Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Runoja laajasta sydämestä

Sami Liuhto, 27.11.2017
Mika Kivelä: Poliisin eristämä alue. Runot 2010-2017 s., MKK 2017

Olen tuntenut Mika Kivelän vuodesta 2011 saakka. Hänen runoutensa ei oikein sovi mihinkään muottiin, mikä on ilmoitettu jo monella suulla, ja kerrankin ihmiset ovat oikeassa. Nyt Kivelä on pannut samoihin kansiin kolme 2010-luvun runokokoelmaansa nimellä Poliisin eristämä alue. Runot 2010–2017. Runokokoelmat ovat Haudattu (2010), Dumdum (2012) ja Räkäkännirakkautta (2015). Loppuun Kivelä on sijoittanut vielä viisi uutta runoa vuodelta 2017, joista kaksi lavenee proosaan niin kuin Kivelän tuotanto yleisestikin tällä vuosikymmenellä, häneltä kun ilmestyi jo romaanikin (Elukkavaunu, Kirjokansi 2016).

Mutta silti sitä aina vähän pettyy, kun kuulee, että kirjailijalta on tulossa proosateos

Tämä on aina vähän huolestuttavaa, kun runoilija siirtyy proosaan ja henkilökohtaisesti toivon, että Kivelä jatkaa runojen kirjoittamistaan toisin kuin liian moni kollegansa. Esimerkiksi toinen Turussa aikaansa viettänyt ja Turkuun mielistynyt Mika Terho kirjoittaa proosaa, vieläpä erinomaisesti, mutta silti sitä aina vähän pettyy, kun kuulee, että kirjailijalta on tulossa proosateos. Nimiluettelo pettymyksistä on huomattavan pitkä.

Kivelä kirjoittaa runon mahtumaan yhdelle painetulle sivulle, joten yli 30-rivisiä runoja ei ole paljon. Haudatun 43:sta runosta yli sivun pituuteen yltää vain kolme, Dumdumissa neljä samasta runomäärästä, mutta Räkäkännirakkauden 33:sta runosta jo kahdeksan on yli sivun mittaisia. Sitten Kivelä julkaisikin jo romaanin ja vuoden 2017 yhdelle sivulle sopiviin viiteen runoon on lisätty perään proosaa. Runoilija alkaa olla siinä iässä että sanomista on jo kertynyt, enää ei riitä sivun pituinen tunnelmakuva, ja mennään proosan puolelle.

Mika Kivelä todellakin kulkee omia polkujaan, hän on jopa kustantanut runokirjansa itse. Myös ulkoasusta, taitosta ja kannesta on Poliisin eristämässä alueessa pitänyt huolen Mika Kivelä. Kyllä Kivelän runokirjoille kustantaja löytyisi jo Kivelän maineen perusteella (sillä perusteella kustantaja löytyykin), lisäksi on vielä se, että Kivelä kirjoittaa monipuolisesti ja hyvin. Tiedostan, että Kivelä luetaan turkulaisiin katurunoilijoihin, noihin koviin jätkiin, mutta Kivelässä on jotain… aitoa. Tietääkseni hän ei liiku rikollisten parissa, ainakaan suuremmin, mutta silti hänelle ei tee mieli vittuilla.

Harvinaista 80-lukulaisuutta

Kivelän oman polun näkee jo siitä, että hän viittaa runoissaan toistuvasti populäärimusiikkiin, mutta hän liikkuu laajemmalla alalla kuin kirjailijat pääsääntöisesti, joiden tila rajoittuu Morrisseyn, Iggy Popin ja Joy Divisionin vaiheille, tuohon karmeaan kolmioon. Kivelä toki viittaa Iggy Popiin, Dumdumin motto on Iggy Popilta, mutta Haudatun motto on Steven Tyleriltä: ”Every time when I look in the mirror / All these lines on my face getting clearer / The past is gone / It went by like dusk to dawn / Isn’t that the way / Everybody’s got the dues in life to pay”. Kivelän sielussa on runoilijalle harvinaista 80-lukulaisuutta, aikakautta, joka alkoi 70-luvulla ja päättyi melko tarkkaan syyskuuhun 1991. Poliisin eristämän alueen runoissa viitataan Steven Tylerin lisäksi seuraaviin olemuksellisesti 80-lukulaisiin yhtyeisiin ja ihmisiin: Mötley Crüe, James Hetfield, Michael Monroe, Motörhead, Metallica, Ace Frehley, Nasty Suicide, Scorpions, Gene Simmons, Twist Twist, Tsöötz, Kepa, Runkku ja Borno.

Poliisin eristämä alue esittelee monipuolisen tekijän, melko varmasti monipuolisemman kuin tekijä itsekään aavistaa. Toivottavasti hän ei kuitenkaan rupea kirjoittamaan autistista minä-kerron-nyt-itsestäni–runoutta klassiseen katurunoustyyliin, vaan jatkaa tiellä, joka valitsi hänet, ehkä hänkin valitsi tien. Kyllä näiden kovien kansien välistä löytyvät pakolliset katurunousnimet ja -teemat, mutta sellaisia runoja ei ole paljon. Sivulta 27 löytyy tyypillinen kovisteluruno, mutta runon nimikin on jo ”Splatter” ja runon minäkertoja kykenee ihailemaan muitakin kuin itseään (”Eturivissä istuu ihailemani U-mies”).

Toinen itseäni kammottava runotyyli, luettelorunous, kuuluu sekin Kivelän valikoimaan, mutta näyttää siltä, ettei hän mahda runoilijanluonteelleen mitään, vaan kykenee tekemään huonoistakin lähtökohdista hyvää tekstiä. Häneltä saattaa vielä mennä uskottavuus. ”Lopetin”-runo esittelee puhujan, joka, kyllä, lopetti melkein kaiken, luettelossa on vähän mitä sattuu, se jatkuu yli sivun sisältäen lopettamisen kohteiksi muun muassa oveen koputtamisen, vittuiluun tottumisen ja Steven Tylerin elämäkerran, eikä se onneksi päätyy minkäänlaiseen loppuvisioon, runo vain, niin, loppuu.

Poliisin eristämä alue esittelee monipuolisen tekijän, melko varmasti monipuolisemman kuin tekijä itsekään aavistaa.

Komeasta ”Herätys”-runosta mielestäni aivan turha loppurivi löytyy. Runon kokija on syystä tai toisesta muistinsa menettäneenä ulkosalla alasti ja ”Etanat luikertelevat pitkin reittä, / jättävät limaisen vanan jälkeensä.” Tähän loppuu ensimmäinen säkeistö, jälkimmäinen jatkaa samoissa merkeissä ja hän kuulee kuolinkellot. Sitten kuitenkin loppuun töksähtää: ”Eläkeläiset pelaavat petankkia.” Yleensä Kivelä kuitenkin pitää komeat runonsa komeina alusta loppuun. Välillä runon minäkertoja on lähempänä runon tekijää, välillä kauempana, ja kun ollaan kauempana niin komeus sen kuin yltyy. Kuitenkin vuoden 2017 runo ”Kissaihmiset” päättyy reilun sivun mittaiseen hyvin henkilökohtaiseen ja minua miellyttäneeseen proosamonologiin. Kirjoitin useamman runon viereen komea, upea tai pelkän huutomerkin (!), tässä upea nimeltään ”Epätoivo”:

”Nainen imee pitkät henkoset.
Puhaltaa savua silmiini
ikkunan luodinreiästä.

Otsa vuotaa verta,
loppu pakkautuu nivusiin.
Nainen nauraa.
Asvaltti höyryää.

Yön on pimeä.
Turvavyö kuristaa kaulaa.
Nainen avaa oven,
ottaa laukun penkiltä
ja heittää
palavan savukkeen syliini.”

Rakastan tällaista runoutta. Kehotan myös tutustumaan runoihin ”Irtileikattu”, ”Oven takana”, ”Muratti” ja ”Hullu moottoripyörä”. Viimeksi mainitussa on luettelo siitä, millä mallilla elämä on liikenneonnettomuuden jälkeen ja lopuksi: ”sormet eivät suoristu / vihakaan ei saa kättäni / puristumaan nyrkkiin” (sivumerkintäni: voimakas runo).

Hämmästyttävin ase on kokeellisuus

Kutakin runokokoelmaa ennen Poliisin eristämässä alueessa on alkuperäisteoksen kannen kuva ja lainauksia kritiikeistä. Räkäkännirakkaudesta on Tommi Aitio tavoittanut Salon Seudun Sanomissa oleellista: ”Siinä missä Bukowski ja kumppanit joivat, naivat ja kärsivät krapulan tuskaa, Kivelän runoissa kuljetaan kaatopaikalta Tyksin kautta krematorioon.” Tosin tämä ei päde Charles Bukowskiin, mutta kumppaneihin pätee. Näihin, jotka kertovat heistä sanotun, että he ovat parempia kirjailijoita kuin Bukowski. Tosiasiassa minä en Kivelästä löydä bukowskimaisuuksia, mutten minä löydä niitä kumppaneistakaan, vaikkakin eri syystä kuin Kivelän tapauksessa. Kivelällä on oma tyyli ja lisäksi, mikä tärkeintä, hän käyttää tyylissään monenlaista arsenaalia.

Kiitollisuus lähtee jostain muualta kuin analyysista, korvien välistä. Niin paljon on kuollut

Tuon arsenaalin ehkä hämmästyttävin ase on kokeellisuus, vaikkei kokeellisuus olekaan Kivelän runoutta määrittelevä elementti, se on vain yksi osa sitä. Kivelä käyttää erilaisia kirjasimia korostamaan erisnimiä, kuten runossa ”Herra Hoo”, ja korostamaan äärimmäisiä hetkiä tilanteissa, kuten runossa ”Dokumentti”. Kivelä siis voidaan lukea visuaalisen runouden tekijöihin. ”Bostiikkia”-runossa ”amerikkalaisen miehen” merkit ovat isoin kirjaimin ja väärin päin. ”Ei puhuta” -luetteloruno puolestaan päättyy näin: ”eikä siitä kuinka aika kulkee / nirepakat”. Tämähän on kikkailua, hui kauhea! Pahinta on silti, että ”Kuulustelussa” Kivelä on kirjoittanut säkeiden sanat yhteen:

”valosisäänsuoraansilmistä
väsynytkipuverisyytön
peloissaanpaskanalkissa
sidottunalääkittynäeiyötäeipäivää
ei aikaa”

Mitä kuulusteluja muistan, niin osapuilleen noin silloin tunsi, ei sitä ollut Mellerin kuvaamana kovana jätkänä.

Koska ilmeisesti olen Mika Kivelän ystävä, vaikka ärähtelinkin hänelle keväällä mitättömästi, minun on hankala sanoa mitään objektiivista hänen runoudestaan. Tosin olisi se hankalaa muutenkin. En tiedä mitä edellisellä lauseella tarkoitin. Kenties sitä, että objektiivisuus on yleensä ”objektiivisuutta”, kenties sitä, että lukekaa itse, kenties sitä, että kritiikki on viimeinkin kuollut, mistä tulee pelkästään kiitollinen olo. Kenties juuri sitä, että kiitollisuus lähtee jostain muualta kuin analyysista, korvien välistä. Niin paljon on kuollut. Tässä on kuitenkin puhe taiteesta, eikä tieteestä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto