Eksyneitten valtakunta

Marianna Kurton esikoisteos Eksyneitten valtakunta on kauniisti virtaava kokonaisuus, jossa ihminen etsii paikkaansa ja olemassaolonsa tapaa maailmassa, joka on alati muuttuva. Teos rakentuu pääosin proosarunoista, mutta mukana on myös säemuotoista runoa, mikä tuo kokonaisuuteen ilmavuutta ja rikkoo virkistävästi proosarunojen tarinallisuutta.

Eksyneitten valtakunnassa on aloitusrunon jälkeen kahdeksan osaa, pienoismaailmaa, joissa runojen tarina kulkee. Vaikka runot muodostavat tarinan maailmasta ja ihmisestä, Kurtto ei kirjoita tiukasti juonellista kertomusta. Tarinallisuudesta huolimatta teksti liikkuu ja assosioi vapaasti eikä jähmety noudattamaan proosan lainalaisuuksia. Kurtto kirjoittaa surrealismista ammentavaa ja kielellä leikkivää runoa, ei lyyristä proosaa runokirjan kansien välin. Sanon näin siitäkin huolimatta, että vastustan raja-aitojen pystyttämistä tai karsinoiden rakentamista lyriikan, proosan tai draaman ympärille tai sen määrittelemistä, mitä runon, proosan tai draaman kieli voi olla.

Alussa on alku ja toinen alku

Eksyneitten valtakunnan alussa on kaksi alkua. Ensimmäisessä runossa alkaa aika, ja maailma alkaa. Lukija saa tutustua runojen minään, jonka tutkimuksia maailmasta kirjassa seurataan. “Kerran oli hiekkaa ja hiekkaan iskettiin keppi. Siitä alkoi aika, pyramidit ja kaisloissa keikkuvat veneet, jono baariin. On toisia jotka puhuvat spiraaleista, kertovat kiekuraisia tarinoita, mutta tutkimukseni ei yllä näihin, sillä nyt keskityn aamuun, joka tuli sen illan jälkeen, jota ennen aavistelimme illan tulevan.“ Kokoelman toisessa runossa alkaa pisara, josta alkaa meri ja vesielämä vailla vertaa. Kurton teksti loiskuu ja litisee, vesikuvasto kulkee koko kirjan halki, sillä vesi on kaiken koti.

Maailma saa alkunsa vedestä, mutta ei heti eriydy siitä, vaan “keskellä kaupunkia makaa valkoisten rakennusten piirittämä vesi“. Toisen osan aloitusrunossa kaupungit vasta nousevat vedestä, lapset vedestä kuivalle maalle”. Runojen minä kulkee maailmassa ja vedessä, ja Kurtto pohtii kiehtovasti, kuinka olla maailmassa, johon “olen tullut kävelemään tottuakseni“. Maailmassa oleminen ja sen saaminen haltuun ei vain ole niin kovin yksiselitteistä: “Mutta nyt olen paikassa, josta ei voi lähteä, olen tullut kävelemään, en totu“. Miten tottuakaan, kun asiat muuttuvat koko ajan: postimaksut nousevat, tiedemies kumoaa painovoiman, roska-auto peruuttaa pihaan ja pilvet rajaavat taivaan ja maan.

Eksyneitten valtakunnassa muuttuminen ja liike kasvavat vieläkin suuremmaksi, sillä Kurton rakentama todellisuus on keinahteleva ja nyrjähtelevä, se rakentuu paloista ja on ensin yhdenlainen ja heti perään toisenlainen, muotoaan muuttava. Tuollainen maailma estää tottumasta, mikä on lohduttava ajatus, kunhan ihminen voi kaiken, sekä maailman että oman itsensä, muuttumisen keskellä löytää edes silloin tällöin suvantokohdan, kokoisensa tilan.

Minä vaihtaa asentoa

Kurton runojen minä etsii omanmittaista huonetta, sillä maailmaan olisi jotenkin sovittava. Arkkitehdit ovat sulloneet kaupungit täyteen ja kun huoneet ovat limittäin ja lattian alla romua, ihminen mahtuisi mieluiten kuin puu, “joka ei koukista raajojaan ruuhkassa“. Luonto näyttäytyykin teoksessa vapauden ja oman tilan mahdollisuutena, mutta Kurtto ei silti sorru hyvän luonnon ja pahan teknologian mustavalkoiseen vastakkainasettelun. Luonto on jotakin villiä, jota pyritään hallitsemaan ja hallitaankin esimerkiksi silloin, kun “lumi sataa kaupunkiin viraston määräämällä tiheydellä, kasoiksi kohtiin, jotka sille on varattu“. Ei ihme, että tuollaisessa kaupungissa ihmiset jähmettyvät talveen, ja luut ovat ihmisessä kuin jäätyneet myyrät.

Eksyneitten valtakunnassa runojen minä on koko ajan läsnä, mutta jää silti häilyväksi. Samoin käy runojen sinälle ja hänelle. Teksti näyttää ja kätkee saman tien. Henkilöt ovat varjoja ja liikahduksia, ja huomaan jääväni kaipaamaan hivenen lisää arkea ja lihaa. Sitä, että henkilöt ja maailma piirtyisivät vähän tarkemmin ja täsmentyisivät. Tällä en tarkoita sitä, että maailma tai sen ihmiset pitäisi määritellä tai että niistä pitäisi muodostua kiinteä ja lukkiutunut kokonaisuus. Nyt vain monet kiinnostavat kuvat ja toden tai epätoden palaset liukuvat niin nopeasti ohi, etten ehdi tarttua niihin. Henkilöt irtoavat maailmastaan ja paikka paikoin jäävät ilman taustaa, jonka voi kuitenkin aavistaa. Mutta ehkä se onkin tarkoitus: olen alati muuttuvassa maailmassa, jossa lukijanakin joudun etsimään omaa asentoani.

Kieli virtaa ihmisen kuvan

Kurton kieli on kaunista, melkein liiankin kaunista. Välillä kaipaan soraääntä, kielen nyrjähdystä, viiltoa tai iskua. Mutta lause kulkee vaivatta eteenpäin, rikkoo hyvällä tavalla arkilogiikkaa ja kielen säännönmukaisuutta. Se luo tunnelmaa ja eteenpäin keinuttavaa rytmiä: tekstissä on meren ja ihmisen oma rytmi. Kielen virtaavuus on siinä määrin hypnoottista, että ainakin minulle käy lukijana niin, että alan helposti lukea rytmiä ja sanojen ja äänteiden virtaa, ja merkitykset jäävät taka-alalle, kunnes muistutan itseäni olemaan tarkkana, palaamaan taaksepäin. Tuntuu, että melkein kyllästymiseen saakka proosarunoa kuin proosarunoa verrataan Saila Susiluodon proosarunoihin. Jotakin tutunoloista silti on siinä tavassa, jolla Kurtto rakentaa maailmaa ja käyttää kieltä: jotkut virkerakenteet ja sanajärjestykset sekä runojen henkilöiden repliikit tuovat väistämättä mieleen kaikuja Susiluodon runoista.

Eksyneitten valtakunta ei ole sanahelinää, mutta se on sanan helinää, joka vie lukijan varmemmin kirjainten musiikkiin kuin merkitysten virtaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Kurton teksti olisi vailla merkityksiä, sillä se näyttää ihmeellisiä välähdyksiä todesta ja epätodesta. Se avaa surun ja onnen spiraaleja ja puhuu maailman ja oman minän hallinnan tarpeesta ja mahdottomuudesta. Mitään valmiita vastauksia runot eivät onneksi anna, ne herättävät kysymyksiä ja lisää kysymyksiä niin, että lukija voi löytää vastauksia, jotka seuraavassa hetkessä muuttuvat kysymyksiksi.

Eksyneitten valtakunta on hauskasti eksyttävä kokonaisuus. Ja se on nimenomaan kokonaisuus, sillä Kurton runot asettuvat dialogiin toistensa kanssa ja muodostavat runokertomuksen, joka on enemmän kuin osiensa summa. Kaikki yksittäiset runot eivät kosketa tai avaudu kunnolla yksikseen, vaan vasta, kun ne heijastuvat toisiin runoihin. Silloin kirja piirtää kauniisti kuvaa ihmisestä: “sillä ihminen on epägeometrinen hitaasti aavikoituva tasanko, sinisen lähijunan penkillä matkalla kotiin“. Maali rapisee seiniltä, seinät vaihtavat väriä, vuodenajat nimeä, “mutta iho joka on samaa ruumista ei osaa päättää asentonsa suuntaa“.

Kurtto ei kuitenkaan jätä lukijaa vaihtamaan asentoaan loputtomasti, eksymään yhä uudelleen jatkuvaan muutokseen, vaan antaa lopussa toivon: “Aluksi päivät ovat mustia, lopuksi aamut niin kirkkaita että putoamme niistä läpi. Eikä loppua ole, kun tämä alkaa, saari syntyy, saareen joki, jokeen sammakoita joiden posket valuvat sinistä verta. Alkaa ihminenkin mahtua. Yksi kerrallaan se mahtuu.“