Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Mihin kirjallisuus venyy?

Aleksis Salusjärvi, 11.10.2016

 

Kirjallisuus on lähtökohtaisesti venymisen taidemuoto. Kiiltomato vieraili syksyn kirjallisissa merkkitapahtumissa.

Kirjallisuuden lähtökohta on ”mikä hyvänsä” ja kirjallisuuden lopputulos on ”mitä hyvänsä” – mutta odotuksemme kirjallisuuden suhteen eivät osu Gaussin käyrän keskelle. Innostava ja kiinnostava kirjallisuus venyttää omia rajojaan.

Kirjallisuuden tarkastelu on usein mielekästää alkaa teoksen uniikeista lähtökohdista. Tavallaan kirjallisuuden paradoksi on siinä, että sen pitäisi kyetä puhuttelemaan mahdollisimman suurta joukkoa mahdollisimman yksilöllisistä lähtökohdista.

Viime aikoina on ilmestynyt valtava määrä uutta kirjallisuutta, ja olen kiertänyt julkistamistilaisuuksissa. Yleisesti ottaen en pidä julkkareita tapahtumina, joissa minun kuuluisi vierailla, olenhan työni puolesta kiinnostuneempi kirjasta kuin kirjailijasta, enkä halua suhteeni kirjailijaan määrittävän suhdettani teokseen. Vierailen kuitenkin näissä tapahtumissa, sillä haluan nähdä kirjallisuutta myös tilanteissa, joissa se esitellään maailmalle.

Keskipäivän mies Ville Hänninen Akateemisessa kirjakaupassa teoksensa julkistamistilaisuudessa.

Keskipäivän mies Ville Hänninen Akateemisessa kirjakaupassa teoksensa julkistamistilaisuudessa.

Ville Hännisen Keskipäivän miehiä kertoo elämänsä puolitiehen tulleiden taiteilijoiden vaiheista. Osalla viisari osoitti ylös, osalla alas. Hänninen on kirjoittanut itsensä mukaan kirjaan, mitä hän ei ole suin surminkaan ennen tehnyt. Hän kertoikin yksikön ensimmäisessä kirjoittamisen olleen hyvin vaikeaa.
”90-luvulla oli muotia kirjoittaa huonoa minäjournalismia. Olen karttanut sitä tyylilajina tyhmyyteen asti.”

Keskipäivän miehissä kerrontaratkaisu on omintakeinen, sillä kyse on tietokirjasta. Hänninen kertoikin, ettei itse muista törmänneensä vastaavalla tavalla kirjoitettuun kirjaan.
”Tekstin pitää mielestäni aina antaa tiedollisesti jotain uutta. Kirjoittaessa piti ensin hyväksyä minän sijoittaminen tekstiin – ja sitten hillitä sitä.”

Hän kuvasikin omakohtaista kirjoitusprosessia tarttuvasti: ”Kun aloitin, hävetti. Kun kirjoitin, hävetti, ja vieläkin hävettää”

Aino Kivi Helsingin Suvilahdessa esikoisromaaninsa julkistamistilaisuudessa.

Aino Kivi Helsingin Suvilahdessa esikoisromaaninsa julkistamistilaisuudessa.

Aino Kivi on dramaturgi ja teatteriohjaaja. Toisin kuin kirjailijan, ohjaajan työ keskittyy ihmisten väliseen vuorovaikutukseen, tapahtumiseen. Kivellä on nuoreksi teatterintekijäksi pitkä työura takanaan, minkä päälle hän nyt siis debytoi prosaistina.

Usein kirjallisuudelle tekee hyvää, kun sen lähtökohdat tulevat muista taiteista, jotka tuovat kieleen uusia kaikuja. Kiven lauseissa on kuitenkin läpitunkevaa kirjallisuudellisuutta. Teatteriproosan sijaan hänen kerrontatekniikkansa ja täsmällisiin aistihavaintoihin keskittyvät lauseensa eivät siirrä huomiota joukoturkkamaisesti tai juhahurmemaisesti gestuksiin tai draamallisiin anekdootteihin.

Kiven kerronta on romaanimuotoisen täyttä ja se rakentuu monisyiseksi kuvaksi siitä sukupolvesta, johon itsekin kuulun. 1990-luvun pastoraali murtuu Maailman kaunein tyttö -romaanissa 2000-luvun individualismiin. Maailmassa on tapahtunut jonkinlainen repeytyminen. Romaanin pyrkimys sukupolvea sitovaan kokemusmaailmaan pureutumisessa eri naishahmoista käsin on ehdottoman olennainen. Vuosikausia jatkunut kirjoitusprosessi on myös sinänsä kiehtova, kun se on syntynyt teatterityön sivussa ja reunalla, ikään kuin kaksoiselämän tuloksena.

Paperi T esiintyy esikoiskokoelmansa julkistamistilaisuudessa Helsingin Suvilahdessa.

Paperi T esiintyy esikoiskokoelmansa julkistamistilaisuudessa Helsingin Suvilahdessa.

Paperi T, alias Henri Pulkkinen, debytoi niin ikään kirjallisuuden kentällä. Rap-artistina tunnettu mies kirjoitti viime kevään runoja, joiden lopputuloksena on nyt ilmestynyt Post Alfa -niminen teos. Rap-lyriikan ja runouden välimatkan voisi kuvitella kosmeettiseksi, mutta todellisuudessa niiden välissä on suuria etäisyyksiä.

Siinä missä rap puhuttelee kuulijaansa foneettisesti ja ajassa, runous tulee silmiin ja tiivistää maailman säkeisiinsä. Usein runoutta voi lähestyä tihentymisen ajatuksesta käsin, että sanoja tutkimalla niiden merkitykset syvenevät. Pulkkinen kertoikin, ettei miellä itseään runoilijaksi ja hän myös arasteli tekstiensä ääneenlukua: ”Hyvänkin runon pilaa se, että esiintyjä näyttelee, eläytyy liikaa.”

Teoksen kiinnostavin yksityiskohta lienee, että siihen on päätynyt jo ennen julkaisua Facebookissa käyty kriittinen keskustelu sen olemuksesta. Runoilijat suhtautuivat Post Alfaan skeptisesti. Totta onkin, että en voi sijoittaa Post Alfaa runouden tiheään kieleen. Se on ennemmin yksittäisistä huomioista koostuva päiväkirjamainen vähin sanoin itsensä ilmaiseva teos, jossa teosnimen avaavaa teemaa ei juuri käsitellä.

Ulla Raitio, Mia Simanainen, Niina Tamminiemi ja Henna Kaikula Kolgassa.

Ulla Raitio, Mia Simanainen, Niina Tamminiemi ja Henna Kaikula Kolgassa.

Viimeinen kirjallisuuden venytys on kirjallisuutta hyvin laajassa mielessä. Miira Sippolan ohjaama Kolga perustuu Tommi Parkon samannimiseen runoon. Myllyteatteri aloitti sillä sarjan, jossa nykyrunoja käännetään näyttämölle, ja esitykset jatkuvat pitkälle syksyyn.

Runoudesta ja etenkin esiintyvästä runoudesta on tullut ilmiö, joka on sulattanut itseensä kaikkia taiteita. Runoesitysten kirjo on synnyttänyt ympärilleen oman yleisönsä ja kulttuurinsa, joka on levinnyt käytännössä kaikkialle Suomeen. Kolgassa runous kääntyy kuitenkin lähtökohdaksi, jossa esiintyvät taiteilijat ilmaisevat itseään laulumelodialla ja mimiikalla. Teoskokonaisuuden rakensivat kaksi enkeliä (jazzlaulaja Mia Simanainen ja klassinen laulaja Niina Tamminiemi) ja kolme ihmistä (näyttelijät Jaakko Kiljunen, Ulla Raitio ja sirkustaiteilija Henna Kaikula).

Enkelit ilmaisevat itseään laulaen ja ihmiset pääasiassa kävellen. Enkelit ja ihmiset ovat samassa tilassa, mutta he eivät juuri voi vaikuttaa toisiinsa. Maan päällä riehuu sota, ja enkelit kävelevät sen läpi ilman värähtämättäkään. Kolga-runon avaussäe: ”Enkeli. Häntä ei kosketa tuuli” kuvastuu näyttämöllä fantastisena kuvana: ihmiset säntäävät elämän pyörteessä, ja enkelit toivovat heille hyvää, mutteivät kykene juuri muuhun kuin todistajan rooliinsa. Viittaus Berliinin taivaan alla -elokuvaan on ilmeinen, mutta itseäni viehätti tässä runouden näyssä eniten koreografia.

Pääosin esiintyjät vain kävelivät näyttämön läpi, mutta heidän olemuksensa muuntui alati. Henna Kaikulan ilmiömäinen olemus oli ylittämätön. Hän konkreettisesti venytti ihmisyyttä Kolgan varrella ja loihti itsestään esiin niin ällistyttäviä olentoja, että todellisuus alkoi muuntua. Tommi Parkon runo oli kuin resepti, josta Myllyteatteri rakensi suurenmoisen kokonaisuuden. Kirjallisuudella on totisesti kyky venyä.

Tällä haavaa eletään kirjallisuuden kuuminta vuodenaikaa. Suurin osa syksyn kirjoista on julkaistu ja niitä vyörytetään messuilla ja tapahtumissa. Vaikka malja vuotaakin monin paikoin yli, itse aine on väkevää ja elävää.