Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Matka pimeyteen

Päivi Koivisto, 24.10.2017
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti 203 s., Teos 2017

En pysty lukemaan tätä kirjaa. Näin ajattelin, kun olin lukenut Marjo Niemen Kaikkien menetysten äitiä kolmisenkymmentä sivua. Kirja aiheutti hengenahdistusta ja sydämen tykytystä, vaikka kansitekstit yrittävät vakuuttaa, että kirjahan on hauska. Eikä ole.

Kaikkien menetysten äiti herättää tunteita, minun tapauksessani vahvaa ahdistusta ja torjuntaakin.

Niemen romaani ei ole huono kirja. Mitäänsanomaton, kehnosti kirjoitettu, tylsä ja kliseinen romaani on huono, eikä sellainen kirja pysty herättämään muuta tunnetta kuin ärtymystä siitä, että se ylipäätään on julkaistu. Kaikkien menetysten äiti herättää tunteita, minun tapauksessani vahvaa ahdistusta ja torjuntaakin. Toisessa lukijassa, toisenlaisella psyykensisällöllä varustetussa, kirja ehkä toisi pintaan jotakin muuta. Naurua vaikka. Taisin minäkin naurahtaa ääneen muutaman kerran.

Kaikkien menetysten äidissä ei ole kyse monessa suomalaisessa romaanissa laimeasti kuvatusta sielunkivusta, jota periaatteessa hyvinvoivat ihmiset tarinoiden rivienväleissä tuntevat. Nyt on kyse todellisesta hädästä ja kelpaamattomuuden ja kyvyttömyyden tunteista. On kyse häpeän synnystä ja sen seurauksista ihmisen toiminnalle, koko elämälle.

En odottanut näin rankkaa lukukokemusta. En vaikka Niemen edellisessäkin romaanissa, Ihmissyöjän ystävyydessä, on synkkiä aiheita. Sen liikkeelle paneva elementti on ystävän itsemurha ja romaanissa kuvataan niin ihmisten välistä epätasa-arvoa kuin koko Euroopan historiallista pahuutta. Silti prekaarien taiteilija-humanistien piiri Ihmissyöjän ystävyydessä vei minut tutunoloiseen maailmaan, ahdinkojen täyttämään mutta ymmärrettävään.

Uudesta romaanista on taiteilija-angsti kaukana, sen sijaan joudun mukaan arkisen varastotyöntekijän, aviovaimon ja pienen tytön äidin, Monaksi kirjan lopussa nimetyn minäkertojan yksityiseen kauhukokemukseen. (En voi olla mielessäni pyörittämättä Mona-nimen mahdollisia merkityksiä; on vaikea uskoa, että nimi olisi pelkkä päähänpälkähdys.)

Monologinen ja klaustrofobinen tarina

Klaustrofobinen tunnelma viritetään heti kirjan alussa, kun lukija viedään kesken Monan työpäivän tämän kanssa varastohyllylle kyyhöttämään. Makaamaan ahtaaseen paikkaan laatikoiden puristukseen, jossa Mona pystyy tuntemaan olonsa hetken turvalliseksi. Siinä kohdassa kokemukseni irtautuu kertojan kokemuksesta, en pysty jakamaan hänen ajatustaan. Ahtaat paikat ovat minusta aivan liian kammottavia.

Varsinaisesti romaani käynnistyy, kun Mona kerran herää piilostaan ja huomaa kaikkialla olevan hiljaista ja pilkkopimeää. Hänellä ei ole aavistustakaan mitä on tapahtunut ja missä hän on. Vieläkö tämä on sama varasto, jonka hyllylle hän nukahti? Mona lähtee haparoimaan kohti normaalia maailmaa. Tutun varaston sijasta hän löytää itsensä näyttämöltä, jossa hänen lisäkseen on paarit ja niillä äiti, kuollut.

Näyttämölle joutuminen ja kerronnan monologisuus tuo tekstiin teatterillisuutta. Tilanteen keinotekoisuutta korostaa pelkistetty lavastus ja normaalimaailmasta irti leikattu monologi. Itse tulkitsin niin, että Monan irrottaminen varaston reaalimaailmasta näyttämölle tarkkailtavaksi ei ole vain ahdistuksen ja häpeäherkän ihmisen tilanteen metafora vaan psykoosin kuvaus. Kertoja ei kokemuksessaan pysy enää realiteeteissa, eikä lukijallekaan ole selvää, onko Mona edes ollut töissä vai koko ajan kotona. Kirjan loppupuolella näyttämö nimittäin vaihtuu yllättäen kodiksi, jossa hallusinaatio paareilla makaavasta äidistä jatkuu. Kokonaan takaisin yhteiseen maailmaan ei häntä pysty vetämään takaisin sen enempää tyttärestä kotona huolehtiva aviomies kuin itse pieni tytärkään, jota Mona selvästi rakastaa.

Mielen järkkymisen syy on kuolleen äidin ja tyttären kosketuksen, hellyyden ja ylipäänsä näkemisen puutteesta.

Monan monologista käy äkkiä selväksi, että mielen järkkymisen syy on kuolleen äidin ja tyttären suhteessa. On kyse kosketuksen, hellyyden ja ylipäänsä näkemisen puutteesta. Eikä se ole ollut vain Monan ongelma vaan yhtä lailla hänen äitinsä:
”Sulla on isoja vaikeuksia olla toisille ihmisille olemassa. Jos ei olis niitä muutamii kuvii susta, mä saattasin joskus havahtuu kelaamaan, et olitko sä ollenkaan, et ehkä oon kekkassu sut ihan ite, mielikuvitusäitin tai sillä lailla. Tallentuminen ei kylläkään oo ainoita asioita joita sä inhoot, on se kosketus ja sen lisäksi sä oot helvetin hiljanen ihminen – –.” (s. 93)

Oppikirjaesimerkki kosketuksen puutteesta

Kertomus on oppikirjaesimerkki kiintymyssuhteen häiriön seurauksesta. Äiti ei koskenut tytärtään, ei katsonut edes kohti ja käytöksellään synnytti häpeän ja vielä sanallisesti ohjasi kantamaan häpeää. Kertoja tiedostaa tarkasti ahdistuksensa syyt, niin selvästi, että terapiaa täytyy olla takana. Mietin mielessäni, miten moni suomalainen onkaan kokenut saman hyvän kosketuksen puutteen, eikä ole edes osannut sitä kaivata. Kuten kertoja toteaa oman lapsensa tilanteesta:
”Sen lapsen maailma on nykyään sellanen, et äiti saattaa olla tällanen möykky eteisessä, eikä se häntä hätkäytä, sellanen hänen maailmansa nyt on, lapset tottuu kaikkeen. Miten mun piti antaa sille hyvä lapsuus. Nyt se on saatana ihan pilalla, möykky periytyy, se ei pysähdy.” (s. 192)

Lopulta kyse ei ole vain yksittäisestä perheestä vaan kasvattamisen kulttuurista:
 ”Sitä ihan sanottiin et on ihan ok eristää lapsi. Sitä ihan on suositeltu. Oli ihan ookoo laittaa lapsi nurkkaan häpeemään, kiskoo hiuksista ja korvista, sulkee huoneeseen tai uhata ja antaa piiskaa. Oli ihan soveliasta, et jos lapsi näkee painajaisia ja pelkää, ni sen annetaan uida siellä hiessä ja hirviöissä, et siinä siihen sit tottuu. Ja hirveen pienenä mun piti ymmärtää, et miehillä on eri oikeudet. Jos miehet on ihan poikki, ni ne napsahtaa ja väkivaltailee, mut ei muista siitä mitään jälkikäteen. Tää piti lapsen ymmärtää. Sen sijaan ku lapsi napsahtaa, ku mä oli ihan poikki ja napsahdin, ni siitä tuli rangaistus. Sä opetit mulle, että mulle saa tehä vähän mitä vaan, mutta mä en saa tehdä mitään muille.” (s. 172–173)

Mona puhuu ja puhuu, syyttää äitiään yhä uudelleen lapsen ohittamisesta, välttelemisestä, kyvyttömyydestä edes nukkua lapsensa lähellä. Monan ääni on niin vahva, että alan tulla uteliaaksi. Onko Mona luotettava kertoja, näkeekö hän tilanteet oikein ja unohtuuko häneltä kertoa jotain itsestään toisten syyttelyn lomassa? Mitä oikeasti on lapsuudenperheessä tapahtunut? Näitä kysymyksiä pohdin ja hyvä niin, sillä kysymykset pitivät minut kiinni tekstissä, joka vyöryvässä monologisuudessaan ja hulluuden kuvauksessaan on raskasta lukea. Lukiessani jännitän, selviääkö Mona ikinä pois kammottavalta näyttämöltään.

Lukiessa ei voi olla itse kokematta psykoosin harhoja, kauhuja ja tunnetta siitä, ettei pois pääsyä välttämättä ole.

Kertomus ei toiminut odotuksenmukaisesti, monia kysymyksiä jäi vastaamatta. Lukijan odottamia käänteitä ei tullut, toisenlaisia käänteitä kyllä. Tämän takia kirja tuntui enemmän tapauskuvaukselta kuin romaanilta, ja psyyken järkkymisen kuvauksena teos on vaikuttava. Sen sijaan perinteisen romaanin muotoa kaipaavalle se voi olla pettymys. Niemen puolelta todennäköisesti tietoisesti, koska hän on yksi Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran jäsenistä, jotka kukin omalla tavallaan koettelevat totutun proosan muotoja.

Monologimuoto, näyttämöllepano ja kerronnan absurdit elementit vievät ajatukset Marjo Niemen dramaturgin koulutukseen ja edelleen muihin kirjoittaviin teatterilaisiin. Mieleen tulee Jouko Turkan tilitysromaani Häpeä, mutta vielä vahvemmin teos rinnastuu Juha Hurmeen Hulluun, joka kuvaa kertojansa joutumista psykoosiin ja sen myötä suljetulle osastolle. Onpa Hurmeen teoksessa äidilläkin tärkeä osa. Hullu on kuitenkin helpompi vastaanottaa kuin Niemen romaani, koska ensin mainitussa hullun rinnalla on rauhoittavasti läsnä jo järkiinsä tullut tekijä-kertoja. Sen sijaan Niemen päähenkilön monologinen kerronta vetää lukijan asettumaan järkkyneen minäkertojan paikalle. Lukiessa ei voi olla itse kokematta psykoosin harhoja, kauhuja ja tunnetta siitä, ettei pois pääsyä välttämättä ole.

Kaikkien menetysten äidin kansi tiivistää hienosti teoksen hengen. Mustan kirjan keskiössä siintää haamumainen nuori äiti, jonka paitulissa virnistää hymynaama mekaanista irvettään. Koossa ovat kauhun elementit.

P.S.
Ylen Kultakuumeelle kirjoittamassaan kolumnissa ”Kuinka suojautua taiteelta?” Marjo Niemi antaa kieli poskessa neuvoja nykyajan taiteen kuluttajille:
”Koska taide on järkyttävää, voi itseään suojella lukemalla siitä vain kritiikin. Jos kriitikko ei yksiselitteisesti ilmaise, että tämä kaikkien on koettava, älä riskeeraa itseäsi mahdollisesti hahmottoman ja ehkä jopa käsittämättömän taide-elämyksen vaikutuksille.”

Nyt voit miettiä, haluatko olla seikkailija vai pelkuri.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto