Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Missä ovat rakkauden rajat?

Nina Gimishanov, 19.3.2001
Maria Peura: On rakkautes ääretön s., Tammi 2001

Maria Peuran, 30, esikoisromaani on yhteiskunnallisesti hyvin tärkeä kirja. ”On rakkautes ääretön” kertoo insestistä. Kirja riisuu säälimättä paljaaksi aiheeseen liittyvän raakuuden ja häpeän, vihan ja säälin. Se pakottaa katsomaan pahuutta silmiin ja herättää niin vahvoja reaktioita, että lukuelämys tavallaan katoaa. Shokeeraava tarina vie helposti huomion pois Peuran kirjallisesta lahjakkuudesta. Onneksi tekstin ja teeman välillä on ristiriita; kieli on kauniin runollista, säkenöivää, jopa valoisaa.

Seitsemänvuotias Saara on jätetty ukin ja mummon hoiviin, äiti ja isä selvittelevät alkoholi- ja parisuhdeongelmiaan. Ukki juo, hakkaa mummoa ja käyttää Saaraa hyväksi. Toistuvia yksityiskohtaisia raiskauskuvauksia on kiduttava lukea. Saaran ystävyys lähimökin Pentin kanssa tuo tarinaan tarpeellista lämpöä. Harvassa ovat ihmissuhteet, joissa ei ole vinoutumaa. Umpipahan ja saastaisen tarinan lopussa pilkottaa kuitenkin lohtu.

Miljöö on pohjoinen Kiekerön kylä. Peura opiskelee dramaturgiaa Teatterikorkeakoulussa, mutta kotipaikan, Lapin Pellon tunnelmat elävät hänessä tiukasti. Romaanin mielentila on sama kuin pellolaisen Timo K. Mukan ja viereisen kylän kasvatin Rosa Liksomin teksteissä. Murre on dialogeissa luontevaa. Saaran sisäisen maailman kieli on ajatusten laukkaa, pakoa sadun ja yliluonnollisen maailmaan.

Lapsen näkökulman valinta asettaa vaatimuksia, jotka Peura hyvin täyttää. Jotkut sananvalinnat oudoksuttavat, mutta kokonaisuus on eheä ja tarinan logiikka uskottava.

Romaanissa on kaksi ääntä: pahan ääni ja viattoman ääni. Näin katoaa liian helppo tuomittavuus. Rikoksen tekijän sisäinen ääni on taitavasti kuvattu, samoin viattoman lapsen. Hänen vääristyneisiin ajatuksiinsa tulee paljon pahaa: kuolema, kiroilu ja ahdistus sekä sääli ukkia kohtaan.

Peura kylvää tekstiinsä elämän ja kuoleman kuvia. Saaran ajatukset täyttyvät valon ja kukkien kuvista, toisaalta häntä piinavat myyttiseksi kohoava pahuuden tahraama sirkkeliaukio, piirroshirviöt, veri ja ajatukset hukuttautumisesta. Raamatun symboliikalla on uskonnollisessa ympäristössä kasvaneelle lapselle omat merkityksensä. Saara kutsuu apuun Jeesusta ja kokee mielessään ristiinnaulitun kohtalon.

Läpi tarinan lukijan mielessä on kysymys: tapahtuiko tämä todella? Romaanissa insesti periytyy suvussa, niin se tapaa tehdä todellisuudessakin. Kuinka paljon näitä kohtaloita mahtaakaan olla? Onko joka kylässä oma vaiettu häpeänsä? Ehkä romaanin Saaran puheenvuoron jälkeen niistä uskalletaan kertoa.

Odotan kiinnostuneena Peuran seuraavaa teosta – jospa sen aihe olisi edes vähän vähemmän kauhea.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto