Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirjailija antaa äänen suomalaisten keskitysleirien vangeille

Aki Alanko, 27.4.2004
Marja-Leena Mikkola: Menetetty lapsuus - suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941- 44 s., Tammi 2004

Jatkosodan (1941–1944) aikana suomalaiset miehittävät suuren osan Itä-Karjalaa. Vallattu alue oli tarkoitus yhdistää osaksi Suur-Suomea, mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut. Koska miehitetyn alueen väestön haluttiin olevan puhtaasti suomensukuista, venäläiset siviilinaiset, lapset ja vanhukset siirrettiin keskitysleireihin. Sodan pitkittyessä näistä leireistä tuli siellä oleville varsinainen tuskien tie, josta ei ole vieläkään runsaasti puhuttu.

Ansioitunut pitkän linjan kirjailija Marja-Leena Mikkola on tarttunut vaiettuun ja kipeään aiheeseen. Venäläiseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen perehtyneenä hänellä onkin tähän hyvät edellytykset. Kirjailijana hän pystyy myös välttämään tieteelliseen esitykseen helposti kytkeytyvät puutteet. Mikkola osaa kirjoittaa ihmisen tuoksuista, lämmintä proosaa, joka on kaukana akateemisesta kuivakkuudesta.

Menetetty lapsuus on haastattelututkimus 17 venäläisestä, jotka joutuivat viettämään lapsuutensa tai nuoruutensa suomalaismiehityksen aikaisilla keskitysleireillä. Heidän lisäkseen yksi osallistui kirjantekoon otteellaan muistelmakäsikirjoituksesta. Mikkolan teos on myös työ- ja matkapäiväkirja itse kirjan tekemisestä, tämän päivän Itä-Karjalasta ja sen historiasta.

Tekijä nostaa pääosaan tavallisen venäläisen, miehen ja naisen; he pääsevät kertomaan tarinansa. Muistelujen syyttävä sormi suuntautuu suomalaiseen, joka osasi myös pahoinpidellä. Eniten kuolemia leireillä aiheuttivat kuitenkin nälkä ja sairaudet. Silti muistelijoiden kanta ei ole yksipuolisen tuomitseva: osa suomalaisista oli ymmärtäväisiä ja hyväsydämisiä. Näitä olivat esimerkiksi muutamat vartijat, jotka katsoivat sormiensa läpi tilapäiset ruoanhakumatkat leirin ulkopuolelta.

Teos on onnistunut siinä, että venäläiset saavat kuuluviin oman äänensä. Mikkolan haastattelut ovat saattaneet toimia terapeuttisestikin, sillä hän on yrittänyt saada selville ihmisten pahat ja kipeät kokemukset. Ajan sanotaan parantavan haavat, mutta vielä vuosikymmenien jälkeenkin leiriaikaa on vaikea muistella. Kirjailija on tehnyt kulttuuriteon tallentaessaan unohdettujen kärsittyjen historiaa, jota löytyy jossain muodossa kaikkialta, missä vain on sodittu.

Kuten ymmärrettävää on, lähes jokaista entistä leiriläistä tuntuu yhdistävän kaipaus neuvostoaikaan, sillä moni asia oli heidän kannaltaan tuolloin paremmin – nyt he saavat kituutella pienellä eläkkeellä. Alaikäisenä leireille joutuneiden suurena toiveena olisi, että virallinen Suomi tunnustaisi miehitysaikojen teot ja olisi valmis maksamaan leiriläisille korvauksia näiden kärsimyksistä. Näin Saksa on jo suostunut tekemään.

Menetetty lapsuus on anniltaan mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Paikoitellen hieman pitkiksi venyneet kappaleet tekivät lukukokemuksesta kuitenkin joskus raskaan. Mieleeni tuli myös toinen jäsennystapa, jossa tutkimuskirjallisuuteen perustuva faktakerronta ja muistelu olisivat olleet paljon limittyneimpinä toisiinsa. Nyt ne vuorottelevat ja saumat ovat nähtävissä.

Mikkolan teoksella on merkitystä kansallisen menneisyyskuvamme täydentäjänä. Historiankirjoitus ja kouluopetus ovat painotaneet myyttiä hyveellisesti sotaa käyneestä Suomesta. Viimeistään nyt meidän olisi aika todeta, että olemme syyllistyneet pahoihin tekoihin siinä missä toisetkin. Jokaisen kansan sotahistoriaan kuuluu mustia pilkkuja, ja kirjassa kerrotut asiat edustavat niitä meille. Kaikkien on kuitenkin kyettävä elämään menneisyytensä kanssa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto