuka tai mikä kaikkea tietovirtaa hallitsee ja miksi?

Romaanissa epäinhimillisiksi muuttuneet elinolosuhteet vaikuttavat kuitenkin suureksi osin olevan seurausta juuri ihmisen puuttumisesta luonnon kulkuun ja epäonnistuneista epävarmuustekijöiden eliminointiyrityksistä. Esimerkiksi säteilyn takia maapallolla paljaan taivaan alla oleilua ei oikein enää voi suositella, ja siitä onkin tullut poikkeus.

Enää ei ole selvää sekään, kuka tai mikä kaikkea tietovirtaa hallitsee ja miksi.

Aivoruokaa

Verrosen tapa luoda proosaa on samaan aikaan sekä kiehtova että hämmentävä. Hänen minimalistinen ja kuitenkin ihailtavan tarkka kielensä ei tuudita nautintoon eivätkä esimerkiksi Kirkkaan selkeää -romaanin henkilöt varsinaisesti elä tai herätä syvää empatiaa. Älyllisesti monisäikeisessä kirjassa häiritsee sen maailman pannukakkumaisuus. Ihmismassoista puhuminen ei ole uskottavaa. Pikemminkin jää Matrix-elokuvan tyylinen vaikutelma tyhjästä maapallosta, jossa kourallinen ihmisiä sinnittelee keskenään. Ei kai tässä kuitenkaan ole kyse viimeisistä eloon jääjistä?

Epäuskottavuutta luo myös teoksen läpikotaisin suomalaiselta tuntuva mentaliteetti. Kirjassa matkustetaan Euroopan ääriin, mutta sen maailma ei muutu vaan vaikuttaa hiljaiselta pääkaupunkiseudun kupeessa olevalta alueelta.

Missään tapauksessa Kirkkaan selkeää ei ole kulutustavara. Ennemmin sitä on pidettävä hyvin toimivana älyllisenä kuntolaitteena tai työkaluna. Sarjakuvamaisuuden voi nähdä supernykyaikaisena miljööratkaisuna. Kuljetaan ikään kuin aina myönteisen Maisa-hiiren negaatiossa, Maisa-maailman kauhuversiossa, simulaatiossa. Päähenkilön nimikin on vähän sellainen.

Kuoleeko ihminen sukupuuttoon?

Asiat kerrotaan Verrosen teoksessa siis hyvinkin kirkkaasti ja selkeästi, mutta mitä pidemmälle tarinassa edetään, sitä monimutkaisemmaksi ja käsittämättömämmäksi taina tuntuu käyvän. Lopussa on jäljellä paljon hyviä kysymyksiä eikä yhtään vastausta. Se on hyvä asia.

Ihminen on sopeutuva eläin. Missä menee järkevän sopeutumisen ja järjettömän itsetuhoisuuden raja? Missä vaiheessa sopeutuminen ei enää ole voimavara, vaan kääntyy ihmistä itseään vastaan? Tiksu P alkaa jossain vaiheessa tehdä moraalisesti vääriä ratkaisuja. Ihminen, joka sopeutuu epäinhimillisiin olosuhteisiin, muuttuu jossain vaiheessa epäinhimilliseksi ihmiseksi.

Arvoja ei kuitenkaan ole kirjoitettu kiveen. Verronen muistuttaa teoksessaan mahdollisuudesta muutokseen. Ja ehkäpä voimme mennä vieläkin pidemmälle ja muistaa Herakleitosta, jonka mukaan maailman ainoa pysyvä asia on muutos.

Entäpä luonnon ja ihmisen suhde? Siinä inhimillinen ja ei-inhimillinen törmäävät toisiinsa. Kuinka pitkälle ihminen voi puuttua luonnon kulkuun tuhoamatta sitä ja itseään? Kuinka paljon luonnon pitää saada antaa rajoittaa ihmisen mahdollisuuksia?

Verrosen romaani muistuttaa siitäkin täysin mahdollisesta vaihtoehdosta, että ihmiset lajina kuluttavat omat mahdollisuutensa loppuun ja kuolevat sukupuuttoon. Aivan niin kuin monet muut lajit ihmisiä ennen, tuosta noin vain.

Tunnen, olen siis olemassa

Ahdistavista kuvista huolimatta Verronen on lukijalle lopulta armollinen ja pysyy optimistisena.

Jääkarhujen luonnosta tiedetään, että niiden urokset saattavat tappaa omaa jälkikasvuaan. Aivan teoksen lopussa isoksi pedoksi kasvanut jääkarhu saa Tiksu P:n kuohun valtaan. Tiksussa herää tarve pelastaa. Hän muistaa, miltä tuntuu olla olemassa eikä varmuutta tuo ajatus vaan tunne.

Tiksu P:n tie kaartaa mutkan kautta juuri siihen suuntaan, mistä Descartes meidät viisisataa vuotta sitten ikään kuin pelasti. Tiksun mukana päädymme jälleen epätarkan tiedon ja arvailujen epävarmaan maailmaan ja olemme siitä tavattoman iloisia. Ajatuksiakaan ei silti unohdeta ja kuka tietää, ehkä Tiksun tie vie johonkin kiinnostavaan, arvojen uudenlaiseen yhdistelmään? Samaan aikaan älykkääseen ja tunnepainotteiseen, epäloogiseen ja luonnonmukaiseen viisauden tilaan.

Jaa artikkeli: