Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tarinoiden kohtaavat kehät

Hannele Puhtimäki, 25.4.2018
Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja 253 s., WSOY 2017

Eksymisen ja unohtamisen kirja on romaani, jonka tekstiin on alusta lähtien hyvin hienovaraisesti kudottu mysteerin lanka. Sitä lukiessa ei oikein tiedä, missä mennään ja mihin mennään – hyvällä tavalla. Aiempaan Marisha Rasi-Koskisen tuotantoon tutustuneille tämä ei ole uutta. Hänen teksteilleen on tunnusomaista arvoituksellisuus, aikatasojen ja näkökulmien vaihtelevuus ja maailman loogisuuden asettaminen kyseenalaiseksi. Hän on koulutukseltaan psykologi, mikä näkyy sekä teosten aihevalinnoissa että niiden ihmiskuvauksen vahvuudessa.

Rasi-Koskinen kuvaa, millaisia keinoja lapset joutuvat käyttämään selviytyäkseen aikuisten maailmassa.

Romaani kertoo Martinan, Julian ja Janin tarinat, jotka vähitellen nivoutuvat toisiinsa. Kirjan rakenne on sellainen, että juonenkulusta ei kovin paljon voi kertoa pilaamatta lukukokemusta.

Martinan ajatusten valinnat

17-vuotias Martina on lähetetty tekemään aborttia. Koskettavasti, muutamin lausein paljastuu, millaisia ratkaisuja Martina seuraavina vuosina elämässään tekee. Viisi vuotta myöhemmin hän lähtee länteen, heti kun se on rajojen avauduttua mahdollista. Hän tulee Suomeen ”postimyyntimorsiamena”, mutta mikään ei ole niin kuin hän on ajatellut.

”Aloitetaan uudestaan. Hän on kaksikymmentäkaksivuotias ja tehnyt virheen. Hän ei tiedä sitä vielä, mutta niin on tapahtunut. Virhettä ei voi korjata, se määrittää hänen loppuelämänsä. Kaikki mitä hän tästä eteenpäin sanoo tai tekee, on seurausta erehdyksestä. Jokainen hengenveto, jokainen liikahdus, joka ainoa teko heijastaa yhtä ja samaa hetkeä.
Päätöksillä on seurauksensa.”
(s. 109)

Martina kuitenkin yrittää korjata virheensä ja pakenee uudesta ”kodistaan” paperittomana, rahattomana ja nimettömänäkin.

Julian unet

Julia, unen- ja enteidennäkijä, valmistelee vanhempiensa kanssa automatkaa, kerta toisensa jälkeen toistuvaa ”huviajelua”, jolle lähdetään, kun postiluukusta alkaa tippua laskuja liian paljon.

”He olivat pakanneet koko edellisen illan. Äiti ja isä olivat nostaneet tavaroita sängylle ja siitä eteenpäin, valikoineet ja hylänneet, valinneet taas. Paljon piti ottaa mutta kaikkea ei voinut. – – Isä järjesteli papereita ja kirjekuoria kasaksi keittiönpöydälle. Hän sanoi, että hänen tekisi mieli jättää viesti, kirjoittaa että tervetuloa ja olkaa hyvät. ”Siitä vaan, viekää pois kaikki mitä vielä irti saatte.” – – Äiti huitaisi kädellään, sanoi ettei sellaista viestiä voinut jättää. Kaiken piti näyttää siltä kuin oltaisiin poissa vain tovi ja tultaisiin takaisin minä hetkenä hyvänsä,” (s. 20–22)

Matkalla kaiken mutkistuessa ja ongelmien yhä lisääntyessä he päätyvät isän rakentamaan kartanoon, jossa vanhemmat ovat tavanneet ja jonka Juliakin muistaa, vaikka on ollut aivan pieni heidän sieltä viisi vuotta aiemmin lähtiessään. Talon omistajat ovat poissa, ja kuin huomaamatta perhe jää taloon päiväkausiksi.

Janin muistikirja

13-vuotias Jan on adoptoitu ulkomailta lastenkodista viisi vuotta sitten.  Jan on huikean älykäs poika, joka ei kuitenkaan pärjää koulussa. Hänelle tärkeitä ovat luvut ja kartat, joita hän kerää ja piirtää itsekin. ”Entä mitä maailma oli, jos siitä ei ollut karttaa? Pelkkä hahmoton kokoelma esineitä ilman nimiä.” (s. 134) Tärkeä on myös muistivihko, jossa on koko Janin elämä piirroksina, lehtileikkeinä ja kuvina. Siihen hän kirjoittaa myös mielessään.

Jokainen lause on merkitsevä ja sellaisena luettava.

”Jan ajatteli karttoja, joita oli kerännyt, pullonkorkkeja laatikoissa, suurennuslasilla poltettuja läikkiä nurmikossa takapihalla, kalliota vasten rikki hakattuja kiviä. Miten kiiltäviä kivensirut olivatkaan aluksi, kuin olisivat pitäneet sisällään salaista valoa, hän ei väsynyt katsomaan sitä, hakkaamaan sitä esiin yhä uusista kivistä ja suremaan sen himmenemistä joka kerta yhtä paljon. Silti eniten hän ajatteli muistikirjaansa. Metsässä ei ollut mitään mitä laskea. Oli turhaa laskea kiviä tai juuria. Mitata sammaleen määrää suhteessa jäkälään tai polkuihin. Määrittää pilvien massaa. Kaikki oli satunnaista. Jan avasi muistikirjan, se oli edelleen siinä mihin hän oli sen jättänyt ennen kuin lähti, ja alkoi kirjoittaa.” (173–174)

Kasvatusvanhemmat laittavat Janin selviytymisleirille, jotta hän saisi ystäviä ja oppisi erätaitoja. Leirillä ryhmissä toteutettu vaellusretki muuttuu poikien kiusanteon takia henkeäsalpaavaksi kamppailuksi eloonjäämisestä.

Eksymisen ja unohtamisen kirja ei ole lukijalle helppo, ei sisältönsä eikä rakenteensa takia. Rasi-Koskinen kuvaa ahdistavalla ja toisaalta ahdistavan neutraalilla tavalla, mitä lapset ja nuoret joutuvat kokemaan aikuisten maailmassa, ja millaisia keinoja he joutuvat käyttämään selviytyäkseen jollain tavoin. Asioita katsellaan nimenomaan lapsen näkökulmasta. Kirja kertoo myös valinnoista: kun teoissaan joutuu aina tekemään valintoja, on kuitenkin vapauttavaa, että on mahdollisuus valita mitä ajattelee, mitä muistaa ja mitä unohtaa. Joskus se on ainoa keino elää päivästä toiseen.

Monella aika- ja henkilötasolla kulkevat ja toisiinsa limittyvät tarinat vaativat keskittymistä. Rasi-Koskinen luottaa lukijaan niin, että jättää tarinasta paljon avoimeksi ja mietittäväksi. Jokainen lause on merkitsevä ja sellaisena luettava. Teos kiertää kehää: prologi ja epilogi kohtaavat samassa kuvassa. Aika menettää merkityksensä. Se on enemmänkin nestemäinen, alati sekoittuva ilmiö kuin täsmällinen suure. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat yhtä ja samaa seosta.

Kirjan luettuaan havahtuu kuin unesta ja kysyy itseltään: Missä olin? Mitä tapahtui? Missä minä nyt olen? Ehkä ne ovat oikein hyödyllisiä kysymyksiä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto