Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Meemi-romaani?

Putte Wilhelmsson, 30.12.2014
Matti Kangaskoski: Sydänmarssi 261 s., Teos 2014

Interrail-sukupolven lapset ovat jo aikuisia, jotka eivät vain matkaile Euroopassa. He asuvat siellä ja opiskelevat. Silti vastaan voi vieläkin tulla romaani, jossa suomalaista tuntumaa eurooppalaisuuteen ei etsitä välittömästä ja omasta kokemuksesta vaan menneisyydestä ja kirjastosta.

Itse asiassa runoilijana debytoineen Matti Kangaskosken Sydänmarssi ei tyydy johonkin tyylilliseen viittaukseen. Mika Waltari ja Pariisi oikein nimetään. Nimeämistä seuraa lyhyt kohtaus ”palavasilmäisen” naisen kanssa. Tästä eteenpäin luen huolellisesti, jotta mahdolliset niskojaan nakkelevat konttoritytöt ja muut antikvaariset kliseet eivät jäisi huomaamatta. Mutta en kovin pitkään.

Jos Kangaskoski itse ei usko johonkin romaaninsa kokoavaan kehykseen tai ytimeen, miksi minun pitäisi?

Kangaskosken valitsema teennäisyys muuttuu rasitteeksi jo kauan ennen tätä huipentumaa: ”Olin etsimässä syyllistä vaimoni kuolemaan taulusta joka oli maalattu 1400-luvulla Italiassa. Kaikki tiet näyttivät johtavan Lauraan. Ajattelin vittu ihme on ellei tämä kohta ala liittyä yhteiskunnan hämeiköissä naruja veteleviin salaliittoihin.”

En tiedä kirjoittiko Kangaskoski nämä lauseet romaaninsa selitykseksi vai puolustukseksi, mutta asiaa voi toki yrittää pohtia. Jos edellinen vaihtoehto on oikea, romaani kyseenalaistaa juonellisen rakenteensa tasot ja kysyy käänne käänteen jälkeen: mikä läpikotaisin fiktiivisessä teoksessa on lukijalle todellista ja mikä romaanihenkilön sisäistä harhaa?

Valitettavasti kysymyksen oletettu kiinnostavuus nojaa väärinkäsitykseen. Fiktiossa nämä seikat jäävät temaattiselle tasolle ilman sen kummempaa merkitsevyyttä – kirjoittaisinko tänään puutarhan hoidosta vai ontologiasta? Filosofisen problematiikan sijaan kyse on pikemminkin esteettisestä mieltymyksestä, avantgarden arkipäiväistyneestä traditiosta, jonka mukaan romaani romaanin aiheena – tekstuaalisuus, joka tekee itselleen tai lukijalle kysymyksiä tekstin luonteesta – kohoaa jotenkin muiden aiheiden yläpuolelle.

Sydänmarssin alussa on Tuomo Mana, joka sanelee kokemuksiaan nauhalla pariisilaisessa kahvilassa, ja on komisario Malinen, joka Helsingissä litteroi nauhan sana sanalta paperille. On Manan vaimo, joka on murhattu tai ehkä ei ole. On Manan sisko, joka on kadonnut tai ehkä ei ole. On epäluotettava kertoja, ”jännityskirja” ja ”jännityskirjan parodia”, kuten kirjan takakansi avuliaasti vahvistaa. Ja on ironian takaportti, josta tekijä livahtaa ees ja taas lajityyppiensä välillä. Se portti on levällään.

Mieltymystä romaaniin, joka ensi sijassa kertoo romaanista, on ollut tapana perustella tekstiin syntyvillä tasoilla. ”Tasot” kertovat toisesta mieltymyksestä, monimutkaisuudesta. Palapeli, jossa on sataa palaa enemmän kuin toisessa palapelissä, on yhä palapeli. Eikä romaani, joka panee lukemiselle vastaan, ole aina moderni. Toisinaan se on vain pitkäveteinen.

Romaanin kannalta edellinen vaihtoehto (selitys) ei siis ole järin hyvä. Mutta ei huonompi kuin jälkimmäinen vaihtoehto (puolustus). Jos Kangaskoski itse ei usko johonkin romaaninsa kokoavaan kehykseen tai ytimeen, miksi minun pitäisi?

Tosikkona joudun usein esittämään itselleni tällaisia kysymyksiä. Jos minulla olisi huumorintajua, en niin välittäisi. En jättäisi kertomatta romaanin viimeisen sivun paljastusta yhdestä tarinan mahdollisista ruumiista, joka vetää maton tarinaan siihen asti uskoneen lukijan alta, koska otaksuisin, että se on viimeisen sivun paljastusten parodia. Tyytyisin yksinkertaisesti ajattelemaan Sydänmarssin epäluotettavaa kertojaa (jos siinä sellainen on) ja murhajuonta (jos sellainenkin on) eräänlaisena ”alustana kaikennäköisten meemien ja erilaisten populaarien massakulttuuristen ilmiöiden tsekkailuun”.

Lainaus on Kangaskoskelta, ja kertoo tekeillä olevasta yhteishankkeesta, Susikoira Roy -vitseihin perustuvasta esityksestä. Apurahakin saatiin, uutisoi HS:n NYT-liite, se tuli Koneen säätiöltä. Kangaskosken mukaan esitys tulee tarjoamaan ”kohtauspintoja”, ”hupia” ja ”mahdollisesti paljon päänvaivaa”.

Biologiassa kopioitavuus on elämän ja evoluution selittämisen lähtökohta, kulttuurissa se ei yleensä riitä selittämään edes suosiota.

Kirjailijan haastattelusta poimittu ”meemi” tarjoaa Sydänmarssillekin kattavamman rinnastuksen kuin Esa Silanderin Turun Sanomissa ehdottama Wikipedia. Kriitikko kirjoittaa: ”Tämä on ties kuinka mones kotimainen romaani, jota lukiessa tajuaa, miten tärkeä Wikipedia on nykykirjailijoille. On puhuttu dekkarigenrestä, elokuvaleikkauksista, miksei siis wikipediarakenteesta? Onko se jo liiankin ilmeinen?”

Silander viittaa kertojan seikkailuun Italian renessanssihistorian läpi, johtolankana Petrarcan sonetti, mutta leikkaa ja liimaa -vaikutelma ulottuu informatiivisista anekdooteista ”suuriin asioihin”: rakkaus, syyllisyys, vapaus, kuolema, totuus, Silander luettelee.

Toisin sanoen Kangaskoski tietää, miten kirjallisuutta tehdään, mutta tämä tieto välittyy länsimaisen kirjallisuuden melko rajallisen ja tarkoin kartoitetun viisauden toistona, ”kulttuurin välittymisen yksikköinä eli matkimisen yksikköinä”, kuten termin keksijä Richard Dawkin on itse kuvannut meemiä.

Biologisen geenin pohjalta luotuun meemin käsitteeseen liittyy monia ongelmia – mikä ehkä selittää miksi se toimii parhaiten ”kohtauspintojen” tapaisena, apurahahakemuksille tyypillisenä bullshitbingo-sanana. Eräs ongelmista kiteytyy Sydänmarssin juonenkäänteisiin, jotka ovat odottamattomia juuri siten, kuin vähemmänkin ahkerat lukijat ovat tottuneet odottamaan. Biologiassa kopioitavuus on elämän ja evoluution selittämisen lähtökohta, kulttuurissa se ei yleensä riitä selittämään edes suosiota.

Sydänmarssin siedettäviä hetkiä ovat pitkähköt aforismit, jotka juontunevat Kangaskosken runoilija-minästä. Esimerkiksi näin: ”Pakotettu vapaus on eläintarhan vapautta. Orangille annetaan tussi ja baskeri ja katso se piirtää kalterinsa.”

Melko pian nämäkin hetket latistetaan, ehkä tietoisesti, mainitsemalla jotakin ”kohtalosta” tai muusta sellaisesta, joka kovin automaattisesti hyväksytään aivan liian monen nykyromaanin juoniautomatiikaksi. Ne taas juontuvat meemitutkijalta, joka samassa lehtihaastattelussa selittää: ”Meitä kiinnostaa erityisesti se, voiko aihetta käsitellä vakavasti” (HS Nyt-liite)

Kangaskosken romaanin osalta, vastaus on: ei, ei voi.  Vika on meemirakenteessa, johon on pantu kaikenlaista Suuresta Illusionista Da Vinci -koodiin, mutta oli aavistettavissa jo ensimmäisestä luvusta alkaen. Kun suomalainen nykykirjailija nimeää päähenkilönsä ”konsultiksi”, hän kokee jo saaneensa lukijalta luvan kaavoittuneeseen ihmiskuvaan jossakin yliolkaisesti rakennetussa ympäristössä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto