Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Rikkinäisten lasten tarinat

Tapio Salomaa, 29.10.2011
Marisha Rasi-Koskinen: Katariina 263 s., Avain 2011

Marisha Rasi-Koskisen esikoisromaani herättää heti mielenkiinnon kauniilla kielellään, tarkalla kuvauksellaan ja salaperäisellä tunnelmallaan. Ensisivuilla tavataan kaksi tyttöä, joista toinen kuolee monissa leikeissä eri tavoilla.

Myöhemmin päästään selvittämään, mitä näiden synkkien leikkien taakse kätkeytyy, ja romaani laajenee kertomaan monien muidenkin hahmojen tarinoita: tavataan jatkuvasti muuttava perhe, omia lapsiaan välttelevä lastensuojelutyöntekijä, pahanmakuista tupakkaa polttava kymmenvuotias ja tiukan uskonnollisessa perheessä kasvava poika.

Lapsen salattu maailma

Katariina on aikuiseen makuun sopiva romaani lapsista ja nuorista, jotka ovat eri syistä hieman rikkinäisiä. He ovat herkkiä, pelokkaita, sulkeutuneita, tukahdutettuja ja vaikeita, eikä heidän ääntään ei ole helppo kuulla: ”Hän voi sanoa sen niin hiljaa, ettei ole aivan varma, onko puhunut ollenkaan.” Psykologina työskentelevä Rasi-Koskinen onnistuu kuitenkin tavoittamaan lapsen kätketyn maailman vakuuttavasti.

Hankalissa elämäntilanteissa lasten selviytymiskeinoina toimivat haaveet, leikit ja mielikuvitus. Leikit saattavat alkaa haaveellisina huvituksina, mutta niihinkin hiipivät torjutut pelot, ja niistä tulee keinoja käsitellä vaikeita asioita. Erityisen elegantti kohtaus on lyhyt vakava ei-juu-vaarinhousut-leikki, jota lapset pysähtyvät leikkimään romaanin synkimmällä hetkellä.

Katariinan alussa korostuu psykologinen fantasia, loppupuolella karu realismi. Tyyli on herkkävireinen, runollinen ja arvoituksellinen. Sävy tasapainoilee vakavan melankolian ja hirtehisen huumorin välillä. ”Äitin työ on pelastaa lapsia. Minusta on ihan hyvä että, äiti pelastaa lapsia. On ihan hyvä että, oma äiti osaa pelastaa jos, joskus itse on pulassa.”

Todellisuudessa romaanin lapset tulevat harvoin huomatuiksi. He saattavat muuttua näkymättömiksi niin kuin Tove Janssonin ”Näkymätön lapsi” tai kadota kokonaan. Katariinalla on selkeä sanoma: lapsista on huolehdittava ja heitä on kuunneltava. Mutta Rasi-Koskinen ei saarnaa vaan antaa hahmojensa kohtaloiden puhua puolestaan.

Palapelirakenne

Romaaniksi Katariina on poikkeuksellisen novellikokoelmamainen. Se koostuu viidestä kertomuksesta, jotka voisivat toimia myös itsenäisinä. Yksi niistä onkin julkaistu katariinattomana versiona: Gummeruksen antologiasta Novellit 2011 löytyy Martti Joenpolven novellikilpailussa palkittu ”Neljäs talo”. Romaanissa sama tarina on laajennetussa, editoidussa ja suurempaan juoneen sovitetussa muodossa.

Aamulehden haastattelussa 22.8.2011 Rasi-Koskinen kertoo kirjoittaneensa romaaniin päätyneitä tarinoita aluksi itsenäisinä mutta toisiinsa kytkeytyneinä kertomuksina. Keskushahmo Katariina syntyi vasta kirjoittaessa, punaisena lankana, joka liittää episodit toisiinsa ja tekee kokonaisuudesta romaanin.

Katariinan omaa ääntä kuullaan harvoin. Useimmiten hänet kohdataan muiden tarinoissa, muiden silmin nähtynä. Kuva on aina subjektiivinen ja epäselvä:

”Oli toinenkin Katariina. Oli sellainen Katariina, että sen olemassaolon aavisti, mutta sitä ei tuntenut tai koskaan tavannut, ei edes nähnyt kuin kaukaa. Tämä toinen kulki hiukan sivussa, korvasi Jaakobin tunteman Katariinan silloin, kun Jaakob ei ollut näkemässä. Varma siitä ei voinut olla, mutta ainakin Jaakob uskoi niin. Toisella Katariinalla oli läpipääsemättömät silmät ja vieras hymy eikä se ollut velvollinen noudattamaan lupauksia, joita ensimmäinen Katariina teki.”

Katariina on siis paitsi romaanin päähenkilö myös sen keskeinen tuntematon. Hän jättää kirjeitään seinien sisään, ”piirtää jonkinlaista aarrekarttaa tai suunnistusreittiä perässä tuleville halki omakotitaloalueiden viidakon”. Tätä reittiä lukija jäljittää uppoutuessaan Katariinaa ympäröivien ihmisten tarinoihin.

Reitin kartoittaminen ei aina ole helppoa. Katariina ei kuitenkaan varsinaisesti ole vaikeaselkoinen, loppuun mennessä palaset ovat loksahtaneet kohdalleen. Palapeli on siististi koossa, reunoiltaan ainakin. Keskimmäinen pala eli Katariina puuttuu edelleen, mutta sen ääriviivat näkyvät, ja kokonaisuuden perusteella lukija saa hahmotettua kuvankin mielessään, ainakin jonkinlaisen. Kaikkea ei selitetä.

Taitava kertoja

Palapelinsä Rasi-Koskinen on sommitellut tarkasti. Rakenteellisen taiteilun huomaa etenkin neljännessä kertomuksessa, jossa jokaisen luvun loppulause kaikuu seuraavan luvun alkulauseessa, vaikka aina siirrytään aikatasojen välillä ja paikasta toiseen. Leikkaukset ovat elokuvamaisia, toisaalta myös tajunnanvirtamaisia: ne seuraavat sekä fyysistä liikettä että mielen assosiaatioita.

Kielellinen punos sitoo fragmentaarisen kertomuksen yhteen. Huolellinen rakenne korostaa kerronnan dynaamisuutta, rytmittää jännityksen täydellisesti ja auttaa tekemään kertomuksesta romaanin intensiivisimmän.

Rasi-Koskinen on erityisen taitava välittämään kielen kautta vaikutelmia ja tajunnantiloja. Kun nainen ahdistuu, ”Makuuhuoneen ilma painaa. Sellaista ilmaa eivät keuhkot voi käsitellä, eivät eritellä siitä happea, sillä happea siinä ei ole.” Kun hän pyörtyy, ”Jalkojen alla matto on pehmeää puuroa.” Kun lapsi on pelosta jähmettynyt, ”Seinät ovat hänessä kiinni. Seinät ovat kasvoissa, korvissa, nielussa. Jos hän liikauttaisi päätään, hän kolauttaisi otsansa.”

Parhaimmillaan suorastaan unohtumattoman aistivoimaiset kielikuvat tekevät mielentiloista konkreettisia ja vievät lukijan suoraan hahmon sisään.

Unohtumattoman aistivoimaiset kielikuvat tekevät mielentiloista konkreettisia.

Rasi-Koskisen runollinen tyyli lyhyine lauseineen on osuvaa ja vakuuttavaa. Toisinaan kuljetaan kuitenkin maneerisuuden rajamailla, esimerkiksi kun hienoa kielikuvaa ”Hauta keskellä juhlapöytää, yksinkertaisilla lauseilla täytetty hauta” seuraa kaksisanainen kappale ”Hänen hautansa”, tai kun kärjistetyillä vastakkainasetteluilla toteutetaan teennäisiä paradokseja kuten ”Jiivee säilyy sellaisena aina. Jaakob ei säily samanlaisena… Jiivee on muuttunut, sittenkin. Jaakob ei ole.”

Maneerit ovat kuitenkin sen verran vireiden kielikuvien ja vetreän ilmaisun ympäröimiä, etteivät ne pääse häiritsemään kokonaiskuvaa tarkasta ja huolitellusta ilmaisusta.

Katariina on varsin onnistunut esikoisromaani, jolla Rasi-Koskinen osoittaa hallitsevansa etenkin psykologisen kuvauksen ja rakenteen sommittelun. Romaani- ja novellimuoto luonnistuvat häneltä yhtä lailla. Katariinaa kelpaa suositella, etenkin arvoituksellisesta ja psykologisesta kerronnasta nauttiville.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto