Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ruuhkainen ja pitkä Uuden maailman katu

Maiju Laitanen, 20.7.2017
Markus Leikola: Uuden maailman katu 937 s., WSOY 2016

Markus Leikolan ensimmäinen romaani Uuden maailman katu on kunnianhimoinen järkäle, jonka liki tuhannen sivun aikana käydään läpi 1900-luvun historia vuosi kerrallaan, alkaen Titanicin uppoamisesta ja päättyen syyskuun 11. päivän terroritekoihin vuonna 2001. Historiaa muovanneiden yksilöiden – lähinnä miesten – elämänkohtaloita seuraa kertojahahmo, Mihail Bulkakovin Saatana saapuu Moskovaan -romaanin professori Woland eli Saatana itse, taustalla tarkkaillen, tarvittaessa haluamaansa suuntaan töytäisten ja lopulta myös tuomioita jaellen.

Suurmiesten taistelu vallasta on lopulta aina taistelua siitä, kuka viestii tehokkaimmin.

Leikola on työskennellyt toimittajana useissa viestimissä ja julkaissut tietokirjoja, runokokoelmia, näytelmiä, novellikokoelman ja kuunnelman. Mediatausta näkyy tuoreessa romaanissa: suurmiesten taistelu vallasta on lopulta aina taistelua siitä, kuka viestii tehokkaimmin. Titanicin uppoaminen viestinnän epäonnistumisen seurauksena käynnistää vuosisadan, jossa joukkoviestimet, kuten radio, televisio ja elokuva välittävät viestejä heiltä, joilla on valtaa, rahaa ja kykyä manipuloida massoja.

Kukaan ei toki myönnä valehtelevansa, vaan propagandamestari Naybearsin sanoin kerrotaan ”muunneltuja totuuksia” (s.854). Nykyään puhutaan paljon ”totuudenjälkeisestä ajasta”, mutta Uuden maailman katu osoittaa, että totuuden aikaa tuskin koskaan on koettu, eikä totuutta taida löytyä historiankirjoistakaan. Kuten Stalin romaanissa toteaa elokuvaohjaaja Sergei Eisensteiniä neuvoessaan: ”Kukaan ei tule historiasta kyselemään, miksi asiat esitetään nykyisyyden kannalta siinä valossa kuin esitetään” (s. 369).

Kuoppia, mutkia ja väenpaljoutta Uuden maailman kadulla

Uuden maailman kadulla vilisee väkeä. Mukana ovat vuosisadan merkkimiehet, kuten Lenin, Freud,  Hemingway, Joe ja John Kennedy sekä Churchill, vain muutamia mainitakseni. Lisäksi vastaan kävelee valtava joukko muita nimiä, sivuhenkilö sivuhenkilön perään. Osa henkilöhahmoista on vain ohikulkumatkalla, toiset taas kulkevat mukana vuosikymmenten ajan, läpi vuosisadan vaihtuvien tilanteiden. Leikola selvästi rakastaa historian yksityiskohtia – sekä faktoihin perustuvia että itse keksimiään.

Yksityiskohtien paljous on loputon (tai ainakin 939-sivuinen) riemastuksenaihe henkilölle, joka jakaa Leikolan innostuksen historiaan, sen mutkiin ja mukulakiviin. Valitettavasti määritelmä ”loputon” tulee usein mieleen myös turhautumisen myötä, sillä kurveja ja kuoppia on tarinankerronnan näkökulmasta aivan liikaa. Ainakin tämän lukijan kohdalla romaani kompastuu siihen, että se kurottaa liian moneen suuntaan, solmii liian monta lankaa yhteen mutta samalla päästää liian monta menemään.

Leikola selvästi rakastaa historian yksityiskohtia – sekä faktoihin perustuvia että itse keksimiään.

Kun katettavana on kokonainen vuosisata ja mukaan halutaan saada mahtumaan siitä mahdollisimman paljon yksityiskohtia, on edettävä melkoista haipakkaa. Juuri kun lukija ehtii tempautua jonkun hahmon tai sivupolun matkaan, onkin uuden sivun myötä edessä uusi vuosi uusine kujeineen. On turhauttavaa niin pian luopua siitä, mistä juuri ehti kiinnostua, tietämättä, palataanko tähän hahmoon tai aiheeseen enää myöhemmin lainkaan. Hypähtelyn ja väentungoksen vuoksi teos ei imaise mukaansa, ja pitkä katu tuntuu raskaalta taivallettavaksi.

Ansiokkaat ainekset hukkuvat rönsyilevään kokonaisuuteen

Punainen lanka löytyy suurista linjoista ja siitä, mikä yksittäisiä ja yksinäisiä suurmiehiä lopulta yhdistää tai erottaa. Suuret linjat on kuitenkin upotettu pienten linjojen paljouteen, eivätkä ne lopultakaan korvaa sitä tunnetason tyydytystä, jonka varsinainen juonikaari tai henkilöhahmoon samastuminen tarjoaisivat. Vaikka kerronta ja aiheet ovat sinänsä mielenkiintoisia, ei mikään sytytä sellaista palavaa lukuhalua, jonka roihussa jaksaisi kahlata ilolla läpi tiiliskiven.

Leikola kirjoittaa sujuvasti ja varmasti. Dialogi on riemullisen vivahteikasta ja kuvailu monin paikoin kekseliään runollista. Suurmiesten suuhun on laitettu paljon ansiokasta pohdintaa ja iloa tuottavia anekdootteja. Omia suosikkejani ovat kohtaukset, joissa tohtori Woland itse antaa äänensä kuulua ja taivuttaa historiaa haluamaansa suuntaan. Leikittelin jopa kysymällä itseltäni, olisiko lukukokemukseni ollut antoisa, mikäli olisin lukenut teoksesta pelkästään saatanan saattelemat kohtaukset. Todennäköisesti olisin nauttinut enemmän.

Vietin paljon aikaa kysellen itseltäni, miksi näin hyvät ainekset muodostavat näin väsyttävän kokonaisuuden. Lopulta päädyin jo mainitsemiini seikkoihin ja sen sijaan aloin kysellä, miksi teos on päästetty näin rönsyilemään. Olisin toivonut, että Leikola olisi ottanut hiukan oppia henkilöiltään ja esittänyt 1900-lukunsa karsittuna, jännitteillä maustettuna ja tarinan kaarelta tarjoiltuna.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto