Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kaikki mitä on

Laura Kärkäs, 4.11.2017
Maria Matinmikko: Värit 92 s., Siltala 2017

Maria Matinmikko (s.1983) hämmentää ja ilostuttaa lajimääritelmien äärellä. Värit on kokoelma kaikesta olevasta ja se murtaa lajien rajat ja raajat niin temaattisesti kuin teoksen ulkopuolella. Kirjailijan esikoisteos Valkoinen (ntamo, 2012) voitti Yleisradion Tanssiva karhu -palkinnon vuoden parhaana runoteoksena. Seuraava kokoelma, Musta (MKS, 2013), puolestaan sai kriitikot pohtimaan runon ja proosan rajapintoja. Kolmas, trilogian päättävä, teos vie havainto ja kokeminen edellä lukijaltaan jalat alta. Teos voitti vuoden 2017 Nihil Interit -runouspalkinnon. Matinmikko itse kutsuu Värejä tutkielmaksi ja asetelmaksi, samaten kokoelman avaava teksti kirjoittaa tarkoituksensa auki: ”Untitled Studies of the Human Perception and Body” (s.9). Kolmessa värissä ammennetaan kaikesta, mitä kielellä voi tehdä ja katsotaan kategoriapelin yli.

Trilogian päättävä teos vie havainto ja kokeminen edellä lukijaltaan jalat alta.

Värien tutkimuskysymykset artikuloituvat tekstikohtaisesti mutta täsmällinen vastaaminen ei ole tärkeää. Kyse on ennemminkin tutkiskelusta, jossa runsas ja äkkiväärä kuvallisuus uudistaa ajattelua. ”Pilvien prinssin residenssin keskellä leijuu yhtäkkiä valtava / syksyinen kukkakaali.
Nämä neonvärit, luuston väräjävä melodia. Kaikki patetia, / koko kohtuuton kuolevaisuus.
Suttuisella taustalla olkatoppauksineen ja laskoksineen rämeen / halkova haalea sateenkaariaihe tuliko tämä yllätyksenä.”
(s.72–73). Ja juuri kuvallisuudella tuotetaan hätkähdyttävää tunnelmien runsautta. Herkät, fantastiset ja eroottiset maisemat, sotkeutuvat nerokkaalla tavalla nakkikeittoon, verenhajuisiin pieruihin ja syväanalyyttisesti yhteiskunnalliseen kirjoitukseen.

Kehon, ja yleisemmin materiaalisuuden, käsittely palautuu läsnäolon ihmettelyyn ja havainnointiin. Ruumiillisuudella tutkitaan miten muodostumme uudestaan tilannekohtaisesti, kuinka materiaalimme ja läsnäolomme rakentuvat havainnoista, omistamme tai toisten.

Kokonaisuudessaan lihaisa ja verevä kirjoitus ”kutoo karheasta nyöristä verkon ihon ja lihasmassan väliin, / jossa se tuntuu jatkuvana hankauksena ikään kuin jokin yrittäisi / paeta” (s.12). Värit on analyysi minusta ja toivottavasti myös sinusta.  Yksilöiden hämärät rajat piirretään teksti tekstiltä uudelleen. ”synnyttää itsensä rannalla korsien ja sorsien sekaan. Vihan ja ilon alkuäänet lävistävät hautakammion ominaistuoksun, homeen. / alkuperäinen lemu. / Muutama salaliittoteoria ja kivilaji nimittäin, valo nosta pehmeän / kohdan. Käännyn sisään, ulos, käännyn kaksinkerroin ihossa: tuoda putoukseen valoa” (s.13).

Poetiikasta löytyy buto

Kun puhun Matinmikon teksteistä, on kuin puhuisin liikkumisesta. Miten ruumiini toimii, kuinka raajat kääntyvät ja millaisia liikeratoja ja laatuja voin tuottaa? Miten olen tilassa? Nämä hahmotelmat ovat osana koko trilogiaa, ja jotkut tekstit myös kuulostavat liikeimprovisaation tehtäviltä: ”Ohilipuvien niittyjen pehmeys silittää posket turkiksi.”(s.33)  / – – / Nähdä elinikäisiä arpia, pudota rinkuloina itsensä läpi.”(s.42). Matinmikko on taustaltaan paitsi runoilija ja prosaisti, myös butotanssija. Buto on niin ikään määritelmiä pakenevaa ja ei-muotolähtöistä, esteettisiä konventioita purkavaa toimintaa, josta voi halutessaan (haluan) nähdä yhteneviä todellisuuskäsityksiä Värien poetiikan kanssa.

Kokonaisuus avaa moniäänisen puheenvuoron, mistä on kiittäminen esimerkiksi tekstien kerroksellisuutta. Ruumiin moneudella tuetaan myös sukupuolen laajaa ja liukuvaa variaatiota, mikä vie tekstit tutkimaan reuna-alueita, siellä on kiinnostavaa. ”Kaksoisolentona, takahuoneen takahuoneena. / Aiheen kääntöpuoli. Esitelmän marginaalit.”(s.40). Keinottelu proosalla ja kertomisella manaa Väreistä esiin äänekkään joukon kertojia ja hahmoja, jotka yhtä kaikki toteuttavat olemuksessaan vaihtoehtoja sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta. Näkökulmasta tulkintansa tekee kansikin. Markus Pyörälän taidonnäyte heijastaa kaikki sateenkaaren värit.

Keinottelu proosalla manaa Väreistä esiin äänekkään joukon kertojia ja hahmoja.

Karkumatkalla staattisista merkityksistä liike ei pääty tulkinnan lopputulemiin. Värit osoittaa temaattisesti ties minne, myös sinne missä ”Äänteet ovat kerääntyneet piknikille liukkaan jyrkänteen laelle” (s.76) ja ”Ei ole mitään teemoja. On kliseitä, kielekkeitä / ja kielenpäitä aukileessa. Mahdotonta röpelöä, röyhelöä, / kidukset.”(s.77). Jatkuva liikkeelläolo välttelee osoittelevaa ja nimeävää tulkintaa. Liikutaan kielen, puheen ja äänteellisyyden alueella, jossa puhalletaan henkeä assosiaation oleellisuuteen sanomisen ja ymmärtämisen äärellä: ”Ota paradoksi huuliesi väliin ja syö huulet.”(s.87).

Maisema on perusyksikkö

Matinmikon ainutlaatuisuus ilmenee esimerkiksi taitavuudessa kirjoittaa yhteiskunnallinen analyysi ja lukuisiin merkityksiin taipuva kielen leikki samaan lauseeseen.  Muodoltaan eniten kertomusta muistuttavassa tekstissä sunnuntaikaljalla istuvan havainnoilla luodaan useapaikkaisia tiloja. Sisältä leijuvalla eritteiden ja viinan hajulla rakennetaankin kahta tilaa; kaupungin kesäkatua ja toisen maan leikkaussalia, jossa tyttöjen sukuelimet silvotaan. Mies hulauttaa kossun kurkkuunsa molemmissa kaupungeissa. Maisema onkin koko trilogian läpi kantava perusyksikkö, jolla tuotetaan päällekkäisiä, rinnakkaisia ja lomittaisia tiloja ja aikoja. Kehykset ja merkitykset risteytyvät ja kerrostuvat niissä tavalla, mikä on sanataidetta parhaimmillaan.

Eikä taitavuus jää Matinmikolla tekniikaksi. Tekstit kantavat mukanaan muodotonta ja määrittelemätöntä taikaa, jota nyt kutsun intohimoksi. Siitä ei voi puhua, sen takia näytän:
”Hevonen laskee päänsä naisen syliin. Nainen näkee/ näyn, jossa kalastaja pitää hohtavaa appelsiinia kädessään. / Hevonen nukahtaa ja siirtyy naisen näkyyn. Kalastaja nousee / hevosen selkään. Hevonen on ottanut appelsiinin hampaidensa / väliin. Kuola alkaa valua sen suupielistä, mutta appelsiini säilyy / vahingoittumattomana. Kalastaja ohjaa hevosen vitivalkoiselle / jäätikölle, sanoo: ”tässä on maisemani.” Kun kaikki havahtuvat, sade on lakannut. Kulho on tyhjä. Valo muodostaa seinille välk-/kyviä kuutioita ja laineita. Ne huuhtovat kasvoja, joista kasvaa / rantaa.”(s.56–57).

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto