Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Keskiyön cowboy runoilee

Tuija Salonen, 26.3.2012
Marko Keskinen: Ylöjärven köyhät ja rakkaat 111 s., Robustos 2012

Marko Keskinen kirjoittaa kolmannessa runokokoelmassaan Ylöjärven köyhät ja rakkaat näin: ”Tähdet sammuvat. / Pillussasi kihelmöi. / Meikäläisellä pussit täynnä. / Olen Adonis. / Melalla soutelen ja sossu avittaa.”

Sitaatissa näkyvät kaikki piirteet, jotka häiritsevät minua Keskisen kirjoitustyylissä. Niitä ovat alatyylisyys, suorasukainen ruumiillisuus, lakonisuus ja raportoiva tyyli, joka vaikuttaa liian omaelämäkerralliselta.

On tietysti mahdollista ajatella, että Keskisen kirjoitustyyli on alkukantaista, voimakasta ja sievistelemätöntä, mutta itse kuitenkin kallistun tympeän alatyylisyyden suuntaan.

Alatyylisyyden lisäksi kokoelmaa vaivaa tyylillinen hajanaisuus. Pääasiallisesti Keskinen kirjoittaa lakonisen toteavaan sävyyn, mutta kokoelmaan mahtuu myös puhekieltä, loppusointuja sekä runoja, joissa näkyvät liian selvästi vaikutteet modernismista tai Eino Leinolta. Kirjallisina ihanteina runoilijalla taitavat olla Pentti Saarikoski ja Charles Bukowski. Keskinen ei kuitenkaan yllä Bukowskille tyypilliseen huumoriin ja itseironiaan.

Omaelämäkerrallisuus

Vaikuttaa siltä, että Keskinen ammentaa runouteensa aineksia suurimmaksi osaksi omasta elämästään. Siltä vaikuttaa ainakin asuinpaikan, iän ja ulkoisen olemuksen perusteella. Runoteoksen sisäliepeestä selviää, että Keskinen asuu Ylöjärvellä ja yllättäen runokokoelmassa kuvataan Ylöjärven köyhiä ja rakkaita.

Runoilija on syntynyt vuonna 1963, eli 50. syntymäpäivä lähestyy. Runo ”Viisikymmentä” alkaa: ”Kohta olen 50 v.” Valokuvasta näkee, että Keskinen edustaa samankaltaista cowboy-tyyliä kuin runojen puhuja: ”Pölyiset bootsit, / stetson rennosti vinossa. / Aurinkolasien takaa tiirailen naisia.”

Puuttuisi vielä vain, että runoilija on muutoinkin täysin identtinen runojen puhujan kanssa eli on kansaneläkkeellä kituuttava entinen työmies, joka käy kuntosalilla, juo keskiolutta baareissa nimeltä Farmi tai Karhunkulma ja esiintyy satunnaisesti tamperelaisen ravintolan runokaraokessa.

Omasta elämästä kirjoittamisessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta jonkinlaista etäännyttämistä olisin toivonut. Osa lukijoista saattaa yhdistää omaelämäkerrallisuuden rehellisyyteen, mutta pahimmillaan liiallinen omaelämäkerrallisuus voi olla merkki mielikuvituksen puutteesta. Vaarana ovat myös itsekeskeisyys, itserakkaus ja itsesäälissä vetistely.

Näiltä vaaroilta Keskinen ei ole onnistunut välttymään. Runojen puhuja törmää petollisiin naisiin ja yhteiskuntaan, jolta ei koe saavansa riittävästi arvostusta ja tukea. Lukijana en olisi välttämättä halunnut törmätä tämänkaltaisiin tunnustuksiin: ”Sinulle tehtiin abortti, / minulle esitit neitsyttä” tai vuodatuksiin, jotka muistuttavat taideterapiaa: ”Sari petti minua, / olen tuskainen ja yksin, / en voi luottaa, koskee paljon.”

Yhteiskuntaa vastaan hyökkäävissä säkeissä kriittinen asenne uhkaa jäädä marttyyrimentaliteetin alle: ”Runoilijan takana on ulosottomies. / Vouti ratkoo ratit ja pahoinpitelyt. / Runoilija hakee säälikasseja, lyhentää velkaa. / Yhteiskunta on verenimijä, /  lyyrikko ei ole tehnyt pahaa kuin kärpäselle. / Viiva maistuu ja hiiva.”

Onnistuneita tunnelmakuvia

Parhaiten Keskinen onnistuu leppoisissa ja humoristisissa tunnelmakuvissa, joissa hän kuvaa yhteisiä tuokioita naisystävänsä kanssa: ”Nainen on tiikeri, / syö miehen nälkään. / Olen rakastunut, / hän nauraa, kikattaa ikäloppu pikkutyttö”.

Keskiseltä rakkausrunot luonnistuvat, jos hän malttaa jättää tarpeettomat pornografiset yksityiskohdat väliin. Ajoittain painomustetta kuluu kuitenkin liikaa runoilijan ja tämän naisystävän genitaalien kohtaamisen kuvailuun. Tähänkin olisin kaivannut etäännyttämistä, kiertoilmaisujen käyttöä tai ylevöittämistä – tai toista ääripäätä eli bukowskimaista itseironiaa.

Olisin kaivannut etäännyttämistä, kiertoilmaisujen käyttöä tai ylevöittämistä.

Parhaimmillaan Keskisen rakkausrunoissa on levollinen tunnelma ja mutkatonta yhdessäoloa: ”Heräät unisin silmin, / katsot ulos telmiviä oravia, jäät sänkyyn. / En tarvitse muita rakkaita. // Kesä alkoi. / Leivot pasteijoita, / joskus minä tuon kahvin vuoteeseen, / teen kaksi sätkää, rakastamme toisemme uneen. // Anna olla, / kurjuus, leivän puute, / anna olla, yhteiskunnan julmuus. / Kesä on / rakkautesi märkä vuode.”

Kriitikot sättivät, kansa rakastaa

Vaikka Marko Keskisen uusin runokokoelma ei ollut itselleni täysosuma, se saattaa miellyttää lukijoita, jotka pystyvät samastumaan runoilijaan tai tuntevat sympatiaa hänen taiteilijapersoonaansa kohtaan. Keskisen runot miellyttävät varmasti myös niitä lukijoita, jotka ovat kyllästyneitä postmoderniin, kryptiseen ilmaisuun. Siihen verrattuna Keskisen kirjoitustyyli on mutkatonta, maanläheistä ja helposti avautuvaa.

Ne lukijat, jotka eivät säpsähdä alatyylisiä ilmauksia, saattavat kokea Marko Keskisen runot tavallisen suomalaisen miehen puheena, joka ei turhia kaunistele. Runoilija taisi osua oikeaan säkeillään: ”Kriitikot moittivat rillumarei-runokokoelmiani, / kansa ahmii kuin hullu kaurapuuroa.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto