Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kansallisia kirjaintyyppejä etsimässä

Veijo Pulkkinen, 20.5.2013
Markus Itkonen: Kadonneet kirjaintyypit – Suomalainen kirjainmuotoilu 1920–1985 204 s., RPS-yhtiöt 2012

Typograafikko Markus Itkonen väitteli hiljattain Aalto-yliopistolla graafisen suunnittelun alalta. Kadonneet kirjaintyypit: Suomalainen kirjainmuotoilu 1920–1985 on hänen väitöskirjansa. Väitöskirjaksi se on harvinaisen selkeästi jäsennelty ja ymmärrettävästi kirjoitettu. Myös Itkosen itse suunnittelema ulkoasu viestii, että kirja on osoitettu akateemista lukijakuntaa laajemmalle yleisölle.

Itkosen tutkimuskohteena on suomalainen kirjainmuotoilu. Suurimmalle osalle lukijoista tekstinkäsittelyohjelmien mahdollisuus kirjoittaa erilaisin fontein lienee tuttua. Kirjainmuotoilu tarkoittaa tällaisten fonttien eli kirjaintyyppien suunnittelua.

Maailmalla typografiaa ja sen historiaa on tutkittu varsin paljon, mutta Suomessa ei ole esiintynyt kovin suurta kiinnostusta kansalliseen kirjainmuotoiluun. Keskeisin syy lienee siinä, ettei meillä ole samanlaista kirjainsuunnittelun perinnettä kuin suurilla kielillä. Suomen kaltaiselle pienelle kielelle kirjaintyypin julkaiseminen on ollut taloudellisesti kannattamatonta niin suunnittelijalle kuin sen toteuttajallekin. Kirjaintyypin suunnitteleminen vaatii harvinaista erityisosaamista ja on työlästä ja aikaa vievää. Myös kirjaintyypin toteutus painokelpoisiksi metallikirjakkeiksi oli erittäin kallista. Järkevämpää oli siis tilata valmiita kirjakkeita ulkomailta, kuten Saksasta.

Suomessa ensimmäiset kirjan tekstin painamiseen soveltuvat kirjaintyypit suunniteltiinkin vasta 1990-luvulla, jolloin tietokoneet olivat mullistaneet koko graafisen suunnittelun ja teollisuuden. Edeltävältä aikakaudelta ainoa pitemmälle viety yritys kirjaintyypin suunnittelun saralla oli Akseli Gallen-Kallelan ja hänen poikansa Jorma Gallen-Kallelan 1930-luvulla kesken jäänyt Kalevala-kirjasin. Kalevala-kirjasimen syntyhistorian yksityiskohtainen selvittäminen muodostaakin keskeisen osan Itkosen tutkimusta.

Muuttuva kirjainmaisemamme

Kun Itkosen tutkimuksen aikarajoissa 1920–1985 ei Suomessa suunniteltu varsinaista kirja-kirjaintyyppiä, joka olisi viimeistelty käyttöön asti, voitaisiin puhua pikemminkin olemattomista kuin kadonneista kirjaintyypeistä. Hän laajentaa kuitenkin tarkastelunsa eri käyttötarkoituksiin suunniteltuihin ja eri tekniikoin toteutettuihin kirjaimistoihin. Näin Itkosen käsittely kattaa varsin suuren joukon erilaisia kohteita, joissa tarvitaan kirjainmuotoilua, kuten kirjan kannet, julisteet, tieviitat, rekisterikilvet, yritysten logot ja tuotemerkit, liikemerkit, valomainokset ja niin edelleen.

Kadonneet kirjaintyypit tarjoaa aikamatkan vuosikymmenten vaihteleviin kirjainmaisemiin.

Kadonneet kirjaintyypit tarjoaa eräänlaisen aikamatkan vuosikymmenten vaihteleviin kirjainmaisemiin ja osoittaa näin, millainen merkitys kirjainmuotoilulla on ajan hengen ja visuaalisen kulttuurin ilmeen luomisessa. Teoksen runsaalla, havainnollistavalla ja hyvin toteutetulla kuvituksella on tässä suhteessa tärkeä tehtävä. Itkonen on hyödyntänyt paitsi arkistomateriaalia myös tallentanut itse katoavaa kirjainmaisemaa valokuvaamalla monia valomainoksia ja muita kirjaintyyppien esiintymiä ympäri maata.

Kiinnostavaa olisi ollut lukea enemmän siitä, miten Itkonen on kerännyt ja millä perustein hän on valinnut tarkastelemansa aineiston. Onko siinä ollut tiettyä järjestelmällisyyttä, vai onko hänen täytynyt tyytyä siihen, mitä on säilynyt ja löytynyt?

Kansallisuuskysymys

Kulttuurintutkimusta yleisemmin koskettava teema Kadonneissa kirjaintyypeissä on kysymys kansallisuudesta. Etenkin 1800- ja 1900-luvun vaihteessa kirjapainoalalla keskusteltiin paljon kansallisen kirjaintyypin luomisen tarpeesta. Tähän muun muassa Gallen-Kalleloiden Kalevala-kirjasin pyrki vastaamaan.

1930-luvulla keskustelu tyrehtyi, mutta silti kirjaimistot saivat usein kansallisesti kalskahtavia nimiä. Kartoittaessaan suomalaisia kirjaintyyppejä Itkonen tarkastelee myös rahoja, matkaesitteitä, Finnairin logoa, Elovena-kaurahiutaleiden ja Koskenlaskija-juuston kaltaisia tuotemerkkejä sekä muita vastaavia esiintymiä, joilla ajatellaan olevan kansallisia mielenyhtymiä.

Itkonen ei kuitenkaan tee kovin syvällisiä analyyseja tai tulkintoja kirjainmuotojen kansallisista mielleyhtymistä vaan toteaa useammankin kerran, ettei kirjainmuodolla ole mitään varsinaista yhteyttä kansallisuuteen. Vaikkei mitään luonnollista yhteyttä olisikaan, se ei estä tarkastelemasta, miten kirjaintyypin kansallisia konnotaatioita tuotetaan kulttuurisesti.

Ylipäätään kansallisuuden käsite jää Kadonneissa kirjaintyypeissä määrittelemättä. Esimerkiksi nationalismin tutkimusta hyödyntämällä olisi ehkä saanut kiinnostavan ulottuvuuden kirjaintyyppien suunnittelusta kansallisen identiteetin rakentamiseen osallistuvana toimintana.

Toisaalta on ymmärrettävää, että Itkonen keskittyy etupäässä kartoittamaan aiemmin tutkimatonta kenttää ja selvittämään suomalaisen kirjainmuotoilun historian vaiheita ja sen yhteyksiä kansainvälisiin tyylihistorian virtauksiin. Kadonneiden kirjaintyyppien suurin ansio lieneekin siinä, että se kokonaiskuvaa luodessaan nostaa esille lukuisia uusia tutkimuskysymyksiä ja -alueita. Se on merkittävä pelinavaus, joka toivottavasti herättää enemmän kiinnostusta suomalaisen kirjainmuotoilun, typografian ja graafisen suunnittelun historiaa kohtaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto