Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Rabulistinen kirjallisuudenhistoria

Juri Nummelin, 13.12.2016
Markku Eskelinen: Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa 599 s., Siltala 2016

Kirjallisuudenhistorian kirjoittamiseen kuuluu sisäänrakennettuna ongelma, jota ei käsittääkseni kukaan ole ylittänyt: jotta saisi muodostettua kokonaiskuvan, pitäisi lukea kaikki ilmestyneet kirjat. (Elokuvan historiankirjoituksessa tämä vaatimus elää.) Osittain tämän vuoksi on olemassa niin sanottu kaanon, johon kuuluvat vain kirjallisen eliitin hyväksymät kirjat. Ne muodostavat virallisen historiankirjoituksen kohteen, korpuksen. Vastahakoisesti korpukseen on viime vuosikymmeninä hyväksytty joitain suurmenestyksiä, joita käsitellään joko menestyksensä ja myyntimääriensä kautta tai sosiologisesti. On kysytty, mistä niiden suosio kertoo. Kaunokirjallisuutena niitä ei ole useinkaan lähestytty.

Kaanoniin hyväksyttyjen teosten rinnalla ja niiden sivuille ja taakse on jäänyt valtava joukko kirjoja ja kirjailijoita, joista ei ole kirjoitettu (eikä ehkä koskaan kirjoitetakaan) kirjallisuudenhistorioissa mitään. Heitä voi pitää unohdettuina kirjailijoina, joskin osasta ei heidän omana aikanaankaan kuultu mitään eikä heidän teoksiaan välttämättä juuri luettu. Osan kohdalla saatavuus oli heikkoa alun perinkin.

Raukoilla rajoilla on herättänyt suukopua, mihin ovat antaneet syytä Eskelisen siekailemattomat luonnehdinnat kirjailijoista ja kirjallisuudentutkijoista.

Onneksi on tutkijoita, joita kiinnostavat myös unohdetut kirjailijat. Tällainen on rabulistina tunnettu Markku Eskelinen, jonka laaja teos Raukoilla rajoilla on pyrkimys nostaa esille unohdettuja tai vähän tunnettuja tekijöitä. Eskelinen kertoo kirjansa lyhyissä jälkisanoissa työstäneensä kirjaansa ainakin vuodesta 1988, jolloin hän haaveili kirjoittavansa suomalaisen kokeellisen kirjallisuuden lyhyestä ja katkonaisesta historiasta. Teoksen nimeksi olisi tullut ”Toinen traditio”. Hankkeeseensa Eskelinen ei saanut apurahaa, eikä myöskään reilu vuosikymmen myöhemmin aloittamaansa kirjaan, joka olisi käsitellyt suomalaisen kirjallisuuden historiaa laajemmin, niin että mukana olisivat olleet sekä runous että suomenruotsalainen kirjallisuus.

Ilmeisesti oman työnsä mahdollistaakseen Eskelinen on rajannut Raukoilla rajoilla -teoksen niin että siinä eivät ole mukana runous eikä suomenruotsalainen kirjallisuus (myös draama puuttuu). Tämä on tietysti ollut järkevä ratkaisu, koska laajempi kirja ei ehkä ilmestyisi koskaan, vaan jäisi kummittelemaan valmistumattomana suurteoksena, aivan kuin Peter von Baghin huhuttu kymmenosainen elokuvan historia.

Eskelinen käsittelee siis vain suomen kielellä kirjoitettua proosaa. Suomalaisesta kirjallisuudesta syntyy teoksessa näin vain osittainen kuva, kun mukana ei ole esimerkiksi Johan Ludvig ja Fredrika Runebergiä, Tove Janssonia tai Elmer Diktoniusta. Viimeksi mainitun käsitteleminen voisi muuttaa suomalaisen modernistisen kirjallisuuden julkista kuvaa. Runoudessa näkyi 1960-luvulla myös enemmän kokeilevuutta kuin mitä Eskelinen ajan proosasta löytää, ja esimerkiksi omaperäisiä runoja kirjoittanut Kalevi Seilonen esiintyy teoksessa vain parin romaanin tekijänä. Eskelinen myös rusikoi Seilosen romaanin Vastarintaryhmä (1974) yksiulotteisen stalinistisena propagandana.

Rajaus on kuitenkin, kuten sanottu, järkevä, koska se on ylipäätään mahdollistanut Eskelisen teoksen valmistumisen. (Pyörrän puheeni, jos Eskelinen vielä tekee laajemman historiateoksen.) Raukoilla rajoilla on herättänyt jonkin verran keskustelua ja suukopuakin, mihin ovat antaneet syytä Eskelisen siekailemattomat luonnehdinnat epäkiinnostavina tai epäonnistuneina pitämistään kirjailijoista ja kirjallisuudentutkijoista. Teoksen julkaisua on kuitenkin tervehdittävä ilolla, sillä se pakottaa ajattelemaan ja hakemaan uusia näkökulmia suomalaiseen kirjallisuudenhistoriaan.

Vastakaanon

Raukoilla rajoilla pyrkii kahteen päämäärään. Se nostaa ensinnäkin esille unohdettuja teoksia, jotka haastavat suomalaisen kirjallisuuden valtavirran sekä siitä kirjoitetun kirjallisuushistorian, ja toiseksi se arvioi uudestaan keskeisiä klassikoita, kuten Juhani Ahoa, Minna Canthia ja Hannu Salamaa. Eskelinen käy monien kirjallisuudentutkijan hellimien konstruktioiden – tai myyttien, tekisi mieli sanoa – kimppuun ja repii niitä hajalle. Raukat rajat luettuaan on enää vaikea pitää vaikkapa Juhani Ahoa realistina kuin muutaman teoksen kohdalla. Eskelinen käy hyvin läpi prosessin, jonka jälkeen Aho muuttui kirjailijana eliitille hyväksyttävämpään suuntaan.

Eskelinen ei säästele myöskään Leena Krohnin tai Arto Salmisen tapaisia kaanoniin hyväksyttyjä nyky- tai melkein nykykirjailijoita. Paljon voi päätellä myös siitä, keitä Eskelinen jättää käsittelemättä – esimerkiksi Antti Tuuria ei teoksessa mainita sanallakaan. On toisaalta helppo uskoa, että Tuurin kaltainen samaa teosta varioiva ja miehiseen proosaan luottava kirjailija ei Eskelistä kiinnosta.

Usein Eskelinen myös loikkaa pamfletin alueelle (vaikka on itse väittänyt julkisesti, että Raukoilla rajoilla ei ole pamfletti) osoittaessaan, mikä kaikki (hänen mielestään) on pielessä suomalaisessa kirjallisuudentutkimuksessa. Suurelta osin yliopistojen ulkopuolella työskennellyt Eskelinen, joka itse on perehtynyt kirjallisuudentutkimuksen uusimpiin traditioihin, kirjoittaa ivallisen viiltävästi monista akateemisissa viroissa olevista kollegoistaan eikä ulkopuolinen lukija pysty välttämään mielikuvaa katkeruudesta, täysin riippumatta siitä, mitkä ovat Eskelisen tosiasialliset akateemiset saavutukset.

Pamflettimaisuutta on myös siinä, miten Eskelinen kirjoittaa esimerkiksi Eino Railosta ja tämän roolista Algot Untolan elämäntuotannon väheksynnässä ja piilottelussa. Railo oli Maiju Lassilana ja Irmari Rantamalana tunnetun Untolan kustantaja, mutta jätti julkaisematta useita kirjailijan teoksia. Myöhemmin Railo osallistui ilmeisen kiinnostuneena Untolan surmaamiseen sisällissodan loppuvaiheissa ja kirjoitti Untolasta myös törkeällä tavalla vähättelevän ja valheellisen elämäkerrallisen artikkelin, joka vääristi Untolan julkista kuvaa useiksi vuosikymmeniksi.

Eskelinen osoittaa, että julkaisematta jättäminen on ollut suomalaisen kirjallisuudenhistorian tärkeimpiä vallankäyttötapoja.

Eskelisen huoli Untolan tuhansista julkaisemattomista käsikirjoitussivuista, jotka makaavat Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistossa, on tärkeä, varsinkin kun Eskelinen osoittaa, että julkaisematta jättäminen on ollut suomalaisen kirjallisuudenhistorian tärkeimpiä vallankäyttötapoja. Sama toimenpide on kohdistunut esimerkiksi Aleksis Kiveen (SKS:n haluttomuus julkaista Seitsemää veljestä), Maria Jotuniin (Huojuva talo) ja Helvi Hämäläiseen (Säädyllinen murhenäytelmä), mutta heidän teoksensa sentään on saatu julkisuuteen, häpeällisesti tapetun Untolan teoksista puolet on edelleen julkaisematta.

Samantyyppisenä tapauksena Eskelinen pitää Diivasta ja Pilvihipiäisestä tunnetun Hans Selon julkaisemattomia käsikirjoituksia, joista WSOY:n Vilho Viksten on Eskeliselle sanonut, että he eivät hulluja julkaise. Eskelinen pitää Selon vapaana pulppuavaa tajunnanvirtaa uudissanoineen nerokkaana, lähestulkoon ainoana Volter Kilven perinteenjatkajana suomalaisessa kirjallisuudessa ennen 2000-lukua.

Samanlainen eetos kulkee Raukoilla rajoilla -teoksessa punaisena lankana. Eskelisen käsittelyssä suomalaisten itsetyytyväisyydestä ei jää paljon jäljelle: kaikkea uutta ja vierasta on Suomessa aina pelätty (ja voiko joku väittää muuta nousevan äärioikeiston aikakaudella?) ja kirjailijat, tutkijat ja kriitikot ovat olleet yhdessä rintamassa uusia tuulia vastaan. Suuri linja on näkynyt jo 1800-luvulla, vaikkapa Aleksis Kiven kohdalla, ja se vaikutti monin tavoin pitkin 1900-lukua. 2000-luku vaikuttaa Eskelisen käsittelyssä avoimemmalta ajalta, mutta osittain jälkijättöisesti, kun vasta tällöin esimerkiksi OuLiPo- tai Tel Quel -ryhmien harjoittamat kirjoittamisen tavat ovat rantautuneet Suomeen, useita vuosikymmeniä myöhässä.

Osa Raukoilla rajoilla -teoksen pamflettimaisuudesta ei kuitenkaan tunnu perustellulta. Heitoissa kyytiä saavat muun muassa Fredric Jameson sekä Terry Eagleton ja hänen mukanaan kaikki 1990-luvulla suosittu kulttuurintutkimus, joka Eskelisen mielestä ei ilmeisesti selitä riittävästi (tai lainkaan) kirjallisen teoksen ominaispiirteitä, vaan keskittyy liiaksi kontekstiin. Oudoilta vaikuttavat myös kuvailut vaikkapa Antti Hyrystä lestadiolaisena marsuna, mutta paikoitellen ne myös huvittavat. Ne voi myös nähdä mahdollisuutena kirjoittaa argumentatiivista tietoteosta toisin, samaan aikaan poliittisemmin ja henkilökohtaisemmin. Eskelinen ei epäröikään teoksessa tuoda esille nationalismin, fasismin, antisemitismin ja kommunismin vastaisia näkemyksiään.

Aivan lopussa esille nousee toiveikas ajatus siitä, että taiteilijoiden ja kirjailijoiden kansalaispalkka voisi mahdollistaa suomalaisen kirjallisuuden kehittymisen monimuotoisemmaksi. Kansalaispalkan turvin kirjailijat voisi vapauttaa tekemään sitä, mitä parhaiten osaavat. Tämä on ehdottoman kannatettava ajatus.

Viihteen vastavoimat

Runouden ja ruotsiksi kirjoitetun kirjallisuuden lisäksi Raukoista rajoista puuttuu myös lasten- ja nuortenkirjallisuus. Viihdekirjallisuudesta Eskelinen kirjoittaa lyhyesti, mutta kiinnostavasti 1920- ja 1930-luvun kohdalla. Eskelinen tekee lujia luonnehdintoja esimerkiksi ajan jääkäriscifistä (termi, joka toivottavasti jää pysyvään käyttöön), nationalistisia suurvaltafantasioita esittelevästä kirjallisuudenlajista, jota harjoittivat muun muassa Aarno Karimo ja Kapteeni Teräs (oikealta nimeltään Jalmari Kara). Eskelinen on löytänyt ajan ummehtuneelle hengelle vastapainoa H. R. Hallin (oikealta nimeltään Rikhard Ruth) kirjoittamista tieteisromaaneista, joista dystooppinen Viimeisellä hetkellä (1922) on julkaistu uudestaankin, vuonna 1985. Mainita olisi voinut myös V. Artin Jules Verne -henkisen romaanin Mereen pudonnut tähti (1929), ja samoin vastavoimaa olisi löytynyt ajan ruotsinkielisestä tieteiskirjallisuudesta.

Kansalaispalkan turvin kirjailijat voisi vapauttaa tekemään sitä, mitä parhaiten osaavat.

Ajan kustannusilmiöihin kuuluu myös suomenkielisen dekkarin synty. Alan ehkä tunnetuimman tekijän Outsiderin eli Aarne Haapakosken esikoisteoksesta Mustalais-suon arvoitus (1931) Eskelinen toteaa, että suomalainen camp-kirjallisuus ei ole vuosien varrella juuri parantunut teoksen esittelemästä ”yhteensopimattomien viholliskuvien sekamelskasta”. Hilja Valtosen ja Elsa Soinin romaaneja käsitellessään Eskelinen heittää ilmaan ajatuksen siitä, että naisille tarkoitettu viihde oli paljon vapaamielisempää kuin nationalistiseen uhoon hukkuva vakava proosa tai Tulenkantajien vapaamielistä esittävä, mutta sisältä tiukan homofobinen eksotiikka. Ainakin naisten romantiikka muodosti vahvan vastapuolen ajan kansalliselle ja äärioikeistolaiselle uhoamiselle, vaikka Valtosen ja Soininkin teoksissa lopuksi palattiinkin patriarkaaliseen järjestykseen. Eskelisen huomiot eivät ole tässä kohtaa kaikkein omaperäisimpiä, samasta aiheesta on kirjoittanut esimerkiksi Ulla-Maija Juutila vuonna 1986 ilmestyneessä artikkelissaan ”Niin katoo mainen kunnia” (teoksessa Kirjoja kätköistä: Näkökulmia 1920- ja 1930-luvun unohtuneeseen kirjallisuuteen).

Viihdekirjallisuutta ei Eskelinen kuitenkaan käsittele myöhemmin enempää, vaikka esimerkiksi Mauri Sariolaan luulisi kirjan sivuilla törmäävänsä, edes täystyrmäyksen muodossa. Viihdekirjallisuutta ilmestyi runsain mitoin sodan jälkeen myös erilaisissa lukemistolehdissä ja myöhemmin 1960-luvulta eteenpäin omissa kioskikirjasarjoissaan, kuten Jerry Cottonissa. Eskelinen kaipaa paikoitellen suomalaiseen kirjallisuuteen huonoa makua – sitä olisi löytynyt runsain mitoin vaikkapa Kari Nenosen kioskikirjoista, kuten pitkäikäisestä Hulkkos-sarjasta, jossa suurikaluinen Härmän jätkä vaeltaa Villissä lännessä. Samoin Hilja Valtosen ja Elsa Soinin teokset olisi voinut rinnastaa Kolmiokirjan myöhempään naistenromantiikkaan – ehkä nekin ovat vapaamielisempiä kuin saman ajan miesten kirjoittamat suurromaanit, kuten Hannu Salaman Finlandia-sarja, jonka ummehtuneita seksististiä näkemyksiä Eskelinen roimii.

Veikko Ennalan kohdalla Eskelinen harppaa myöhemmän viihdekirjallisuuden puolelle. Ennalan karkean autofiktion rinnalla olisi voinut käsitellä Ennalan kolmea romaania, jotka olivat ehtaa kioskikirjallisuutta, mutta toisaalla, Erkki Wessmanin Teilinummen kohdalla Eskelinen lyttää ne tusinaromaaneiksi.

Postmodernismista bonsaimodernismiin

Raukoilla rajoilla -teoksessa on joitain rakenteellisia ongelmia. Ennen toista maailmansotaa ja jonkin aikaa sen jälkeenkin vaikuttaneita kirjailijoita käsitellään paikoitellen hyvin pitkään ja perusteellisesti, mutta myöhemmät kirjailijat saavat usein tyytyä sivuun tai pariin. Paikoitellen kuvaukset ovat enemmänkin lyhyitä arvosteluja kuin syventyvää historiankirjoitusta.

Eskelinen tekee tosin hyviä ja käyttökelpoisia ylistyksiä siitä, miten kirjallisuuden modernismiin liitetyt kerrontakeinot – epäluotettava kertoja, näkökulmatekniikka – ovat pesiytyneet valtavirtakirjallisuuteen niin, että melkein kuka tahansa lukija tajuaa, mistä niissä on kyse. Hyvä on myös huomio siitä, miksi spekulatiivinen fiktio on jo lähtökohtaisesti postmodernistisempaa kuin toinen samaan aikaan villinnyt genrekirjallisuuden muoto, rikosromaani: spefi lähtee oletuksesta, että on mahdollista rakentaa vaihtoehtoisia maailmoja. Spefissä vaihtoehtoiset maailmat ovat usein olemassa fyysisinä rakenteina, postmodernistisessa kirjallisuudessa ne näkyvät kerronnassa, kielessä ja teoksen rakenteessa.

Kiinnostavimmillaan Raukoilla rajoilla on käsitellessään ennen Aleksis Kiveä julkaistua suomenkielistä kirjallisuutta.

Postmodernistinen kirjallisuus onkin yksi Eskelisen keppihevosia. Hän tuhahtaa halveksuvasti kirjallisuudentutkijoille, jotka hatarien yleistyksien pohjalta nimittävät mitä milloinkin postmodernistiseksi. Eskelinen ammuskelee pseudopostmodernisteja alas ja nostaa tilalle omasta mielestään merkittävämpiä ja onnistuneempia kirjailijoita, kuten Mariaana Jäntin ja Maria Vaaran. Nämä ovat kohtia, joista moni on eri mieltä, mutta Eskelisen tyyli on niin itsevarma, että vähemmän oppinut lukija todennäköisesti nielee väitteet sellaisenaan. Samalla itsevarmuudella (jota voisi nimittää myös röyhkeydeksi) Eskelinen käy läpi myös 1950- ja 1960-luvun modernisteiksi nimitettyjä kirjailijoita, joiden teoksissa ei hänen käsittelynsä jälkeen näy enää mitään modernistista. Eskelinen väheksyy Otavan vaikutusvaltaisen kustannustoimittajan Tuomas Anhavan mestaroimaa modernisminäkemystä, jonka ansiota on suomalaisen kirjallisuuden tiiviyden ja kuvallisuuden ihanne. Eskelinen nimittää Anhavan näkemystä bonsaimodernismiksi osoituksena siitä, että siitä on kaikki rönsyt ja kasvustot painettu piiloon ja tukahdutettu. Anhavan ja bonsaimodernismin haukkuminen tuntuu paikoitellen uuvuttavalta, vähemmälläkin olisi uskonut.

Ehkä kiinnostavimmillaan Raukoilla rajoilla on kuitenkin käsitellessään ennen Aleksis Kiveä julkaistua suomenkielistä kirjallisuutta. Eskelinen on tehnyt suurtyön ja lukenut paljon lehdissä julkaistuja novelleja, joita ei ole ilmeisesti kukaan kirjallisuudentutkija aiemmin käynyt läpi. Eskelisen kuvaukset esimerkiksi Pietari Hannikaisen novelleista, joita ei ole koskaan julkaistu uudestaan, ovat erityisen kiinnostavia. Eskelinen nostaa esille myös teatterimies Kaarlo Bergbomin neljä omana aikanaan poikkeuksellisen tyylikkäällä suomenkielellä kirjoittamaa novellia, joissa on suomenkielisen taide- ja psykologisen novellin alku. Eskelinen huomauttaa, että tämän aikakauden suomenkielistä kirjallisuutta on julkaistu uudestaan hyvin vähän eikä tekstejä ole välttämättä saatavana digitoituinakaan (mikä koskee ainakin Bergbomia, jonka kirjoituksia on viimeksi julkaistu uudestaan vuonna 1907). Tätäkin Eskelinen pitää yhtenä vallankäyttötapana, jolla on haluttu varmistaa tietty turvallinen näkemys suomalaisen kirjallisuuden historiasta.

Laajeneva teos

Raukoilla rajoilla -kirjalla on myös oheislukemisto, mikä on mainio ratkaisu. Ntamo on julkaissut uusintapainokset (valitettavasti vain näköispainoksina) K. A. Järven synkän ja realistisen köyhälistökuvauksen Loinen (1908), Lauri Luodon Neuvostoliitossa kirjoittaman Pakolaisena-teoksen (1925), Sinikka Kallio-Visapään Kolme vuorokautta (1948), jota Eskelinen kuvailee aidosti modernistiseksi Pentti Holapan ja muiden aneemisten muotokokeilujen rinnalla, Alpo Jaakolan ja Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan kollaasiromaanin Meri kiipeilee (1965) ja Maria Vaaran skitsofreniaa kuvaavan Likaiset legendat (1974). Kiinnostavan parin muodostavat Erkki Wessmanin roman nouveau -henkinen Odotus (1965) ja Iikka Vuotilan Kuin lähtö (1966), jotka Eskelisen mukaan ovat paljon modernistisempia ja kokeellisempia kuin monet aikalaisteokset.

Teos jatkuu Eskelisen blogissa, jossa hän laajentaa kirjan näkökulmia pitkillä sitaateilla.

Raukoilla rajoille -teoksen teknisessä toteutuksessa on käytetty joitain erikoisia ratkaisuja, siinä ei esimerkiksi ole hakemistoa. Eskelinen on perustellut tätä sillä, että hän ei halunnut, että teosta luetaan niin että haetaan hakemistosta joku suosikki tai inhokki ja katsotaan, mitä siitä sanotaan, eikä lueta koko teosta. Toisaalta hakemiston puute hankaloittaa kirjan käyttämistä jälkikäteen: jos haluaisi siteerata jotakin Eskelisen sanomaa tutkimuksessa tai muussa tekstissä, niin kohdan hakeminen voi kestää kohtuuttoman kauan.

Toisaalta tässä voi nähdä pyrkimyksen jonkinlaiseen ergodisuuteen: oikeaa kohtaa hakiessaan voi jäädä lukemaan jotain toista kohtaa, josta etenee aivan toiseen kohtaan ja niin edelleen, jolloin improvisoidusti muodostuu vaihtoehtoinen tapa lukea Eskelisen kirja.

Teos myös jatkuu Eskelisen blogissa, jossa hän laajentaa kirjan näkökulmia pitkillä sitaateilla (sekä käy arvostelijoidensa kimppuun säälimättömästi). Raukoilla rajoilla jatkaa näin Eskelisen aiempien teosten ja teoretisointien linjalla alati laajenevana teoksena.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto