Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Vakuuttavat äänenpainot

Johanna Venho, 2.3.2000
Markku Envall: Synnyttämässä s., WSOY 1999

Markku Envall on viime vuosina julkaissut esseitä tiuhaan: kirjan vuodessa. Vuonna 1994 ilmestyneen aforismikokoelman Kivestä, valosta ja hyvästä teoriasta jälkeen ei aforismeja ole ilmestynyt. Harmi,­ Suomessa hyvät aforistikot ovat niukassa. Envallin aforistisissa kokoelmissa on särmää: niitä lukiessa huomaa koko ajan riitelevänsä kirjojen oikeassaolevaa, piikikästä ja painavasti saapastelevaa ääntä vastaan, ja lukeminen on hedelmällistä.

Synnyttämässä-kokoelmassa on neljätoista erilaista esseetä. Kirjan aloittava nimiessee on kiintoisan lakonisesti havainnoiva kertomus isän osasta synnytyksessä. Envall käy läpi kaikkien kolmen lapsensa synnytykset. Tarkasti kirjattuja tapahtumia seuraa kieltämättä mielenkiinnolla. Kuitenkin, koska jokin aika sitten luin Terhi Utriaisen kirjan Välimatkoja, en voi olla vertaamatta synnytyskuvauksia. Esseiden sallima rationaalinen ­ ei, sana on väärä, mutta dokumentaarinen fiktiivisen vastakohtana ­ käsittelytapa näyttäytyy äkisti rajoittuneena ja rajoittavana. Tunteista kerrotaan, mutta niitä on vaikea kokea itsessään. Vai aiheen voimakkuudestako johtuu, että esseen tyyneys ja asiallisuus alkaa melkein puristaa rintakehää!

Mutta esseet esseinä. Envall on lajissa loistava. Teksteissä yhdistyy henkilökohtainen ja yleinen tietämys sillä tavalla, ettei välillä tuomitseva sävykään aiheuta torjuntaa ­ se saa mennä yksityisten mielipiteiden tiliin. Esseen tekijä tunnustaa väriä, hän tuo tekstiin itsensä. Fiktion kirjoittaja voi piiloutua henkilöidensä taakse. Tämän kirjan maailmassa aamutee kahvin sijaan ja päivittäiset kävelylenkit raikkaassa ilmassa ovat hyvän ihmisen ominaisuuksia. Toisaalta ”seksin pakkomielteeseen lukkiutunut” ihminen ei näe oikein, vaan tekee vääriä eli järjenvastaisia päätelmiä.

Jos Envallin aforismit ärsyttävät kinaamaan ja siksi kiihdyttävät, ovat nämä esseet minulle pikemminkin rauhoittavaa luettavaa. Lukijanmieltäni tyynnyttää se, että kirjoittava minä vaikuttaa varmalta oman maailmankuvansa oikeellisuudesta. Tekstissä on vakuuttava äänenpaino. Ehkä tuollainen varmuus on minullekin joskus mahdollista. Mutta haluaisinko sitä todella? Elämän se varmaan tekisi helpommaksi.

Envall kirjoittaa Islannin-matkasta, vanhasta Husqvarna-polkupyörästä, ainoan lapsen asemasta, hän analysoi Hellaakosken runoa ja pohtii pelkoa ja pyhän käsitettä. Pohdinnat ovat aina mielenkiintoisia, aiheesta aukeaa reittejä moneen suuntaan. Kirjan mieleenpainuvimpia on essee Kutsu, jossa muistellaan nuoren pojan kokemuksia runoudesta ­ Hellaakoskesta ­ ja musiikista ­ Bachista. Ne ovat ensimmäisiä elämyksiä, jotka lyövät halkeaman tavanomaisen hallittuun järkiarkeen ja väläyttävät jotain voimakkaampaa todellisuutta. Envall kirjoittaa: ”Koko elämän ajan tuli jatkumaan kamppailu niistä kuolleista kulmista, joita reaalitodellisuuden räikeä valonheitin suinkin jättäisi maailmaan. Joissa voisi elää sitä elämää, johon kerran oli kuullut kutsun.”

Sanomalehtiin ja varsinkaan niitten taidekritiikkiin Envall ei suhtaudu lempeästi, vaan antaa säilänsä viuhua. Hän pohtii myös suomen kielen sanojen muuntumista ja analysoi eri puolueiden vuoden 1999 eduskuntavaaleissa käyttämiä vaalilauseita. Envallin esseitten kieli on koko ajan viimeisteltyä ja terävästi ilmaisevaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto